Kilparinteissäkin viihtynyt Tuulia Tynkkynen tietää, että vauhdin sijaan on tärkeämpää oivaltaa, miten paljon hyvää olemme jo saaneet ja miten voimme jakaa sitä eteenpäin. Kädessä matkamuistoksi tuotu Papua Uusi-Guinean lippu.
Alppihiihtäjä Tuulia Tynkkynen, 19, on saanut kuunnella ikätovereitaan enemmän korvissaan tuulen huminaa ja suksien kahahtelua jäistä rinnettä vasten. Kaikkiaan kilpalaskettelukausi kesti seitsemän vuotta ja valmennusosio kolme.
Ennen tulevia urasuunnitelmia ateistin silmin maailmaa katselleen kouvolalaisnuoren piti hoitaa alta pois muutamia ikävaiheeseen liittyviä traditioita. Yksi niistä oli rippikoulu. – Suhtauduin alkupuolikkaaseen varsin negatiivisesti. Itse asiassa olin lähtenyt riparille, että saisin itselleni juhlat ja lahjarahat.
– Oppitunnit olivat varsin tavanomaisia, mutta sitten minut pysäytti kesäteologi, joka kysyi, saako hän rukoilla puolestani. Olisi ollut kiusallista kieltää, joten annoin luvan. Jossain vaiheessa aloin kuuntelemaan tarkemmin rukousta. Silloin tuntui kuin silmäni olisivat yht´äkkiä auenneet. Tiesin ja vakuutuin sisimmässäni, että on olemassa Jumala ja että haluan aina seurata Jeesusta…
– Menin mukaan seurakuntaan ja aloin oivaltaa, mistä kristittynä elämisessä on kyse. Muutos oli myös tehnyt itsestäni entistä valoisamman ja avarakatseisemman.
– Tajusin, miten etuoikeutettu olen Suomessa asuessani. Olen saanut kaiken muun hyvän ohella harrastaa ja kuulla evankeliumin.
Steiger-keskus Saksassa oli myös perheen kanssa ahkerasti matkustelleelle Tuulialle tuttu kohde, joten hän päätti keväällä lukion jälkeen mennä sinne kesäksi. Lähetysharjoittelun hän kuitenkin halusi toteuttaa muualla. Kansanlähetyksen haastattelussa hän luetteli miltei kaikki Afrikan maat ja viimeisenä heittona Papua Uusi-Guinean. Viikon päästä soitettiin, että Papualla olisi töitä tarjolla.
Toiveiden ristiaallokossa Tuulia sai rohkaisuksi Raamatusta sanan: ”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän”.
Jälkeenpäin Tuulia kuvailee, miten Saksan-jakso kansainvälisessä amerikkalaisten lähetyskoulussa merkitsi pitkiä ja hikisiä työpäiviä. Ihmisiä kohdattiin kaduilla ja sunnuntait vietettiin hiljaisuudessa keskittymällä Jumalan äänen kuulemiseen.
– Vaikeinta on monikulttuurisessa ympäristössä oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen. Elämä voi hetkittäin olla vähemmän hohdokasta arkista puurtamista. Esimerkiksi Papualla naisten liikkuminen oli toisinaan hyvin rajattua. Työn tuloksiakaan ei aina pääse näkemään. Piti myös opettaa ihmisiä kielellä, jota oli opiskellut vasta kolme kuukautta.
Huippukokemus oli viikon pituisella Amsterdamin vierailulla nuoren tytön kohtaaminen kadulla.
– Kerroin hänelle oman stoorini, ja hän halusi ottaa Jeesuksen vastaan. Silti koin, että omin juttuni katuevankelistan sijaan on auttamistyö, koulutuksen vieminen köyhiin maihin. Reissailun päätyttyä – eli Myanmarin parin kuukauden visiitin jälkeen –olen hakemassa Tampereen yliopistoon kasvatustiedettä tai puheviestintää lukemaan.
Tuulia uskoi olleensa hyvin valmistautunut kohtaamaan matkoilla ihmisten hätää ja köyhyyttä, mutta silti visiitit sekä Amsterdamin punaisten lyhtyjen kadulla että Papualla koskettivat syvältä. Molemmissa maissa raiskattujen naisten silmistä näkyi hyvin todellisena viha ja pelko. Sen voi poistaa ainoastaan yksi asia, evankeliumi.
– Papualla kiireen täyttämästä maailmasta eristyksissä oleminen oli itselleni antoisa kokemus. Osasi irrottautua vähemmän tärkeästä ja keskittyä oikeasti rukoilemiseen ja Jumalan kohtaamiseen. Sitä tietoista valintaa ei saisi unohtaa reissun jälkeenkään, kun lukemattomat tärkeiltä näyttävät haasteet odottavat, Tuulia Tynkkynen huokaa.