Pian puolitoista vuotta täyttävä Rehab on äitinsä Kawther Saeedin ja kummitätinsä Liisa Vainion yhteinen silmäterä. – Vaikkemme puhuisi samaa kieltä, lapsi on meille naisille luonteva yhdistäjä. Liisa Vainio toivoisikin suomalaisten ottavan rohkeammin kontaktia maahanmuuttajiin. Heidän kauttaan voi avautua uusi, uskomattoman rikas maailma.
Kouvolalainen lähihoitaja ja sudanilainen kotiäiti uskovat Jumalan ohjanneen heidät ystäviksi.
Ensimmäistä kertaa Kawther Saeed ja Liisa Vainio kohtasivat Kouvolan Keskuskirkossa 4.2.2018 Rehab Abdelrahmanin ristiäisissä.
Rehab on viisilapsisen sudanilaisperheen kuopus, Kawther tämän äiti, ja Liisa kummi yhdessä puolisonsa, Vesa Vainion kanssa.
Kummiuden voi sanoa siunaantuneen Vainioille monen mutkan kautta Kouvolan seurakunnasta. Rehabin isä Ibrahim Osman tunsi jo Vesan Raamattupiiristä, mutta Liisaa perhe ei tavannut ennen ristiäisiä.
–Mietin, miltä heistä tuntuu ottaa kummiksi täysin tuntematon. Olin kuitenkin valmis, jos perhe vain rohkenisi.
Ristiäisissä äiti piti sylissä pienokaistaan, jota kummitätikin pääsi hellimään kastejuhlassa perheen kotona Kouvolan Kotkankalliolla.
Tästä alkoi ystävyys, jota Liisa kuvailee ihmeelliseksi ja elämäänsä monin tavoin rikastavaksi. Hurmaava kummityttö on ilahduttava ja sydäntä lämmittävä lahja, jota kummitäti käy tapaamassa aina kun vuorotyöltään ehtii.
–Entä jos tässä onkin se Afrikka, josta pikkutyttönä Joy Adamsonin leijonakirjoja lukiessani haaveilin? Liisa pohtii.
–KOKO PERHEEN lämpö ja vieraanvaraisuus ovat poikkeuksellisia. Saan aina käydessäni vielä kotiin viemisiä.
Nytkin Kawther tarjoaa leipomaansa tippaleipämäistä fatiraa, jota myös pakkaa meille evääksi mukaan.
Liisa sanoo uskovansa johdatukseen, joka vei suomalaisen ja sudanilaisen perheen yhteiselle matkalle.
Jo lyhyenkin matkan varrella hän on usein ehtinyt kaivata yhteistä kieltä, joka avaisi ystävyyteen yhä syvempiä sävyjä. Onneksi joskus on mahdollista turvautua arabiantulkin apuun.
Ibrahim on hankkinut opinnoissaan jo kohtuullisen suomentaidon. Eskolanmäen koulua käyvät tytöt Rina, 14 ja Rebecca, 12 sekä pojista nuorempi, Raadil, 9 osaavat hyvin suomea. Kehitysvammaisten koulua käyvä esikoinen Ramiz, 17 on lapsista ainoa Sudanissa syntynyt.
KAWTHER on käynyt kotiäitien kielikoulua, jossa opintojen ajaksi järjestetään lastenhoito. Suomenharjoittelu jatkuu niin perheen kuin ystävienkin kanssa.
–Olen niin kiitollinen rakkaalle ystävälleni Liisalle, joka yhdessä Vesan kanssa auttaa meitä kaikessa, Kawther hymyilee.
–Jumala järjesti kohtaamisemme.
Kawther syntyi eteläisen Sudanin Nubavuorilla vuonna 1981. Hänen jälkeensä tuli vielä seitsemän lasta, eikä perheellä ollut varaa laittaa esikoista kouluun. Sisällissodan taas puhjettua Sudanissa perhe pakeni pääkaupunki Khartumiin, missä Kawther tapasi Ibrahimin. Kristityt nuoret kävivät samassa kirkossa.
Kun muslimien kristittyihin kohdistama vaino Sudanissa vain yltyi, kirkkonsa pappina toiminut Ibrahim vei perheensä Egyptiin. Kairossa turvapaikan odotus venyi 11 vuodeksi. Sinä aikana perheeseen syntyi kolme lasta.
–Kuultuani, että pääsisimme Suomeen, ajattelin: EU-maa, voi miten hienoa! Tärkeintä kuitenkin oli päästä pois Egyptistä, Kawther kertoo.
Maaliskuussa 2015 Myllykoskelle päätynyt perhe ihmetteli, missä kaikki ihmiset olivat. Kun viimein joku tuli vastaan, tämä ei tervehtinyt.
Vuosien mittaan sosiaaliset sudanilaiset ovat oivaltaneet, miten hiljaisempia suomalaisia kannattaa lähestyä.
–Nykyiset naapurimme juttelevat usein kanssani ja käyvät meillä kotonakin, Kawther iloitsee.
LIISA huokaa sydämensä särkyvän yhtenään, milloin ilosta, milloin surusta perheen elämää seuratessa.
On vaikea kuvitella sitä kaipuun ja huolen määrää, joka perheellä on Sudaniin jääneistä läheisistään. Sota ja nälkä tuntuvat olevan siellä aina läsnä.
Kawther on jo pitkään yrittänyt saada Suomeen äitinsä Saginan, joka Kairossa viisi kuukautta viisumia odotettuaan lopulta väsyi ja palasi Sudaniin.
–Pelätäänkö Suomessa, että äiti jäisi tänne? tytär ihmettelee.
–Tietenkin hän palaisi Sudaniin lastensa luo, mutta toivoo kovin tapaavansa lapsenlapsensa, joista on nähnyt vain Ramizin.
Sagina on lasten ainoa elossa oleva isovanhempi.
–Elämämme on nyt täällä. Tärkeintä on auttaa ja kasvattaa lapsia. Mehän olemme jo vanhoja, Kawther naurahtaa.
Ja kertoo kyllä vielä haaveilevansa, esimerkiksi opiskelusta ja sen myötä työpaikasta.
Jaa artikkeli: