Pääsiäisen tapahtumista voi Liisa Tuomisen mukaan pienelle kertoa niin, ettei tämän tarvitse pelätä kärsimystä ja kuolemaa. Ilosta lapsi osaa jo – aikuista paljon paremmin – ottaa kaiken irti.
Kouvolalainen Liisa Tuominen julkaisi vuonna 2022 yhdessä virolaisen kuvittajan, Maara Vintin kanssa kirjan Kuurajuhlat. Siinä käsitellään sadun keinoin luopumista, kuolemaa, oikean ja väärän rajankäyntiä sekä suurinta kaikista, rakkautta.
– Olisi hienoa, jos aikuinen ja lapsi lukisivat sitä yhdessä. Keijukaisperheestä kertova kirja jättää aikuiselle paljon selittäjän vastuuta, mutta tarjoaa tälle myös oikeuden sanoa: En tiedä.
Pääsiäinen pitää sisällään paljolti samoja teemoja, ja jättää usein ihmisen epävarmaksi, ihmettelemään.
Hiljainen viikko on Raamatun suurenmoinen kertomus ihmisen osasta, jonka Jumalan Poika otti harteilleen. Kärsi ja kuoli, päihitti pahuuden ja elää.
– Ja kaiken tämän päätteeksi ihana pääsiäisaamu!
Saattohoitajan työstä Helsingissä eläkkeelle jäänyt Tuominen kohtasi ammatissaan niin kärsimystä ja hylkäämistä kuin kuolemaa ja menetystä. Suurta surua, mutta myös paljon lohdutusta, kiitollisuutta ja isoa iloa.
– Näin myös, miten huonosti tai olemattomasti lapselle sanoitetaan kuolemaa.
LAPSELLE VOI, ja pitää, puhua kuolemasta, mutta hänen ikätasonsa mukaan. Ehkä leikkien, laulaen, ja mikä tärkeintä, turvallisesti, aikuisen sylissä, käsi kädessä.
Alle kouluikäinen ei vielä ymmärrä kärsimystä, mutta käsittää kuoleman, kun siitä puhutaan rehellisesti.
– Lapselle ei saa valehdella tai peitellä häneltä asioita.
Lapsen voi viedä sairaalaankin katsomaan kuolevaa ja myös kuollutta, kunhan aikuinen etukäteen selittää lapsen ikätasolle ymmärrettävästi, mitä on odotettavissa.
Että mummu tai vaari on nyt vähän eri näköinen, että hän ei jaksanut enää elää.
– Ei kuitenkaan pidä kertoa tämän nukkuneen pois. Sen jälkeen lapsi ei uskalla nukkua pitkään aikaan.
Kuolema on aikuisellekin vaikea aihe, mutta tämän toivoisi silti muistavan vastuunsa lapsesta, oman surunkin keskellä. Lapsi ansaitsee aina selityksen.
Pahinta on jättää lapsi yksin isojen, käsittämättömien ja pelottavien asioiden kanssa – sillä jotenkin hän niihin joka tapauksessa reagoi; leikeissään, olemisessaan, ehkä syömättömyydessään.
Jos vanhempi ei sillä hetkellä jaksa huomioida lasta, on perheellä oikeus ottaa käyttöön yhteiskunnan turvaverkkoja. Niitä Tuominen toivoo yhä Suomessa olevan.
– Ja sitten kaikki ylimääräiset sylit käyttöön. Myös kummit kehiin!
PÄÄSIÄISEN OLEMUS tuntuu lapsesta varmasti vaikealta ymmärtää. Liisa Tuominen sanoittaisi sen esimerkiksi näin:
Tehtyään ihmeitä, parannettuaan sairaita ja opetettuaan ihmisiä, Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin. Kansanjoukot hurraavat hänelle, mutta taaempana väijyy ihmisiä, jotka tahtovat Jeesukselle pahaa. Heillä on mielessään kaikenlaista kaunaa. He eivät pidä siitä, että Jeesus arvostaa muiden halveksimia ihmisiä.
Jeesuksen kaveritkaan eivät pidä kaikesta, mitä Jeesus tekee. Opetuslapset häpeävät, kun tämä heidän viimeisellä ateriallaan pesee toisten jalkoja. He eivät ymmärrä, miksi Jeesus tahtoo paljastaa joidenkin ihmisten ilkeyden ja valehtelun.
Jeesus jää yksin. Yhden viikon aikana hän kokee, miltä tuntuu, kun ystävätkin hylkäävät.
Kukaan ei jää valvomaan hänen kanssaan. Yksi kavereista saa rahaa, kun kavaltaa hänet. Toinen väittää, ettei edes tunne Jeesusta, vaikka häneltä kysytään kolme kertaa.
Jeesuksesta tuntuu, että oma Isäkin hylkää hänet.
Jeesus kuolee ristillä.
– Lapselle ei kannata sanoa, että Jeesus tapettiin ristillä – mielikuvitus voi loihtia siitä rajuja kauhukuvia, Tuominen toteaa.
Sen sijaan hän tahtoisi kertoa tyhjästä haudasta: että sen löysivät nimenomaan naiset, tultuaan vielä etsimään Jeesusta, saattaakseen tämän kunnialla hautaan.
Mikä ilo siitä seurasikaan!
KUOLEMA ON elämän luonnollinen päätös. Elämällä on alku ja loppu. Kaikki kuolevat.
Miksi siitä on niin vaikea puhua, etenkin omasta kuolemasta lähimpien kanssa?
– Kuolinvuoteella mielestä häipyvät maalliset valta ja raha. Kovinkin ateisti löytää hengellisyyden.
Taistelu kuolemaa vastaan taukoaa ja siitä tulee hyvä vapauttaja. Silloin siitä voi jo vapaasti puhua.
Saattohoito-osastolla Liisa Tuominen kohtasi heitä, jotka olivat puhuneet kaiken tarvittavan läheistensä kanssa. Oli tehty testamentit, hoitotahdot ja hautajaissuunnitelmat. Kaikki oli valmista.
Mikä tärkeintä, kuoleva oli saanut läheisiltään lähtöluvan ja sieluunsa rauhan.
– Heidän kanssaan oli hoitajankin helppo olla. Sai keskittyä järjestämään kuolevalle mieluisia asioita.
– Moni heistä näki myös unia edesmenneistä rakkaistaan. Se toi heille suurta lohtua.
Raskainta on omaisilla, jotka eivät tahdo luopua. Etsivät keinoja, syitä ja syyllisiä.
– Kaikkia pelottaa kohdata väistämätön. Onkin suuri teko ottaa kuolema puheeksi. Se vie pois taakan myös kuolevan harteilta.
Tuominen kehottaa omaisia tarttumaan tilaisuuteen esimerkiksi musiikin kautta. Voi kysyä suoraan: Mitkä virret sinä tahtoisit hautajaisiisi? Siitä on luontevaa jatkaa muihin asioihin.
Hän toivookin, että läheiset otettaisiin mukaan vakavasti sairaan hoitomatkalle. Ettei nykyisissä säästöpaineissa tingittäisi tärkeimmistä.
TUOMINEN MUISTUTTAA, että kuolema ja kuoleminen ovat eri asioita.
Kuolemiseen voi liittyä kauhukuvia ja menetyksiä. Vakavasti sairas pelkää sekä kehonsa että mielensä kipuja. Tuominen painottaa, että kuolemansairaalle pitää ainakin tarjota kivunhoidon rinnalla myös sielunhoitoa.
Ei saa unohtaa ihmistä kokonaisuutena: fyysisenä, psyykkisenä, sosiaalisena, seksuaalisena, hengellisenä olentona.
– Ihmisen fysiikkaa kyllä hoidetaan viimeiseen asti. Lääkitään niitäkin oireita, joita voisi hoitaa puhumalla.
Liisa Tuominen uskoo olevansa sinut oman kuolemansa kanssa. Hyväksyy sen ja yrittää elää loput päivät parhaansa mukaan.
– Minulle riittää arkinen lapsenusko. Voin tehdä vain parhaani.
Yrittää laittaa hyvän kiertoon, olla tuomitsematta toisia. Ei surra maailman sotia, vaan jatkaa omaa hyvää arkeaan. Koettaa muistaa terveen järjen, esimerkiksi pohtimalla, mitä ja keitä mediauutisten takana on.
Eläkkeelle jäätyään Tuominen tahtoi tehdä vapaaehtoistyötä. Sitä hän löysi luontevasti niin syöpäyhdistyksen kuin seurakunnan parista. Ja kiittää nyt saavansa kummastakin iloa sekä voimaa elämäänsä.
– Minulle sopii mainiosti tämä kaikenikäisten kohtaamispaikka. Ystävän kammari kuuluu diakoniatyön tontille, joten tarjolla on sopivasti soppaa ja sanaa. Ajassamme on paljon yksinäisyyttä. Ihmisten pitäisi saada kokoontua, vaikka syömään yhdessä.
Kouvolan seurakuntakeskuksen Maria-salissa toimivassa Ystävän kammarissa on viime aikoina kerrottu kammarilaisten elämäntarinoita. Niitä koonnut Liisa Tuominen ihailee ihmisten rohkeutta ja jaksamista uskomattoman rankoissa tilanteissa.
– Ne tarinat ovat hienoja. Arvostan niistä jokaista.
Lähteenä käytetty:
Liisa Tuominen ja Maara Vint: Kuurajuhlat, Lector Kustannus Oy 2022.