Nuorimmaisen pojan kuolema kaatoi Jyrki Tannisen sängyn pohjalle, mutta sai hänet uskomaan Jumalaan entistä lujemmin.
Työpäivän jälkeen, tiistaina iltapäivällä viiden aikaan Jyrki Tanninen sai puhelun.
”Julius on kuollut.”
Soittaja oli Jesse Tanninen, keskimmäinen Jyrkin pojista. Julius on perheen kuopus, joka oli täyttänyt äskettäin viisitoista.
Oli joulukuun kahdeskymmenes päivä. Jyrki sulatteli kuulemaansa epäuskoisena. Onnettomuutta. Mopoa ja rekkaa. Törmäystä. Juliusta. Ei voi olla totta, hän mietti yhä uudestaan ja uudestaan.
Umaconilla metallinlajittelijana työskentelevä Tanninen soitti pomollensa, kertoi mitä oli käynyt ja pyysi loppuviikon vapaata.
Juliuksen kuoleman jälkeisistä päivistä Jyrki muistaa vain vähän. Hän kävi onnettomuuspaikalla ja tapasi siellä Juliuksen entisen opettajan. Ihmisiä pistäytyi kotona adressien kanssa, mutta Jyrki pysyi huoneessaan oven takana.
Joulupyhät menivät sumussa, vuosi vaihtui huomaamatta. Oli vaikea ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Vasta nähtyään Sippolan hautausmaalle kaivetun haudan Jyrki tajusi, ettei Juliusta enää ole.
JYRKI ISTUU kultainen risti kaulassaan keittiön pöydän ääressä. Metsän ympäröimä koti on Sippolassa, rauhallisessa paikassa muutaman kilometrin päässä kirkonkylästä.
Jyrkillä on viisi poikaa. Vanhimmat Niko 28, Joni, 26, ja Jesse, 24, ovat asettuneet lähiseudulle. Niklas, 22, asuu vielä kotona. Kuopus Julius olisi nyt 18-vuotias.
– Veljekset kulkivat pieninä kuin kananpojat perässäni vasaran ja naulojen kanssa. Osallistuivat touhuihin ja puuhiin, ajoivat traktoriakin, Jyrki sanoo ja hymyilee.
Julius oli ahkera ja vähän rauhaton poika. Hän pelasi jääkiekkoa kavereidensa kanssa ja kävi Ruotilassa isovanhemmillaan metsähommissa ja tekemässä polttopuita.
Kolme vuotta sitten Juliuksen ainoa joululahjatoive oli ollut mopo, ja sen hän oli saanut etukäteen. Se ehti olla käytössä pari viikkoa ennen onnettomuutta. – Oli hirveän innoissaan siitä. Kertoi, ettei muuta lahjaa tarvitse. Ja eihän hän muuta sitten saanutkaan.
TANNINEN HAKEE keittimestä kahvia ja käy läpi, kuinka tapahtumat etenivät kolme vuotta sitten joulukuussa. Julius ja hänen kaverinsa olivat vaihtaneet mopoja Keltakankaan ABC-aseman pihalla. Sieltä pojat olivat lähteneet ajamaan kohti Myllykoskea.
Kenraalintiellä, viidenkympin alueella, takaa lähestyi täysperävaunullinen rekka. Tiellä oli valaistus, mutta kuski ei huomannut kahta mopopoikaa.
Julius kuoli heti. Kaveri lensi pientareelle ja loukkaantui.
– Sain kriisiavun numeron, mutta en ottanut yhteyttä. Mietin, että mitä sitä juttelemaan tuntemattomille. En halunnut lähteä hoitoloihin enkä pillerilinjalle, Jyrki sanoo.
Puoliso Minna Rantakari oli käynyt sairaalassa ja saanut rauhoittavia lääkkeitä. Hautajaispäivänä Jyrki huoli itsekin pillerin.
Siunaus pidettiin Hirvelän kappelissa, muistotilaisuus oli Sippolan seurakuntatalossa. Mukana oli iso joukko Juliuksen ystäviä.
Ei Jyrki siitäkään päivästä kauheasti muista, mutta yksi erityinen hetki jäi mieleen kuoleman jälkeisistä viikoista. Kun Juliuksen nimi luettiin kirkollisissa ilmoituksissa kuolleiden kohdalla, kirkonpenkissä alkoivat kyyneleet valua. Jyrki yritti peitellä niitä, ettei kukaan näkisi ison miehen itkevän.
– Tuli kummallinen hyvän olon tunne. En tahtonut pois. Olisin halunnut, että jumalanpalvelus vain jatkuu ja jatkuu.
KEITTIÖSSÄ on hyörinää. Neljä kissanpoikasta painii lattialla ja kiipeilee jaloissa. Jessen lapset Alissa, 4, ja Nuutti, 2, ovat saapuneet isänsä kanssa kylään. Alissa muistuttaa isoisäänsä, että ovi on pidettävä kiinni, etteivät kissat karkaa.
Talossa on ollut aina kissoja. Juliuksen suosikki oli Pillis-kissa, jonka hän otti kainaloonsa iltaisin ja kömpi sitten nukkumaan pörröisen unikaverinsa kanssa.
Juliuksen kuoleman jälkeen Jyrki käpertyi murheisiinsa. Oli vaikea puhua kenellekään siitä, miltä tuntui ja mitä kävi mielessään läpi. Hän käveli yksin maanteitä pitkin ja rukoili, kyseli Jumalalta, miksi näin piti käydä.
Tanninen ehti kysyä omalta isältään ennen tämän kuolemaa, kuinka mies jaksoi kun vaimo ja poika kuolivat aikoinaan melkein samaan aikaan.
– Ukko sanoi, ettei voinut muuta kuin tehdä töitä ja jatkaa elämää.
Jyrki toimi samoin. Teki töitä, mutta oli muissa maailmoissa. Oli päiviä, jolloin sängystä ei meinannut päästä ylös. Työpäivän jälkeen voimat olivat täysin loppu.
– Ensimmäiseen vuoteen en meinannut jaksaa oikein mitään. Viime kesänä alkoivat kotityöt maittaa pitkästä aikaa.
JYRKI NOSTAA takin selkään. Hän menee pihalle ja suunnittelee autotallin viereen nousseen pihasaunan lämmittämistä. – Julius maalasi sen ulkoseinät vähän ennen kuolemaansa, Jyrki sanoo.
Kesällä hän katseli vanhoja valokuvia, muisteli aikoja, jolloin opetti Juliusta uimaan ja poika kapusi luottavaisesti selän päälle. Parikkalaan muorin kotitaloon tehtiin mukavia reissuja. ”Isä isä, tänne tänne!” Niin Juliuksella oli tapana huudella innoissaan.
Julius käy mielessä joka päivä ja monta kertaa päivässä. Varmasti hän on veljienkin ajatuksissa, mutta asiasta on vaikea puhua. Eikä Jyrki oikein puhu vaimonsakaan kanssa pojasta.
Jyrki on rukoillut aina iltarukoukset, mutta Juliuksen kuoltua hän on rukoillut enemmän. Hän ryhtyi myös lukemaan Raamattua ja suuntaamaan säännöllisesti Sippolan kirkkoon.
– Odotin kuin lapsi joulua, että pääsen sunnuntaina jumalanpalvelukseen. Se oli pitkään ainoa paikka, jossa minun oli hyvä olla.
Tanninen meni mukaan muuhunkin seurakunnan toimintaan. Hän käy miestenkerhossa ja raamattupiirissä sekä Raamattu tutuksi -illoissa. Usko Jumalaan on vahvistunut. Viikonloppuisin hän suuntaa hautausmaalle. Haravoi haudan, laittaa kynttilän ja rukoilee Jeesusta kertomaan terveiset Juliukselle ja muille omaisille.
– Hautuumaalla kävely rauhoittaa. Johtuuko sitten siitä, että on siunatulla maalla. Se tuntuu huokuvan pyhyyttä, Jyrki sanoo.
JULIUKSEN HUONE oli pitkään paikka, jonne Jyrki ei halunnut mennä. Hänen piti kerätä rohkeutta, että sai aukaistua oven ja katsottua pojan tavaroita ja seinille kiinnitettyjä autojulisteita.
Yhä edelleen Tanninen kysyy samaa kysymystä Jumalalta: Miksi?
Töitä tehdessään hän huomaa välillä rukoilevansa. Se on kuin hengittämistä.
– Välillä tuntuu, että rukous menee paremmin perille, että Jumala kuulee, mitä sanon. Yhteys Jumalaan on pitänyt minut kasassa.
Juliuksen kuoleman jälkeisessä kurimuksessa kävely ja rukoilu rauhoittivat. Samoin tuntui hyvältä kuulla, kun yksi surunvalittelijoista kertoi unestaan, jossa Julius oli kertonut, ettei ole mitään hätää, kaikki on hyvin.
– Niiden sanojen kuuleminen sai minut nousemaan hetkeksi sängystä. Tiesin, että Julius oli perillä.
Ennen Jyrki pelkäsi kuolemaa, hetkeä, jolloin itse kupsahtaa. Enää ei sellaista pelkoa ole.
– Olen tajunnut, että ihminen on aika pieni matonen maan päällä.
Isä, isä, tänne, tänne! Tanninen ajattelee kuulevansa tutut sanat, kun on hänen aikansa lähteä ja Julius tulee Jeesuksen kanssa vastaan.
Jaa artikkeli: