1900-luvun aikana kristinusko laajeni merkittävällä tavalla ympäri maailmaa, ja nykyään voidaan puhua aidosti globaalista kristillisyydestä. Tänä päivänä enemmistö kristityistä elää globaalissa etelässä. Afrikka on maanosista kristillisin. Yksi tekijä kristinuskon muutoksen takana on yhteistyö lähetystyössä, mm. Kansainvälisen lähetysneuvoston kautta.
Kansainvälinen lähetysneuvosto (International Missionary Council, IMC) vietti satavuotisjuhlaansa vuonna 2021. Vuodesta 1961 alkaen Kansainvälinen lähetysneuvosto on ollut osa Kirkkojen maailmanneuvostoa (KMN) nimellä Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio (Commission on World Mission and Evangelism, CWME). Kansainvälisellä lähetysneuvostolla on ollut keskeinen rooli ekumeenisen liikkeen ja maailmanlähetyksen synnyssä. Sen satavuotisen historian aikana kristinusko on ymmärrys kristinuskosta globaalina kristillisyytenä laajentunut. Tätä ei olisi tapahtunut ilman lähetysliikettä.
Satavuotisen historian kunniaksi CWME käynnisti puolitoista vuotta kestäneen tutkimushankkeen. Sen tulosten ensimmäinen osa on koottu syyskuussa 2022 KMN:n yleiskokouksen yhteydessä julkaistuun laajaan IMC:n historiaa ja merkitystä luotaavan teokseen A Hundred Years of Mission Cooperation, The Impact of the International Missionary Council 1921–2021 (toim. Risto Jukko). Tässä kirjoituksessa tarkastelen kaksiosaisen teoksen johdanto-osan kolmea ensimmäistä lukua.
Kirjan ensimmäinen osa tarjoaa taustalukemiston toisen osan alueellisille tutkimushankkeille. Ensimmäisessä luvussa kuvataan tutkimushankkeen kokonaisuus ja tarkoitus. Toisessa luvussa tarkastelun kohteena on Kansainvälisen lähetysneuvoston/Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission satavuotinen historia. Kolmannessa luvussa kuvataan Kansainvälisen lähetysneuvoston historiaa ja vaikutusta Iso-Britanniassa, aina sen syntyvuosista vuoteen 1968 saakka.
Jo yli 30 vuoden ajan enemmistö maailman kristityistä on asunut globaalissa etelässä. Tutkimushanke rohkaisee pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Miten globaalin etelän kristityt ymmärtävät lähetyksen nykyhetken maailmassa? Miten ne vievät eteenpäin ns. marginaalien missiota? Monet globaalin etelän kristityt elävät olosuhteissa, jotka uhkaavat heidän olemassaoloaan. Sodat, nälänhädät, ilmastonmuutos, kuivuudet, tulvat, maanjäristykset, köyhyys ja niin edelleen ovat osa jokapäiväistä elämää. Millaista toivoa evankeliumi Kristuksesta tuo niille, jotka ovat kaikkein heikoimmassa ja haavoitetummassa asemassa?
Tutkimushanke Kansainvälisen lähetysneuvoston historiasta
Koronapandemia siirsi Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta vuodella, eikä se toteutunut Kansainvälisen lähetysneuvoston satavuotisjuhlavuonna. Yhteisen tapahtuman sijaan toteutettiin akateeminen ja ekumeeninen tutkimushanke, johon osallistui tutkijoita ja akateemisia instituutioita eri puolilta maailmaa, kaikilta KMN:n kahdeksalta alueelta. Samankaltainen hanke on toteutettu Edinburghin 1910 maailmanlähetyksen konferenssin satavuotisvuonna. Tavoitteena oli tarkastella lähetyksen yhteistyötä eri alueilla sekä tunnistaa niitä lähetyksessä toteutuvan ykseyden haasteita, jotka ovat estäneet Kristuksesta todistamista.
Tutkimushanke jakautui kahteen osaan. Ensimmäisessä tarkasteltiin Kansainvälisen lähetysneuvoston alkuvuosikymmeniä ja yhteistyön toteutumista eri lähetysjärjestöjen ja -liikkeiden kesken. Tämän vaiheen tulokset on koottu nyt käsillä olevaan kirjaan. Toisessa vaiheessa katse on kohti tulevaisuutta: mitä haasteita ja mahdollisuuksia lähetyksellä ja yhteistyöllä lähetyksen saralla on nykyajan maailmassa? Tämän vaiheen tulokset julkaistaan omana niteenään. Tutkimusverkosto kokoontui myös webinaareihin, joista osa oli yleisölle avoimia ja ne ovat vapaasti verkossa katsottavissa (https://youtube.com/playlist?list=PLI22eVXX9FYkg3BmsSCF2ddhJOd3HnZVs). Alueellisten raporttien kokonaisuus tuo esiin maailmanlähetyksen ja evankelioinnin globaalin monimuotoisuuden jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Globaalista pohjoisesta globaaliin etelään tulleiden lähetysjärjestöjen työn ohella lähetystyötä tekivät alusta saakka myös paikalliset toimijat. Sittemmin moninaisuus on vain kasvanut. Ykseyden ja yhteisen todistuksen etsiminen on edelleen haaste myös nykypäivän toimijoille.
Tutkimushankkeen seminaarissa nimettiin teemoja, joita eri alueiden raporteista nousee. Näitä olivat diaspora- ja maahanmuuttokysymykset, sukupolvien välisyys, usko ja identiteetti, jatkuva jännite keskusten ja marginaalien välillä, haavoittuvuus, valtarakenteet, konfliktit ja sovinto, alkuperäiskansojen kysymykset, nöyryys lähetyksessä ja vieraanvaraisuus. Toiset teemat ovat olleet tarkastelussa jo kauan. Uskontojen kohtaamisen kysymykset, sekularismi, rasismi, nationalismi ja identiteetti sekä suhde itsenäisyyden ja itsekannattavuuden välillä ovat olleet lähetys- ja ekumeenisen liikkeen agendalla alusta saakka.
Sata vuotta yhteistyötä: Kansainvälisen lähetysneuvoston vaikutus
Protestanttisen lähetysliikkeen sisäiselle yhteistyölle Kansainvälisen lähetysneuvoston synty merkitsi läpimurtoa. Se kuitenkin jäi protestanttien sisäiseksi yhteistyöksi, sillä roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksit eivät olleet siinä mukana. Kenneth R. Ross huomauttaa, että historiaa sata vuotta taaksepäin tarkastellessa esiin nousee myös Kansainvälisen lähetysneuvoston lähetyskäsityksen rajoitteet. Alkuvuosina näky lähetyksestä oli ”pohjoisesta etelään (the West to rest)”, ja siinä oli kaikuja monista kolonialistisen ajan ennakkokäsityksistä ja ennakkoluuloista. Rajoitteistaan huolimatta Kansainvälisen lähetysneuvoston synty oli merkittävä askel nykypäivän globaalin kristinuskon esiinnousulle. Sen synnyn myötä ymmärrettiin myös tutkimuksen merkitys kristilliselle lähetykselle. Kansainvälisen lähetysneuvoston työssä yhdistyi alusta saakka yhteistyön etsiminen ja missiologinen tutkimus.
Rossin artikkelissa käydään läpi Kansainvälisen lähetysneuvoston työn keskeisiä vaiheita maailmanlähetyksen konferenssien kautta. Edinburghia 1910 seurasivat Lake Mohonk 1921, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota 1957–58, New Delhi 1961, Mexico City 1963, Bangkok 1972–73, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador de Bahia 1996, Ateena 2005, Edinburgh 2010 ja viimeisimpänä Arusha 2018. Kustakin konferenssista nostetaan esiin sen keskeinen teema ja anti tulevien vuosien työlle. Mielenkiintoista on havaita, miten jo sata vuotta sitten esiin nousi samoja teemoja, jotka yhä ovat missiologisen keskustelun agendalla.
Edinburghissa 1910 pyrittiin varmistamaan lähetysliikkeen mahdollisimman monipuolinen pohja. Sen vuoksi korostettiin mm. sitä, että ortodoksiset ja katoliset alueet ovat jo evankelioituja alueita – mikä poikkesi tuon ajan protestanttisten lähetysjärjestöjen yleisestä ymmärryksestä. Omasta ajastaan kertoo jako ”kristillisen maailman” eli Läntisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ja ”ei-kristillisen maailman” eli Afrikan, Aasian ja Tyynen meren alueen välillä. Pian Edinburghin kokouksen jälkeen perustettiin edelleen ilmestyvä International Review of Mission(s), joka on siitä asti ollut keskeisessä roolissa IMC/CWME:n työssä.
Lake Mohonkin konferenssissa IMC virallisesti perustettiin. Sääntöihin kirjattiin, ettei IMC:n piirissä keskusteltaisi mistään sellaisesta kirkollisesta tai opillisesta kysymyksestä, joka jakaa sen jäsenjärjestöjä. Työn painopiste tulisi olemaan yhteistyössä ja yhteisissä kysymyksissä. Yhteistyötä oli jo tehty muun muassa Raamatun kääntämisessä ja sen ja muun kristillisen kirjallisuuden levittämisessä, koulujen ja oppilaitosten perustamisessa ja ylläpidossa, sairaaloiden perustamisessa ja lähetystyöntekijöiden koulutuksessa. Jo tässä kokouksessa esiin nousi teema, joka on ajankohtainen edelleen: mikä on ulkomailta tulleen lähetysjärjestön ja paikallisen kirkon suhde?
Jerusalemissa 1928 mukana oli jo huomattava määrä, noin viidennes osallistujista, myös niin sanottujen nuorten kirkkojen edustajia. Tästä alkaen nuorten kirkkojen ääni nousee Rossin mukaan länsimaisia lähetysjärjestöjä vahvemmaksi. Toinen keskeinen, pitkälle tulevaisuuteen vaikuttava aloite oli suhteiden luominen ortodoksisiin kirkkoihin. Jo Jerusalemissa todettiin, että jako “kristilliseen” ja “ei-kristilliseen” maailmaan ei enää toiminut. Globaalin etelän nuoret kirkot olivat eläviä ja vahvoja, kun taas läntinen maailma sekularisoitui vauhdilla. Keskustelu lähetyksen ja kolonialismin suhteesta alkoi nostaa päätään, samoin kuin uskontodialogin tarpeellisuus. Nämä uudet, lähetyksen käsitettä laajentavat teemat herättivät toisissa innostusta ja toisissa huolta. Jännite ”evankelioinnin” ja ”sosiaalisen evankeliumin” kannattajien välillä jatkuu edelleen, vaikka käsitteet ovat sittemmin täsmentyneet.
Tambaramissa, nykyisessä Chennaissa, vuonna 1938 uskontodialogi oli edelleen vahvasti esillä: miten kristillinen teologia ymmärtää muut uskonnot ja mitä seurauksia sillä on missiologialle. Samoin vahvasti taustalla vaikutti länsimaisten lähetysten ja paikallisten kirkkojen nopeasti muuttuva suhde.
Willingenissä 1952 Kansainvälinen lähetysneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran yhteen maailmansodan kauheiden vuosien jälkeen. Sota-ajan seurauksena lähetysliike oli kriisissä. Uutta ymmärrystä ja näkökulmaa toi oivallus siitä, että lähetys on Jumalan lähetystä. Käsitteen Missio Dei toi keskusteluun pian konferenssin jälkeen saksalainen missiologi Karl Hartenstein. Ihmis- ja kirkkokeskeisestä tarkastelusta siirryttiin kohti Kolmiyhteisen Jumalan työn tarkastelua.
Vuonna 1961 New Delhissä Kansainvälisestä lähetysneuvostosta tuli virallisesti osa Kirkkojen maailmanneuvostoa, ja sen nimi muuttui Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komiteaksi. Toinen keskeinen käänne oli ortodoksisten kirkkojen mukaantulo Kirkkojen maailmanneuvostoon.
Mexico Cityssä kaksi vuotta myöhemmin innovatiivisimmaksi teemaksi nousi Rossin mukaan lähetystehtävän ja Jumalan sekulaarissa maailmassa tekemän työn välinen suhde. Kristillisen lähetystyön tulee vastata niihin kysymyksiin ja tarpeisiin, joita kunkin ajan ihmisillä on.
Bangkokissa 1972–73 pohdittiin pelastusta tässä ajassa. Kontekstuaalisen teologian ja kulttuuristen identiteettien merkitys nousi vahvasti esille. Bangkokissa etsittiin tasapainoa sosiaalis-poliittisten kysymysten, evankelioinnin ja henkilökohtaisen kääntymisen korostamisen välille. Bangkokin konferenssi merkitsi myös tienhaaraa ”ekumeenisten” ja ”evankelikaalisten” painotusten välillä, mistä yhtenä merkkinä oli Lausannen komitean perustaminen seuraavana vuonna.
Vajaata vuosikymmentä myöhemmin Melbournessa jatkettiin keskustelua eri painotusten välisistä suhteista. Toiset kokivat, että evankeliointi ja kristillinen todistus jäivät sosiaalisten ja poliittisten kysymysten varjoon. Yhtenä vastauksena tähän jännitteeseen julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin asiakirja Mission and Evangelism: An Ecumenical Affirmation (1982).
San Antonion konferenssissa 1989 keskeiseksi nousi jo pitkään agendalla ollut kysymys kristinuskon suhteesta muihin uskontoihin. Samaan aikaan evankelikaalit kokoontuivat Manilassa Lausannen liikkeen konferenssiin. Protestanttisen lähetysliikkeen kahtiajako tuli näin Rossin mukaan ilmeiseksi, vaikkakin siltoja pyrittiin koko ajan rakentamaan.
Salvador de Bahian kokouksessa vuonna 1996 yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousi valta ja vallan väärinkäyttö. Samoin huomiota kiinnitettiin proselytismiin, eli jo toiseen kristilliseen kirkkoon kuuluvien tavoitteluun, ja todettiin sen olevan vääränlainen evankelioinnin tapa, joka uhkaa yhteistä kristillistä todistusta.
Ateenassa 2005 jo kokouksen teemassa nousee esiin Pyhän Hengen merkitys. Lähetysliikkeen agendalle nousee tästä alkaen vahvasti ekologiset kysymykset.
Edinburghin kokouksen 2010 valmisteluissa huomiota kiinnitettiin siihen, että Kirkkojen maailmanneuvoston sateenvarjon alle kuuluu alkuperäisen Kansainvälisen lähetysneuvoston perustajajoukkoa laajempi kristittyjen yhteisö. Mukaan haluttiin edustajia koko globaalin kristillisyyden kentältä, mukaan lukien ortodoksit, katoliset, evankelikaalit, helluntailaiset ja itsenäisten kirkkojen edustajat. Edinburghin Yhteinen kutsu -asiakirja osoittaa Rossin mukaan sen, että KMN:n ymmärrys lähetyksestä on nyt laajalti jaettu. Sen keskeiset periaatteet –Missio Dei, voimaannuttaminen ja nöyryys, koko luomakunta lähetyksen piirinä, kokonaisvaltainen lähetys, lähetys kaikkialta kaikkialle, ykseyden ja lähetyksen suhde– ovat jaettuja periaatteita. Niiden lisäksi Yhteisessä kutsussa näkyy myös Kristuksen ainutlaatuisuuden ja kääntymisen tärkeyden korostus.
Muutamaa vuotta myöhemmin valmistui KMN:n ehkä tärkein ekumeeninen lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (2013). Evankelioinnin rinnalla painottuu toisten uskontojen kunnioitus ja proselytismin kritiikki. Henkilökohtainen usko, sosiaalisten epäoikeudenmukaisuuksien tuomitseminen ja näky muutoksesta, transformaatiosta, ovat sen keskeisiä teemoja. Sittemmin tutuksi tullut käsite marginaalien missio nousee vahvasti esille.
Arushan 2018 konferenssi jatkoi samoilla linjoilla. Muuttuva ja muuttava opetuslapseus nousi uudeksi, monenlaisia kristittyjä yhdistäväksi teemaksi. Arushan kutsu -asiakirja määrittelee 2010-luvun ymmärrystä lähetyksestä. Kaste on kutsu muuttavaan opetuslapseuteen ja Kristus-keskeiseen elämäntapaan. Marginaaleista tulevien ihmisten voimaannuttaminen, luomakunnasta huolta pitäminen ja palveleva johtajuus ovat sen keskeisiä tekijöitä.
Rossin artikkeli kuvaa Kansainvälisen lähetysneuvoston ja sen perillisen Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työn keskeiset vaiheet ja esiin nousevat missiologiset teemat. Lukijan huomio kiinnittyy siihen, miten ajankohtaisilta monet vuosikymmenten takaiset keskustelut edelleen tuntuvat.
Kansainvälinen lähetysneuvosto Iso-Britanniassa
Johdannon kolmas luku käsittelee Kansainvälisen Lähetysneuvoston ensimmäisiä vuosikymmeniä Iso-Britannian kontekstista käsin tarkasteltuna, aina vuoteen 1968 saakka. Tämä luku näyttää, miten maailmanpoliittiset tapahtumat ja erityisesti näihin vuosikymmeniin osuvat kaksi maailmansotaa vaikuttavat lähetysliikkeeseen ja sen mahdollisuuksiin toimia eri maissa.
Kansainvälisellä Lähetysneuvostolla ja erityisesti sen johtajien henkilökohtaisilla suhteilla poliittisiin vaikuttajiin oli suuri merkitys siihen, että saksalaiset ja skandinaaviset lähetysjärjestöt pystyivät jatkamaan työtä toisen maailmansodan jälkeen. Britannian kontekstissa merkittäväksi teemaksi nousi keskustelu siitä, mitä on lähetys postkoloniaalisena aikana.
Jaa artikkeli: