Tuhkakeskiviikon aamuna älypuhelimeni ja minä laskeuduimme yhdessä paastoon. Kliks, kliks ja kliks kuului puhelimestani, kun poistin siitä sosiaalisen median sovellukset. Aloitusnäyttö näytti kumman tyhjältä ja autiolta. Se tarjosi minulle vaihtoehdoksi vain tekstiviestiä, puhelua, kalenteria tai kellonaikaa.
Minulle, joka jo pelkästään työni puolesta elän kiinni sosiaalisen median kanavissa ajoittain aamusta iltaan, tämä oli radikaalein paaston aloitus vuosiin. Sille ei vedä vertoja mikään sokeriton, lihaton tai herkuton paasto, joita aiempina vuosina olen harrastanut ennen pääsiäistä. Työaikana sosiaalisen median käytöltä en kuitenkaan voi välttyä, se kun on työväline muiden joukossa, mutta vapaa-ajalla päätin jättää älypuhelimeni eteisen lipaston laidalle lepäämään.
Aluksi löysin itseni usein refleksinomaisesti tarttumassa luuriini tyhjän tai seisahtuneen hetken tullen. Huomasin vähitellen omasta toiminnastani, että olen tottunut täyttämään hiljaisuutta selailulla. Hiljaisuus ja ajoittainen toimettomuus tuntuivat oudoilta, mutta pian ymmärsin raivanneeni itsessäni tilaa juuri sille mistä paastossa on syvimmillään kyse: hiljentymiselle, sydämen kuuntelemiselle, mielen rauhoittamiselle, katseen kääntämiselle kohti pääsiäisen suurta sanomaa.
Monilapsisen perheen äitinä olen tottunut siihen, että kaikista kodin äänistä pelottavin ja huolestuttavin on äkillinen hiljaisuus. Samaa sain todeta myös oman somepaastoni alettua, kun totuttelin ajoittaisen pään sisäisen hiljaisuuden hyväksymiseen. Kun mielen häly väistyi, sain huomata, että hiljaisuus todellakin puhuu. Se paljastaa minut itselleni sellaisena kuin olen, juurruttaa syvemmin siihen kohtaa elämää missä olen. Se kääntää sydäntä kohti Jumalaa.
Pääsiäiseen on vielä matkaa ja puhelimeni saa jatkaa rauhassa somelomalla. Toivon kuitenkin, että vaikka paasto on rajattu aika, tämä paastonaika toisi mukanaan jotain pysyvää. Oivalluksia, kohtuullisuutta ja pysyviä hiljaisuuden hippusia arkiseen elämään.
Jaa artikkeli: