Siskosten Maarit Rädyn (vas.) ja Mia Rädyn muistoissa on yhteisiä jouluja, mutta ei kovin paljon yhteisiä leikkejä tai kavereita. Sen takasi reilun kuuden vuoden ikäero. Valokuva ehkä vuodelta 1969.
ELÄMÄNMITTAINEN SISARUUS on parhaimmillaan rikkaus. Muistojakin on helppo jakaa, kun toiselle toivoo hyvää. Rädyn siskosten suhdetta ovat muutos- ja kriisivaiheet vain syventäneet.
Maarit Rädyn ensimmäinen muistikuva pikkusiskosta:
– Äiti oli synnyttämässä sairaalassa, ja minut vietiin hoitoon naapuriin. Siellä soi Edelweiss.
– Olin haltioissani, se kuulosti niin kauniilta ja on yhä lempikappaleeni. Se tuo aina mieleeni Mian.
Rätyjen kuopuksen syntymävuonna 1966 perhe asui Karkkilassa: isä Kalevi, äiti Saara, Joensuussa vuonna 1956 ja 1959 syntyneet Matti ja Maarit.
– Matin kanssa jaksoimme tapella pari viikkoa siitä, kumpi saa työntää vauvaa vaunuissa. Innostus lopahti, kun syksyllä aloitin koulun.
Mia Rädyn varhaismuistot osuvat Heinolaan, jonne muutettiin isän työn perässä.
– Muistan lapsuuttani hyvällä. Se oli vapaata, aktiivista ja luovaa aikaa. Oltiin kavereiden kanssa paljon ulkona.
Rädyn tyttöjen reilun kuuden vuoden ikäero vaikutti sen verran, että Maaritilla ja Mialla ei juuri ollut yhteisiä leikkejä tai kavereita.
Enemmän pikkusisko pääsi tutustumaan Maaritin ystäviin Kouvolassa, minne Rädyn perhe asettui.
19-vuotiaana uskoon tullut Maarit toi usein kavereitaan kotiin. Varhaisteini Mia seurasi isompiaan ihaillen.
– He näyttivät oikeasti tykkäävän toisistaan. Se rakkaus puhutteli.
– Minuunkin suhtauduitte niin kivasti, Mia hymyilee Maaritille.
MAARIT LÄHTI Pieksämäelle opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Mia löysi yhteisönsä Kouvolan seurakuntanuorista.
Kumpikin päätyi kirkon töihin, Maarit Kouvolan seurakunnan nuorisotyönohjaajaksi, Mia papiksi ja Kouvolan seurakuntayhtymän yhteisten erityistyöalojen päälliköksi.
– Emme konkreettisesti kulkeneet samoilla työkäytävillä samaan aikaan, siskokset toteavat.
– Työ ei meitä yhdistä. Suhteemme pohjavire on sisaruus ja usko sen bonus. Olemme samalla kartalla ja jaamme yhteistä uskoa.
Rätyjen lapsuus osui 60-70-luvuille, jolloin Suomi oli varsin erilainen maa. Vanhemmat uskalsivat vielä luottaa jälkikasvunsa vapauteen, lapset vipelsivät isoissa porukoissa pitkin metsiä ja maita mantuja.
Kaverit olivat erityisen tärkeitä, mutta perheenäkin oltiin yhdessä, metsässä suunnistamassa ja marjassa, juhlapyhinä vanhempien juurilla Pohjois-Karjalassa …
Isä työskenteli Kymi-yhtiöllä, äiti sihteerinä muun muassa kirkkoherranvirastossa.
Maarit muistaa sisaruksilla olleen eri roolit perheessä.
– Isä vietti paljon aikaa Matin kanssa urheilun parissa, minulla oli partio. Äidiltä opin kädentaitoja ja ehkä luovuuttakin, mutta en varsinaisesti ollut kummankaan tyttö.
– Minä taas olin selkeästi isän tyttö, Mia toteaa.
Kumpikaan ei muista lapsuudessa olleen suuria riitoja tai kokemusta toisten suosimisesta.
– Uskon lasten tasapuolisen kohtelun olleen vanhemmillemme tärkeää, Maarit pohtii.
– Ei syntynyt katkeruuden siemeniä, lisää Mia.
SISARUUS SYVENI samankaltaisten elämänvaiheiden myötä Kouvolassa.
Mia sai esikoisensa vuonna 1990 ja muistaa kyselleensä lastenhoitovinkkejä isosiskolta, joka jo oli äiti. Maarit ei tuota muista, mutta arvelee perheiden lähekkäin asumisen lujittaneen sisaruussuhdetta.
– Tuolloin vielä kyläiltiin. Mekin tapasimme usein perheiden kesken, harvemmin kahdestaan, Maarit muistelee.
Kaksin kohtaamisia alkoi olla tiiviimmin, kun avioerokriisi ravisutti Mian elämää vuonna 2011. Vuonna 2005 eronneesta isosiskosta tuli paitsi kokemusasiantuntija, myös tärkeä tukihenkilö.
– Minulle on aina ollut selvää, että pikkusiskosta pidetään huolta, Maarit osoittaa sanansa Mialle:
– Näin, miten huonosti silloin voit. Halusin sydämestäni auttaa ja toivoin sinulle kaikkea hyvää. Ja hyvinhän siinä lopulta kävi!
Molemmille jo ennestään erityinen sisarsuhde syveni. Maaritin huoli pikkusiskosta helpotti, kun hän rukouksissa saattoi jättää taakkaansa Jumalalle.
Noina aikoina Maaritilla oli entistä enemmän aikaa läheisilleen. Hän oli terveyssyistä jättäytynyt virastaan vuonna 2005 ja teki villinä sekä vapaana kristillistä sielunhoitotyötä muun muassa Pitkospuut ry:ssä. Tämä mahdollisti arvovalintoja: Hän sai hoitaa sekä ensimmäistä lapsenlastaan että toimia äitinsä omaishoitajana.
Äidin kuolema vuonna 2015, isän yksin asuminen ja myöhemmin muutto palvelutaloon syvensivät suhdetta myös veljeen. Sisarukset tapasivat entistä useammin.
– Muutokset lujittivat sisaruuttamme. Olen todella kiitollinen siitä, että meillä on näin hyvät välit, Mia painottaa.
UUSI KÄÄNNE sisaruudessa koitti, kun Maarit – reilun 14 vuoden vapauden jälkeen – päätti palata Kouvolan seurakuntaan, nyt nuorisotyönjohtajaksi. Tyytyväisenä hän ajatteli tulleensa eläkevirkaan, mutta ehti olla töissä hädin tuskin puoli vuotta.
– Yhtäkkiä menetin nielemiskykyni ja lähes liikuntakyvynkin. Lopulta menin niin huonoon kuntoon, että jouduin sairaalaan. Sairastumiseni syytä ei osannut kertoa kukaan, kunnes sattumalta löytyi selitys. Ilman oikeaa diagnoosia ja hyvää hoitoa olisin voinut silloin kuolla tähän vakavaan verisairauteen, mutta nyt voin hyvin.
Vuoden sairausloman jälkeen Maarit jäi työkyvyttömyyseläkkeelle kesäkuussa 2021.
Mialle isosiskon sairastuminen oli hirveä shokki.
– Pelkäsin, että Maarit kuolee. Hänen merkityksensä kirkastui entisestään.
Lähes koko rankimman sairausajankin Maarit sai asua kotonaan, mistä hän kiittää ystäviä ja pikkusiskoa. Mia hoiti siskon asioiden ohella myös isän asioita.
– Se oli raskasta aikaa. Koko ajan huono omatunto joka suuntaan.
Maarit näkee nyt sairautensa siunauksena.
– Ensi kertaa elämässäni avauduin vastaanottamaan apua. Olin aina ollut pärjäävä ja muita hoitava, uskossanikin.
– Kun viedään kaikki, on pakko luopua omavoimaisuudesta. Sitä oppii nukkumaan myrskyssä, luottamaan lapsen tavoin Taivaallisen Isän rakkauteen.
MIA ON VIERESSÄ ihaillut siskon syvää luottamusta ja rauhaa, hienotunteisuutta, toisten kunnioitusta, valoisuutta ja elämänvalintojen rohkeutta. Niitä hän kaipaa itselleenkin.
Maarit ihailee Mian rohkeutta ja heittäytymiskykyä, luottamusta ja huumorintajua. Intohimoa ja itsensä likoon laittamista – niitä hän toivoisi itsekin saavansa.
Kumpikaan ei käytä kateus-sanaa. Se on kitkerä tunne, jota he eivät tahdo päästää mutkattomaan, läheiseen ja elintärkeään sisaruuteensa.
Mian rohkeus näkyy muun muassa musiikissa, jota hän tekee sekä esittää. Ensimmäinen levy on nimeltään Pinnanalaista elämää.
Maarit kirjoittaa. Hänen tarinansa Pieni Iloinen Vallaton ja Vakava Pettynyt Aikuinen kertoo myös sisaruudesta.
Siinä Maarit on palaamassa vakavasta aikuisuudesta Pieneksi Uteliaaksi Hymyileväksi, pikkusiskon kaltaiseksi vallattomaksi.
– Kuljemme samaa matkaa kohti armollista, rakastavaa Jumala-suhdetta. Niiksi, joita oikeasti olemme. Omaksi itseksemme.
Toisilleen he toivovat pelkkää hyvää.
Että Mian sydämen syvimmät kaipuut toteutuvat.
Että Maarit pääsee yhä syvemmälle elämään ja Jumalan rakkauteen.
– Tiedämme, että niin käy!
Jaa artikkeli: