Se oli vain yksi kesää kohti askeltava päivä. Työstä palaavan mieltä painoivat monet menneen päivän murheet ja huolet.
Huomasin kuitenkin valon vielä viipyvän kutsuvana jokilakeuden yllä. Vanhasta tottumuksesta kiskoin lenkkitossut jalkaan ja kiiruhdin maantielle. Silloin se taas tapahtui. Lämpö hiipi vähitellen istumisesta kangistuneeseen kroppaan ja lämmön mukana murhe toisensa jälkeen lensi keväisen ojan mutaheinikkoon.
Mielen murhehuoneeseen virtasi valoa, iloa ja ihmettelyä. Vaikka ikävuodet jo hiukan painoivat, vielä jalka nousi ja liikkeen riemu tarttui lihaksiin. Riemun mukana sisään virtasi myös kiitollisuus. Mitä ihmeellisiä lahjoja Luoja onkaan kätkenyt ruumiimme sokkeloihin.
Ilosta syntyi runo.
”Kohotkoon ilohuuto Herralle korkeuksiin. Hän lahjat ruhtinaiden suo päiviin haihtuviin. Jokainen uusi aamu ihmeenä aukeaa, elämän lahjapöydän Luoja, kun tarjoaa.
Jokaisen liikkeen ilo Luojaansa ylistää, soi askel, käden kaari riemua yltyvää. Ruumiimme savikielet soittavat Luojalleen, hilpeän kiitosvirren maan päältä taivaaseen.” (Vk 904:1,4)
Liikunta on antanut paljon: terveyttä, ystäviä, ilmavaa tilaa omille ajatuksille, Luojan luonnon herättämien aistien herkistymistä.
Minä juoksen, mutta liikkeen iloa monenmoista. Tärkeää onkin, että jokainen tukee ruumiinsa hyvinvointia luovasti, omien mahdollisuuksiensa ja voimiensa mukaan. Kohdellaan siis hyvin elämänmittaista kaveria, jota Raamatussa myös Pyhän Hengen temppeliksi (1 Kor.6:19) kutsutaan.
Jouko Ikola on Nurmon kappeliseurakunnan eläkkeellä oleva johtava kappalainen.
Jaa artikkeli: