Meillä on aikaa istua vierellä, kuunnella, jutella tai vain olla. Saattohoitoystävä ei osallistu hoitotyöhön, muistuttavat Raija Snell (vas.), Anne Korhonen, Kirsti Kurtto, Riitta-Liisa Toivola ja Raila Hyytinen. Kuvasta puuttuu Marika Karrala.
Anne Korhonen on yksi kuudesta naisesta, jotka ovat alkuvuodesta lähtien olleet valmiina kulkemaan kuolevan rinnalla. Heti, kun seurakunnan diakoniasta tulee kutsu.
Hän lainaa Salvatore Quasimodon runoa Ja äkkiä on ilta:
”Kun me ojennamme kätemme hyväilyyn, onkin poski jo poissa. Kun me päätämme lähettää punaiset ruusut, on osoite tuntematon. Se, mikä on meille tärkeää sanoa, täytyy sanoa – itsemme tähden.”
– On vain tämä hetki. Etten kulkisi edellä tai takana, vaan olisin läsnä silmineni, korvineni.
– Tärkeintä on olla ihmisenä ihmisen rinnalla, ymmärtää toisen tuska.
Raila Hyytinen kertoo vapaaehtoisten saavan saattohoitoon valmistavaa koulutusta, mutta muistuttaa meidän kaikkien voivan kulkea kuolevan rinnalla, kukin tavallamme ja voimillamme.
Kutsu saatettavan rinnalle tulee yleensä hoitohenkilökunnalta, mutta ilman omaisten lupaa ei tehdä mitään. Yhteistyö on tiivistä. – Toimimme saatettavan ehdoilla. Yksi tahtoo palata menneisyyteen, toinen pelkää katsoa tulevaisuuteen: Entä jos omaiset eivät pärjääkään.
Saatettavan kanssa rukoillaan ja veisataankin, mutta vain, jos tämä niin toivoo.
Seurakunnan apu saattaa tuntua vieraalta, niin saatettavasta kuin omaisistakin. Kaikki eivät tahdo kertoa vakaumustaan, eivätkä puhua uskonasioista. – Eikä tarvitse, saattohoitoystävät vakuuttavat.
Kaikilla ei ole omaisia, ei ystäviäkään. Yksin ei silti tarvitse jäädä, vaikka tässä ajassa yksinäisyys, sairaus ja kuolema, usein surukin, on siivottu pois silmistä. Ja salattu lapsilta.
Kuolemasta puhutaankin peiteilmaisuin: nukkui pois, lähti luotamme.
Aiheesta keskustelu johtaa kysymykseen, mitä kuoleman jälkeen. Moni ei kestä läheisensä puhetta lähestyvästä kuolemastaan, vaikka sen käsittely saattaisi vapauttaa elämään.
Omaiset usein pelkäävät kuolevan kohtaamista, omaa romahtamista, sitä ettei itku ehkä lakkaakaan. Mitä ihminen sitten itkisi, jos ei kuolemaa!
Saattohoitoystävä on valmis tukemaan ja tarvittaessa neuvomaan, miten toimia.
Hän näyttää tunteensa ja itkee omaisten rinnalla, mutta säästää mahdollisen romahduksen kollegojen kohtaamiseen tai seurakunnan tarjoamaan työnohjaukseen.
– Meillä kaikilla on menetyksemme, mutta omat surut on syytä käydä läpi ennen kuin pyrkii auttamaan toisia. Siten voi olla levollisella mielellä aidosti tukena.
– Suru myös muuttaa muotoaan, muistuttaa alusta asti toiminnassa mukana ollut Kirsti Kurtto.
Anoppinsa kesällä kuolemaan saattanut Sirkka Tasanko rohkaisee omaisia kulkemaan kuolevan rinnalla. Ja jos siltä tuntuu, kutsumaan saattohoitoystävän avuksi.
Tasangon mielestä vapaaehtoiset ovat tärkeä tukiverkosto tunteidensa ja jaksamisensa kanssa kamppaileville omaisille.
– Meidän saattohoitoystävämme oli ollut anopin tukena jo usean vuoden, ja rohkaisi meitä sanattomasti saattohoitoon. Sanoin miehelleni, että tätä hetkeä ei kannatta menettää.
Kaikki siitä saatu auttoi surutyössä.
– Se oli hyväksi paitsi meille omaisille, myös lähtijälle itselleen. Niin uskon, vaikkei anopilla enää ollut sanoja. Saimme hiljalleen tottua hänen heikkoon vointiinsa. Pidimme kädestä kiinni, silitimme poskea, ja hän selvästi rauhoittui.
Vanhetessaan ja sairastuessaan ihminen muuttuu hauraammaksi, erinäköiseksi, vieraan oloiseksikin. Se ehkä pelottaa omaisia, lisää sisäistä tuskaa.
Tuska voi hellittää, jos rohkenee kuolevan rakkaansa rinnalle, luotettava ihminen tukenaan. Ja surutyö saa alkaa.
Tasanko toivoo, että omaisia kannustettaisiin enemmän osallistumaan saattohoitoon. Työtaakkansa keskellä hoitohenkilökunta tuskin ehtii ja jaksaa enää enempää, mutta saattohoitotietoa omaiset ottavat kiitollisina vastaan.
Saattohoitoystävää voi kysyä tai vapaaehtoiseksi tarjoutua Kuusankosken seurakunnassa arkisin:
Diakoniatyöntekijä Maria Korpi 0400 795835
Johtava diakoniatyöntekijä Vuokko Järvinen 0400 733871
Diakoniapappi Satu Leino 044 4221619
Sähköpostit: etunimi.sukunimi@evl.fi