Viime vuoden suuri kansainvälinen tapahtuma Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa oli Lähetyskumppanuusneuvottelut. Niiden aikana vietettiin hartaushetkiä ja toteutettiin työpajoja. Molempien pohjalta on tänä keväänä kirjoitettu hartauskirjoituksia. Tässä sarjan toinen osa.
”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.”
(Hepr 4:12-13)
Usko on paradoksaalinen asia. Paitsi että Kristuksen seuraaminen on kulkemista taivaan valtakunnassa jo nyt, tätä matkaa varjostaa myös miekka ja sen tuoma järkytys. Usko on jännitteinen, ristiriitainen, käsittämätön suure. Usko ei tarkoita joidenkin uskonlausumien totena pitämistä ja lain kirjaimen mukaan elämistä – usko on suhde Luojan ja luodun välillä, usko on toivoa ja luottamusta, usko on puhetta ja kuuntelemista, usko on todeksi elämistä, ojentautumista sen mukaan mikä ei näy, kurottautumista näkymätöntä kohti.
Osa uskon paradoksia on miekka. Miekka murhasi Betlehemin lapset, miekka lävisti Marian sydämen, miekka mestasi Johanneksen ja sai Mestarin pakenemaan yksinäisyyteen, miekka iski palvelijan korvan, ja miekka halkaisee meidätkin. Samalla miekka murtaa lukitut ovet, tuo julki ja nostaa päivänvaloon kohdattavaksi. Ja tämä on lahja – mutta se on kivulias lahja, se on koko olemuksemme halkaiseva kipeä paljastus, jonka armollinen Jumala haluaa antaa meille. Kun tämä tapahtuu, me näemme vain miekan, vain terän, veren ja kuoleman ja me kavahdamme ja pelkäämme sitä, ja huudamme pelosta – emmekä näe, että juuri nyt, tässä teossa ja tällä tavalla Jumala osoittaa meitä kohtaan suurta ja pyhää rakkauttaan.
Jeesuksen seuraaminen on lahjaa
Tässä on Jeesuksen seuraamisen suuri mysteeri, eikä meidän tarvitse sitä ymmärtää – se on lahja, se on suurinta rakkautta mutta ellemme sitä näe, meitä ei siitä syytetä. Ellemme jaksa siitä kiittää, ei meitä syytetä siitäkään. Jeesuskin musertui sen alle, me saamme olla hänen seuraajiaan tässäkin. Jos miekka on sinut halkaissut etkä näe siinä mitään hyvää, etkä tunne muuta kuin kuolemanpelkoa ja Jumalan poissaolon, sinua ei siitä syytetä. Niin saa olla.
Samalla me tiedämme, vastoin tahtoamme, vastoin luonnollista pyrkimystämme ja vastoin kaikkea järjellisyyttä, että kuitenkaan me emme voi muuta kuin seurata Kristusta, vaikka se on myös miekan tie. Johannes kertoo evankeliumissaan, kuinka monet hänen opetuslapsistaan päätyivät jättämään Jeesuksen, kun loukkaantuivat hänen puheisiinsa:
”Tämä on kovaa puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Silloin Jeesus saa aiheen kysyä, varmaankin haikeasti, niiltä kahdeltatoista: ”Aiotteko tekin lähteä?” Johon Simon Pietari vastaa: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.”
Jokainen miekan haava on ainutkertainen.
Ja Pietari itsekin tuli tietämään, mitä on, kun miekka käy sydämen läpi. Hänelle se tapahtui juuri samana yönä, jona Jeesus kärsi Getsemanessa. Hänen miekkansa tapahtui, kun hän kirosi ja kielsi Jeesuksen – siitä alkoi hänen matkansa pimeyteen, ahdistukseen ja tuskaan. Ja sama miekka, Jumalan sanan totuus, hänet paransi siinä hetkessä, kun Ylösnoussut katsoi häntä ja kysyi, olenko minä sinulle rakas. Siinä hetkessä Jumalan sanan miekka halkaisi hänen pimeytensä, hänen sisimpänsä, toi julki ja päivänvaloon hänen lukitun huoneensa ja avasi sen, ja siitä huoneesta löytyi katumus, rakkaus ja ilo.
Hengen tien kulkeminen, Kristuksen seuraaminen on osallisuutta hänen kärsimyksestään ja ylösnousemustaan. Ja kärsimys on aina pyhää ja ihmiskädelle koskematonta. Sen pitää saada olla verhon takana, ja verhoa kohotetaan varoen vain, kun sille on lupa. Siihen ei toisen pidä mennä mestaroimaan – toisen ihmisen kärsimyksen pyhyyttä on jokaisen kunnioitettava. Jokainen kärsimys, jokainen miekan haava on ainutkertainen ja kallisarvoinen. Haavasta nimittäin voi myös tulla lähde, joka antaa elämää itsellesi ja ihmisille ympärillesi, tämä on todellakin mahdollista. Mutta nyt saamme olla kipeitä ja toivottomia, jos haava onkin vielä tuore. Meillä on lupa siihen, sillä ei Mestarimmekaan ylösnoussut ruumis ollut täydellinen eikä ehyt: hänkin kantoi piinan jälkiä ruumiissaan. Siksi mekin olemme haavoitettuja ja kannamme jälkiä itsessämme.
Emme tässä elämässä lopullisesti parane haavoistamme, eikä sen tarvitse olla pyrkimyksemmekään – myös Kristukseen jätettiin kärsimyksen jäljet ylösnousemuksenkin jälkeen. Senkin jälkeen, kun elämä oli voittanut kuoleman, jäi jäljelle kärsimyksen jälki ja juuri siitä hänet voidaankin tunnistaa, ja juuri kärsimyksen jäljistä voidaan Kristus tunnistaa meissä.
Rukous
Jeesus Marian Poika, synny meissä tänään.
Jeesus temppelissä, etsi meitä kun rukoilemme.
Jeesus Nasaretista, tee kodistamme asuinsijasi.
Jeesus erämaassa kiusattuna, anna anteeksi kun harhailemme.
Jeesus, joka muutat veden viiniksi, täytä meidät elämälläsi.
Jeesus valaise tiemme, silloinkin kun pimeytemme häikäisee.
Jeesus sairaiden parantaja, tee meistä kestäviä ja kokonaisia.
Jeesus petetty ja kielletty, suojele ruumiimme ja sielumme.
Jeesus ristillä, ole pelastajamme.
Jeesus kuolleista herätetty, anna meille ikuinen elämä.
Jeesus, Kuningas, Ylösnoussut, ole aina ylistetty.
Kirjoittaja on missiologian erityisasiantuntija Suomen Lähetysseurassa.
Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share
Jaa artikkeli: