Kirkon lähetyksen peruslinjauksessa Yhteinen todistus 2023 on kolme osiota, joiden otsikossa on sana kumppanuus. Osiot käsittelevät kumppanuutta ja yhteistyötä kotimaassa, kumppanuutta ja yhteistyötä kansainvälisessä työssä sekä yhtä kumppanuuksiin ja yhteistyöhön liittyvää erityiskysymystä, eli pappisvirkaa koskevia käsityksiä. Tekstin kokonaisuudesta noin neljännes on omistettu suoraan kysymyksille kumppanuudesta ja yhteistyöstä.
Kysymys ei ole uudesta painotuksesta, sillä yhteistyön kysymykset ovat olleet keskeisessä asemassa myös kirkon aikaisemmissa lähetyksen linjauksissa. Kumppanuutta erityisesti korostavissa kappaleissa kuvataan, miten missio tulisi järjestää, jotta se heijastelisi niitä teologisia periaatteita, joita linjauksen alkupuolella on esitelty.
Kotimaan kumppanuuksista ja yhteistyöstä kertova kappale alkaa viittauksella Kirkkolakiin. Kirkkolain 3. luvussa seurakunnan tehtäväksi määritellään muun muassa huolehtia ”diakoniasta ja lähetystyöstä sekä muista kristillisen sanomaan perustuvista julistus- ja palvelutehtävistä” (KL 3/§1). Viittaus kirkkolakiin korostaa Yhteisen todistuksen aikaisemmissa kappaleissa esiin tullutta teologista periaatetta kirkon lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta ja seurakunnan vastuusta mission toteuttajana. On huomionarvoista, että keväällä 2023 hyväksytyssä uudistetussakin kirkkolaissa seurakunnan tehtävä määrittyy laajan missionaarisesti sisältäen kansainvälisen lähetyksen.
Kotimaassa tapahtuvaa yhteistyötä käsittelevän kappaleen erityisenä painopisteenä on kokonaisvaltaisen lähetyksen toteuttaminen yhteistyössä eri kumppanien kanssa. Yhteistyötä kuvaavia avainsanoja ovat vuorovaikutus, jakaminen ja oppiminen. Kappale nostaa erityisesti esiin kumppanuudet kirkon sopimusjärjestöjen kanssa. Sopimusjärjestöillä tarkoitetaan kirkon kanssa sopimuksen tehneitä lähetysjärjestöjä sekä Kirkon Ulkomaanapua. Ne ovat allekirjoittaneet lähetyksen perussopimuksen tai sopimuksen kansainvälisen diakonian toteuttamisesta.
Kirkon verkkosivuille on erikseen koottu seurakuntien luottamushenkilöille tietoa lähetystyön järjestämisestä.
Keskustelua rahasta
Yksi kumppanuuksien yhteydessä esiin tuleva ja usein keskustelua herättävä kysymys liittyy niin sanottuun talousarvioavustukseen. Talousarvioavustuksella tarkoitetaan seurakunnan luottamushenkilöiden tekemää päätöstä siitä, mikä osuus seurakunnan saamista verotuloista määritellään seurakunnan talousarviossa kansainväliseen lähetystyöhön ja diakoniaan. Kansainvälisen lähetykseen ja diakoniaan ohjattavan talousarvioavustuksen suuruus määritellään yleensä prosenttisuutena seurakunnan saamasta verotulosta.
Viimeisin suositus tuen suuruudesta on vuodelta 1999. Tällöin piispainkokous suositteli, että 3 % seurakunnan talousarviosta käytetään kansainväliseen lähetykseen ja diakoniaan. Kansainväliseen työhön käytetyn rahasumman määrä herättää ajoittain isoakin keskustelua. Joskus tähän keskusteluun tuodaan vastakkainasettelua koti- ja ulkomaiden välillä. Kirkko ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kansallinen toimija. Erityisesti kirkon mission näkökulmasta niin lähellä kuin kaukana olevat ovat osa samaa yhteisöä. Kansainväliseen työhön annettu raha menee muualle, mutta ei muille.
Seurakunta käyttää määrittelemänsä summan oman lähetysstrategiansa mukaisesti. Erityisesti nyt kun seurakuntien uudet luottamushenkilöt ovat aloittaneet työskentelynsä, on hyvä hetki tarkistaa, että seurakunnan lähetystyön tavoitteet on selkeästi kirjattu. Kirkon lähetystyön toimikunta on antanut suosituksen siitä, millä periaatteilla seurakunnan talousarviotuki tulisi jakaa lähetysjärjestöjen kesken. Jotta seurakunnan päätöksenteko olisi avointa ja läpinäkyvää, tulee avustusten jakoperusteet olla kirjattuna esimerkiksi lähetysstrategiassa.
Kirkon lähetystyön toimikunta suosittaa, että talousarviomäärärahoja jaetaan ennen kaikkea sopimusjärjestöille. Suositus ei kuitenkaan estä varojen osoittamista myös muille järjestöille. Perinteisesti seurakunnat eri puolella Suomea ovat tehneet erilaisia ratkaisuja valitessaan lähetystyön kumppaneita. Moni seurakunta tukee vain osaa sopimusjärjestöistä, osa seurakunnista on solminut sopimuksen myös muiden kuin kirkon virallisten lähetysjärjestöjen kanssa. Seurakunta sopii yhteistyöstä suoraan valitsemiensa järjestöjen kanssa. Yhteistyön muodoista on hyvä tehdä kirjallinen sopimus. Sopimuksen laatimisen yhteydessä seurakunta voi käydä läpi valitsemiensa järjestöjen kanssa yhteistyön muotoja ja tavoitteita.
Kansainväliset kumppanit ovat vahvoja toimijoita
Kirkon lähetystyön linjauksessa lähetystyöllä tarkoitetaan nimenomaan kansainvälistä lähetystyötä. Myös kansainvälinen lähetystyö toteutuu entistä enemmän erilaisissa kumppanuuksissa. Lähetysjärjestöt toimivat yhteistyössä paikallisten kirkkojen ja kirkollisten järjestöjen sekä kansainvälisten järjestöjen ja verkostojen kanssa. Kansainvälisiä kumppanuuksia toteutetaan samoilla periaatteilla kuin kotimaisia kumppanuuksia noudattaen vastavuoroisen kunnioittamisen ja oppimisen periaatteita. Yhteinen todistus -asiakirjassa tämä ajatus tiivistyy ideaan siitä, että lähetys tapahtuu ”kaikkialta kaikkialle”.
Kaikkialta kaikkialle-ajatuksen taustalla on merkittävä muutos lähetystyön ymmärtämisessä. Siinä missä eurooppalainen ja pohjoisamerikkalainen lähetystyö perustui pitkään 1600-luvulta alkaen nimenomaan eurooppalaisten ja pohjoisamerikkalaisten lähettien lähettämiseen kotimaasta lähetysalueelle, nykyään kirkon mission katsotaan toteutuvat eri taustoista tulevien kristittyjen yhteisessä toiminnassa.
Ajatustavan muutos näkyy siinä, että lähetystyön määrää ei enää voi mitata lähetettyjen lähettien määrässä. Lähetystyöhön liittyy edelleen kansainvälisiä työkomennuksia, mutta ne tapahtuvat lähtökohtaisesti kumppanin erityisestä kutsusta, tai ne toteutuvat alueellisena tukena useammalle kumppanille. Kansainvälisissä tehtävissä toimiminen on monelle lähetystyöntekijälle ollut elämää muuttava kokemus. Kirkon mission kannalta on edelleen tärkeää, että eri taustoista tulevat kristityt voivat kohdata toisiaan, elää yhdessä ja oppia toinen toisiltaan.
Yhteinen todistus -linjauksessa korostetaan kumppanuuksien tasavertaisuutta. Tämä tarkoittaan muun muassa sitä, että kumppanilla on täysi oikeus muotoilla omasta näkökulmastaan mielekästä teologiaa ja rakentaa omaa yhteisöään puhuttelevia perinteitä. Tätä kutsutaan teologian kontekstuaalisuudeksi.
Viimeisten vuosikymmenien aikana on nostettu laajemmin yleiseen keskusteluun kysymys siitä, missä määrin pohjoisten kirkkojen käsitys esimerkiksi jumalanpalveluksen muodoista, kirkkoarkkitehtuurista, seurakunnan rakenteesta tai teologian tekemisen tavoista on esitelty paikallisia ratkaisuja parempana ja tavoiteltavampana. Kumppanuuden tasavertaisuus edellyttää jatkuvaa oman toiminnan ja vallan käytön arviointia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö vuoropuhelu voi olla kriittistä. Mikään kulttuurinen käytäntö ei ole lähtökohtaisesti oikein vain siitä syystä, että se on olemassa.
Kirkolla on sekä päätös että ohjeistus pappisviran osalta
Kolmas kumppanuuksia käsittelevä kokonaisuus keskittyy yhteen, kirkossa erityisen säädeltyyn kysymykseen, eli pappisvirkaan. Kirkon pappisvirkaa koskevat päätökset tehdään kirkolliskokouksessa, koska ne liittyvät kirkon opetukseen. Virkaa koskevilla päätöksillä on merkittävä rooli kirkkojen välisessä yhteistyössä.
Yhteinen todistus -asiakirjan kumppanuuksia, yhteistyötä ja pappisvirkaa koskevassa kappaleessa nostetaan esiin kolme pappisvirkaan ja yhteistyöhön liittyvää kysymystä.
Kirkolliskokous teki vuonna 1986 päätöksen, jonka seurauksena kirkko ei enää katson vihkimysviran olevan sidottu tiettyyn sukupuoleen. Kansainvälisesti tarkasteltuna Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päätös tuli melko myöhään. Keski-Euroopan luterilaisissa kirkoissa vastavia päätöksiä oli tehty jo 1920-luvulta alkaen. Muissa pohjoismaissa pappisviran avaaminen muille kuin miehille tapahtui 1950-luvun loppupuolelta lähtien. Tällä hetkellä yi 90 % maailman luterilaisista elää kirkoissa, joissa pappisvirka ei ole sidottu yhteen sukupuoleen. Myöskään nykyinen kirkkolaki tai kirkkojärjestys eivät käsittele kirkon virkaa sukupuolen kautta.
Kirkolliskokouksen vuoden 1986 päätöksessä piispainkokoukselle annettiin tehtäväksi seurata päätöksestä mahdollisesti aiheutuvia ongelmia ja ryhtymään tarvittaessa niitä koskeviin toimenpiteisiin. Vuonna 2006 piispainkokous julkaisi selonteon erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi. Tässä selonteossa piispainkokous antaa ohjaavan tulkinnan kirkolliskokouksen (1986) ponnesta, jonka perusteella ”myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon eri virkoihin.” (Pappisviran avaaminen naisille 11/1986, § 34).
Piispainkokouksen tulkinnan mukaan ponsi ymmärretään väärin, ”kun sen katsotaan antavan papille, muulle viranhaltijalle tai työntekijälle oikeuden olla tekemättä yhteistyötä toisen viranhaltijan kanssa. Ponnen perusteella ei voi kieltäytyä työtehtävästä.” Lisäksi tulkinta on väärä ”kun sillä [ponnella] katsotaan olevan juridista merkitystä” eli katsotaan, että ponsi syrjäyttäisi eri laeissa säädettyjä velvollisuuksia. Piispainkokouksen tulkinnan mukaan naisen pappisvirkaa vastustavalla ”on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta” (Piispainkokouksen selonteko 2006).
Aina ei mene niin kuin ”Strömsössä”
Keväällä 2022 kirkossa toteutetun tasa-arvokyselyn perusteella sukupuoleen liittyvät kysymykset ovat edelleen ajankohtaisia kirkossa. Kyselyyn vastanneista luottamushenkilöistä noin kolmannes katsoi, että papin sukupuoli on edelleen keskustelunaihe seurakunnassa. Lähestulkoon viidennes kyselyyn vastanneista kertoi, että seurakuntaan tuleva vierailija on pyytänyt työvuorojärjestelyitä papin sukupuolen perusteella. Yhteinen todistus -asiakirjan toimintaperiaatteissa linjataan, että seurakuntien ja hiippakuntien tulee omalta osaltaan toimia Kirkolliskokouksen päätösten (1986) ja piispainkokouksen ohjeistuksen (2006) mukaisesti. Jos ohjeistuksia ei noudateta, syyllistytään sukupuoleen kohdistuvaan syrjintään.
Sopimusjärjestöiltä edellytetään sitoutumista piispainkokouksen ohjeistuksen (2006) perusajatukseen siitä, että erilaiset käsitykset kirkon virasta eivät saa uhata kirkon ykseyttä. Toimintaperiaatteessa tämä on muotoiltu niin, että ” sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.” Suomen Pipliaseuran ei ekumeenisena järjestönä tarvitse sitoutua kirkon virkaa koskeviin päätöksiin.
Kirkkoliito tukevat sopimusten pitämistä
Yhteistyötä ja pappisvirkaa koskeva toinen asiakokonaisuus liittyy kirkon kansainvälisiin yhteyksiin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on Luterilaisen maailmanliiton jäsen. Luterilainen maailmanliitto ymmärtää itsensä ”kirkkoyhteisöksi”. Tämä tarkoittaa sitä, että Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkot hyväksyvät toistensa papit sekä pappien toimittaman kasteen ja ehtoollisen. Sekä Suomessa että muualla maailmassa on myös kirkkoja ja yhteisöjä, jotka kokevat itsensä luterilaisiksi mutta eivät hyväksy Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen käsitystä esimerkiksi kirkon virasta. Yhteinen todistus -asiakirjan periaatteissa linjataan, että uusia kumppanuuksia etsittäessä kirkon sopimusjärjestöjen tulisi ensisijaisesti etsiä kumppaneita Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkoista.
Luterilainen maailmanliitto ei tee päätöksiä jäsenkirkkojen puolesta. Luterilaisen maailmanliiton päätökset ilmentävät kuitenkin jäsenkirkkojen ajattelua erilaisissa kysymyksissä. Virkaa koskien Luterilainen maailmanliitto pyrkii edistämään käsitystä, jossa vihkimysvirka ei ole sidottu tiettyyn sukupuoleen. Lisäksi Luterilainen maailmanliitto pyrkii erityisesti tukemaan naisia kirkon johtotehtävissä.
Kirkolla on yksi ekumeeninen, eli kahden eri kirkollista perinnettä edustavan kirkon välinen, virkaa koskeva sopimus, Porvoon yhteinen julkilausuma. Sopimus on solmittu Englannin anglikaanisen kirkon sekä pohjoismaisten luterilaisten kirkkojen välillä. Sopimuksessa mukana olevat kirkot hyväksyvät toistensa kirkkojen papit ja jäsenet, eli pitävät niitä kuin ominaan. Tämän lisäksi Suomessa on pitkälle menevä yhteisymmärrys luterilaisen kirkon ja Metodistikirkkojen välillä. Ekumeeniset sopimukset kannustavat syventämään kumppanuutta ja yhteistyön muotoja sopijakirkkojen välillä.
Yhteinen todistus 2023 -sarjassa aiemmin ilmestyneet:
Miksi kirkko on missionaarinen?
Lähetyksen profeetallisuus
Ei mitään niin paikallista ettei se olisi globaalia