Luterilaisen maailmanliiton 13. yleiskokous järjestettiin Puolan Krakovassa 13.-19.9.2023. Kokoukseen osallistui yli 350 virallista edustajaa, joiden joukossa 10 suomalaista arkkipiispa Tapio Luoman johdolla. Heidän lisäkseen Suomesta osallistui joukko muita asiantuntijoita. Yleiskokouksen teemaksi oli valittu ”Yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo” (Body, Spirit, Hope). Tomi Karttunen kirjoittaa teeman osasta ”Kutsu yhteyteen” (Invitation to Unity).
Kosmisen toivon yhteys
Kirkko on kolmiyhteisen Jumalan kirkko: Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän kirkko ja sidottu olemisessaan ja toiminnassaan Hänen läsnäoloonsa. Kirkon tehtävä ja läsnäolo on siten tarkoitettu kattamaan kaikki paikat, joissa ihmiset elävät. Kirkon inhimillisen rajoittuneisuudenkin läpi kuultava varsinainen olemus on lahjoittava rakkaus, koska Jumala on rakkaus. Rakkaus Kolmiykseyden persoonien välistä ja toisensa läpäisevää vuorovaikutusta. Tuo rakkaus kohdistuu luotuun todellisuuteen, myös ihmisiin. Meidät on kutsuttu yhteyteen ja ykseyteen Jumalassa, jonka ykseys on rakkauden läpäisemien persoonien yhteyttä, toisiaan varten olemista. Kullakin persoonalla on oma ainutkertainen ja luovuttamaton paikkansa ja tehtävänsä.
Tähän pohjautuu teologian ja kristillisen ajattelun kokonaisvaltaisuus ja toivon lujuus. Toivo ei ole vain abstraktia ja kaukaista vaan läsnä keskellä elämää. Tämä on Jumalan ihmiseksi, luotuun vaikka langenneeseen maailmaan tulemisen kirkastama viesti. Ei vain seimeen syntynyt ja ristillä syntimme sovittanut Vapahtajamme, vaan myös Isä Luoja ja Pyhä Henki toimivat aineellisten välikappaleiden kautta. Luotu on hyväksi luotua, vaikka se on synnin särkemää. Meillä on sovituksen ja sovinnon toivo. Jumala on luonut ja tarkoittanut olevaksi erilaisuuden, jossa kokonaisuus heijastuu ja rikastuu osien kautta. Kaikki ovat tarpeellisia. Siksi lähetys ja diakonia ovat kutsua yhteyteen ja yhteyden hoitamista.
Tässä mielessä synti on erilaisuuden tuhoamista, koska se haluaa vetää lokaan kaiken kukoistavan ja ainutkertaisen, myös synnintekijän itsensä. Klassisesti onkin ajateltu, että harhaoppi on kokonaisuuden tuhoamista sellaisen ajatuksen pohjalta, jossa kokonaisuuden halutaan noudattavan omaa rajoittunutta ja usein vääristynyttä tahtoa eikä päinvastoin. Yksilö voi silti olla joskus yksin oikeassa – tietyssä joukossa ja tilanteessa. Ei suotta sanota, että joukossa tyhmyys voi tiivistyä. Olennaista on se kokonaisuus, jota katsotaan Kristus-keskisen Jumala-uskon eli viisauden valossa. Usko, toivo ja rakkaus, suurimpana niistä rakkaus, ovat kokoavia kristillisiä hyveitä, jotka heijastavat Jumalan toiminnan perusluonnetta. Niistä terve kristillisyys olennaisesti tunnistetaan. Tässä ajassa kaipaamme ehkä erityisesti toivoa, mutta ei yhtä ilman toista ja kolmannetta.
Tästä kolminaisuususkoon pohjaavasta ja kokonaisvaltaisesta teologisesta ajattelusta ammentaa myös Luterilaisen maailmanliiton opas Krakovan 2023 yleiskokouksen teeman ”yksi ruumis, yksi henki, yksi toivo” käsittelyyn. Kosmisen toivon yhteyden käsittely alkaa näistä kiteytyksistä:
Miten luterilainen tarina osana laajempaa kristillistä kertomusta voidaan kertoa maailmasta kuuluvan huudon, ekologisten, sosiaalisten, kirkollisten, taloudellisten ja poliittisten epäoikeudenmukaisuuksien valossa, jotka yhä hajottavat ja hallitsevat? Yleiskokouksen teema ”Yksi ruumis, yksi henki, yksi toivo” kutsuu esiin konkreettista ristin teologiaa, vahvaa arvostusta moninaisille Hengen hedelmille, jotka rakentavat ruumista ja sakramentaalista kokemusta toivosta, joka muuttaa levottomuutemme toiminnaksi ja innostaa meitä olemaan valmiita yllättymään tavoista, joilla meitä kutsutaan ja varustetaan osallistumaan Jumalan lähetykseen. (Study guide, 57)
Kaste Kristuksen ruumiin osallisuuteen lähetyksen alkuna
Opas painottaa luterilaisen teologian perinteen mukaisesti apostoli Paavalin ilmaisemaa teologista pohjaa kirkon työssä ja opetuslapseudessa. Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä (1. Kor. 9:20, 22) apostoli korostaa evankeliumin olevan tarjolla kaikille ihmisille heidän moninaisuudessaan. Siksi olemme kutsuttuja rakkauteen ja rauhaan, ykseyteen, joka on Jeesuksessa Kristuksessa ja josta uskovat pääsevät kasteen kautta osalliseksi.
On tärkeää nähdä sekä armonvälineiden objektiivinen perusta lupauksen sanassa että usko, jolla pelastus otetaan vastaan. Tämä tarkoittaa, että meidän tulee kunnioittaa yksilöitä samalla kun pidämme yllä yhteisen uskomme perustaa. Tämä usko on suurempi kuin yksilö ja samalla se kunnioittaa jokaista ihmistä, koska jokainen on luotu Jumalan kuvaksi omine lahjoineen ja kutsuttu takaisin rakkauden yhteyteen. Erot voidaan sovittaa yhteisen uskon pohjalta, jolloin kokonaisuudesta tulee täydempi ja erilaisuudesta voima (1. Kor. 12). Kaste on ykseyden sakramentti, perustavaa kirkon elämälle ja yhteyden kasvulle.
Elämän kärsimystä ja synnin ristiä tarkastellessamme on selvää, että tarvitsemme kaikki perustan toivolle. Tämä toivo on vahvempi kuin inhimillinen heikkous ja pahuus, jotka vaikuttavat jokaisessa ihmisessä. Kirkon pyhyys on kätkettyä ristin alle, mutta Jumala myös pitää totuuden kirkkautta yllä julistetussa, luetussa ja sakramentissa näkyvässä sanassaan, armossaan ja rakkaudessa, joka heijastaa Luojan laupeutta meitä kohtaan.
Yhteyden etsintää pirstaleisessa maailmassa
Opas summaakin: ”LML:n tarina on tulemista yhteydeksi [kommuunio], jota kantaa tämä kosminen toivo.” (Study guide, 57). Luterilainen maailmanliitto itsessään liittyi siihen tapahtumaketjuun, jossa modernin teknologian kehityksen vauhdittama globalisaatio oli 1800-luvulta lähtien pienentänyt maailmaa ja syventänyt tietoisuutta kansainvälisen yhteistyön tärkeydestä ja keskinäisriippuvuudesta. Tähän liittyi kirkon työn näkökulmasta lähetyksen uudenlainen globalisoituminen ja huoli maailmanrauhasta etenkin totaalisen sodan ajatuksen kehittymisen ja sen maailmansodissa toteutumisen myötä.
Toisen maailmansodan jälkeen, traagisesti pirstoutuneen maailman raunioissa janottiin yhteyden, sovinnon ja rauhan sekä samalla yhteyden ja ykseyden ekumeenista rakentamista. Perustettiin niin Luterilainen maailmanliitto 1947 kuin Kirkkojen maailmanneuvosto 1948. Sodan synkkyyteen liittyi erityisesti Auschwitzin tumma varjo, teologia Auschwitzin jälkeen ja kutsu tehdä parannusta antijudaismista ja antisemitismistä, joka oli tullut ilmi alkaen ihmisten halveksimisesta ja päätyen käsittämättömään teolliseen joukkotuhoon. Tämä perintö velvoittaa muistamaan ihmisten halveksunnan ja vihapuheen seuraukset, etsimään sovintoa.
Kohti syvempää tajua luterilaisten ja muiden kirkkojen keskinäisestä yhteydestä
”Ekumeenisessa kirkko-opissa viime vuosikymmeninä on korostettu yhteyden (kommuunio) tärkeyttä, mikä on ilmennyt niin kutsutun kommuunio-ekklesiologian kehittymisessä. Tämä näkemys korostaa, että kirkko on luotu yhdeksi yhteisöksi Jumalan Hengen sanan ja sakramenttien kautta. Paikallisseurakunnat alueellisesti ja maailmanlaajuisesti ovat yhtä ja elävät tästä yhteydestä. Ensisijaista eivät ole rakenteet vaan yhteinen usko. Kirkon virkaan kutsutut ja Jumalan kansa kokonaisuutena ovat toisiaan varten ja yhdessä rakentamassa samaa kokonaisuutta.
Luterilaisen maailmanliiton tasolla tämä yhteysajattelu kehittyi maallista hallintoajattelua heijastavasta federaatio- eli liittovaltioajatuksesta (vrt. Amerikan Yhdysvallat) kohti tätä uusitestamentillista kommuunion (kr. koinonia) eli kirkollisessa elämässä toteutuvaa hengellistä yhteyttä painottavaksi. Niinpä Budapestin yleiskokouksessa vuonna 1984 vahvistettiin kommuunion, eli yhteyden, perustaksi kolminaisuususko. Tämä tarkoittaa sitä, että uskomme Jumalan olevan persoonallinen ja yhteydessä oleva Jumala, jossa kolme persoonaa ovat keskinäisessä yhteydessä. Tässä yhteydessä erilaisuus on olennainen osa kokonaisuutta ja tekee sen täydelliseksi, koska suurin on rakkaus. Tämä rakkaus on antavaa ja lopulta tekee elämän mahdolliseksi.
LML:n Budapestin yleiskokouksessa 1984 todettiinkin yhteyden perustasta:
Kirkon tosi ykseys, joka on Kristuksen ruumiin ykseyttä ja joka osallistuu Isän, Pojan ja Pyhän Hengen ykseyteen, on annettu evankeliumin julistamisessa sanassa ja sakramentissa. Tämä ykseys on ilmaistu yhteytenä yhteydessä [kommuunioiden kommuuniossa] ja, samanaikaisesti, monimuotoisena yhden ja saman apostolisen uskon tunnustamisena. Se on yhteyttä pyhässä kasteessa ja eukaristisessa ateriassa, yhteyttä, jossa palveluvirkoja harjoitetaan ja jotka kaikki tunnustavat Kristuksen kirkossaan asettaman palveluviran ilmentymiksi. Se on yhteyttä, jossa erilaisuudet antavat osuutensa kokonaisuuteen eivätkä ole enää ykseyden esteitä. Se on sitoutunut yhteys, kykenevä tekemään yhteisiä päätöksiä ja toimimaan yhteisesti. (In Christ – Hope for the World 1985, 175)
Tämä lausuma nostaa esiin kolminaisuususkon sekä sanan ja sakramentit ja niitä palvelevan viran tunnustamisen kirkollisen yhteyden, kommuunion perustana. Se ei unohda myöskään yhteyden käytännöllistä luonnetta ja tarvetta pohtia yhdessä tärkeitä asioita, jotka tulee hoitaa ja kysymyksiä, jotka käsittelemättöminä voisivat uudelleen näivettää ja repiä auki yhteyden perustan. Tarvitaan yhteistä päätöksentekoa, jotta voidaan toimia yhdessä asianmukaisesti ja hyvässä keskinäisessä ymmärryksessä niin toistemme rinnalla kuin omilla tahoillamme. Lausuman merkitystä vielä tarkennettiin tekstissä myöhemmin ajatellen seurauksia luterilaiselle kommuuniolle Luterilaisen maailmanliiton yhteydessä:
Me todistamme ja vahvistamme yhteyden, jossa kaikki maailman luterilaiset kirkot ovat sidottuja yhteen. Tämä yhteys perustuu apostolisen uskon ykseyteen sellaisena kuin se on annettu pyhässä Raamatussa ja todistettu ekumeenisissa uskontunnustuksissa ja luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Se perustuu ‘yhtyneeseen todistukseen maailman edessä Jeesuksen Kristuksen evankeliumista Jumalan voimana pelastukseksi’ (LML:n peruskirja, III.2.a). Ja se perustuu yksimielisyyteen evankeliumin julistamisessa ja sakramenttien jakamisessa (CA, artikla VII). Luterilainen kirkkojen yhteys tulee näkyvästi ilmi alttarin ja saarnatuolin yhteydessä, yhteisessä todistuksessa ja palvelussa, yhteisessä lähetystehtävän toteuttamisessa ja avoimuudessa ekumeeniselle yhteistyölle, dialogille ja yhteisölle. Maailman luterilaiset kirkot pitävät yhteyttään ilmaisuna yhdestä, pyhästä, katolisesta ja apostolisesta kirkosta. (In Christ – Hope for the World 1985, 176)
Sana ja sakramentit ovat yhteyden perusta. Niitä palvelee kirkon virka. Kutsuessaan uskoon ja rakkauteen ne ovat kutsu myös sen pohtimiseen, miten voimme kantaa toistemme kuormia, elää välitetyn sanoman todeksi ja siten välittää sitä entistä paremmin eteenpäin. Kyse ei ole vain miellyttävien lahjojen vaan myös taakkojen jakamisesta – sekin on tärkeää ja perustavaa viitatessaan siihen, että meitä kannetaan ja siksi me voimme ja olemme kutsuttuja kantamaan myös toistemme kuormia uskoon perustuvassa rakkaudenyhteydessä. Koettelemusten jakaminen yhdistää ja voi lahjoittaa elämälle aivan uutta mielekkyyttä tarjoavan pitkäkestoisen kumppanuuden, ystävyyden, joka kestää. Näin jo yleisinhimillinen elämänkokemus meitä opettaa. Ei ole kestävä tie, että ensimmäisten vastoinkäymisten sattuessa varotaan ryvettämästä itseämme ja karsitaan ystävistä epämieluisia tunteita siinä hetkessä herättävät pois sekä liitytään helppohintaiseen tuomitsijoiden kuoroon heitä kohtaan.
Yhteyden lahja ja tehtävä meidän ajallamme
Jaamme varmasti yhteisen kokemuksen nykyhetkessä vallitsevasta, kansainvälisesti ilmenevästä polarisaatiosta, joka uhkaa heimouttaa taistelupoteroihin sekä nakertaa keskinäistä luottamusta ja yhteistyökykyä niin kansainvälisissä yhteyksissä kuin suomalaisessa yhteiskunnassa ja kirkossamme. Mikäli meistä riippuu, on kutsumuksemme elää rauhassa keskenämme ja suhteessa ihmisiin yleensä, kuten apostoli Paavali muistuttaa (Room. 12:8).
Elämän ja teologian kokonaisvaltaisuudesta seuraa, että ”jokapäiväinen leipä” eli kaikki elämämme tarpeet tulee asianmukaisesti ottaa huomioon myös kristillisen kirkon ja seurakunnan toiminnassa. Jos yksi ruumiin jäsen kärsii, kaikki kärsivät, ja kuormia meidän tulisi jakaa ja toisiamme kantaa Kristuksen jalanjäljissä. Niinpä ”yksi ruumis” ei viittaa vain kirkon ykseyteen ja ekumeeniseen tehtävään yleisesti vaan konkreettiseen kivun ja kärsimyksen kuulemiseen ja lievittämiseen, mikäli se meistä riippuu. Kyse voi olla aliravitsemuksen tuottamasta nälästä, puhtaan veden ja hygienian puutteesta, kuivuudesta tai väkivallasta ja sodasta, jotka tuottavat niin ruumiillista kuin muunkinlaista kärsimystä.
Rauha, ravinto ja rakkaus ovat elämän peruseliksiiriä. Siksi niin kristillinen humanitaarinen apu ja pitkäkestoinen kehitystyö kuin lähetystyö ovat luonteeltaan kokonaisvaltaisia. Ei niin, että unohdettaisiin julistus ja perusta kristillisessä uskossa ja sen tarjolla pitämisessä ja opiskelussa, mutta tunnustetaan, että ihmisen perustarpeista huolehtiminen on rakkautta ja omilla jaloillaan seisomisen tukemista parhaassa tapauksessa niin ruumiillisesti, psyykkisesti kuin hengellisestikin. Joskus, ja monissakin katastrofitilanteissa, muita auttajia ei ole kuin kirkolliset ja muuta avustusjärjestöt sekä kumppanikirkkojen oma kansainvälisen avun toiminta. Pelastusarmeija sen on kiteyttänyt klassisesti: soap, soup and salvation.
Korona muistutuksena fyysisen läsnäolon merkityksestä
Koronapandemia pakotti meidät pitämään fyysistä etäisyyttä, ja jäipä tästä myös jälkiä pandemian jälkeiseen arkeen. LML:n kirjanen kiinnittääkin ”yksi ruumis”-ajatuksen pohdinnassa huomiota siihen, että olisi hyvä edelleen jatkaa sen miettimistä, mitä merkitsee se, että on tärkeää kohdata saarnaaja ja sakramentin jakaja kasvoista kasvoihin ja se, että meidät konkreettisesti lähetetään maailmaan palvelemaan toisiamme ja auttamaan avun tarpeessa olevia, kärsiviä. Tämä on yksi osoitus uskon kokonaisvaltaisuudesta ja myös sakramentaalisuudesta: armo tulee syvimmin osaksemme, kun sana liittyy aineeseen kuten sakramentissa.
”Yksi henki”-ajatus puolestaan ohjaa ajatuksemme pohtimaan erilaisuuden rikkautta. Henki ei ole kullekin eri ja oman näköinen, vaan pikemminkin Henki auttaa meitä kutakin ainutkertaista persoonaa tulemaan omaksi itseksemme. Hän osoittaa meille, miten lahjamme voivat palvella kokonaisuutta. Jokaisella on arvo jo sinällään, mutta samalla kullakin on arvo kokonaisuuden osana. Olemme yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Silti kyseessä ei ole mikään muodollinen sääntö vaan osoitus rakkauden yhdistävästä voimasta, joka ei tukahduta persoonaa vaan saa hänet kukoistamaan.
Erilaisten kulttuurien ja yhteiskuntien keskellä elävällä luterilaisen perheväen yhteydellä on monia lahjoja ja suuri mahdollisuus oppia toinen toisiltamme, jotta yhteinen työ edistyisi kullakin maailman kolkalla. Samalla erilaisuuden kohtaaminen voi olla vaikeaa kotimaassakin, ja moniäänisyyden muodostama kaunis sävelmä voi hajota yhteyttä silpovaksi kakofoniaksi. Teemakirja opas haastaa kysymään myös tässä yhteydessä:
Miten me voimme, kirkkojen yhteisönä, ilmentää keskinäistä vastuullisuutta ja huolehtia uskollisesti noista Hengen lahjoista, jotta ne kantavat monenlaisia hedelmiä elämässämme ja seurakunnissamme? Miten yhteisössämme monimuotoisia lahjoja hoidetaan, ymmärretään, kutsutaan ja toivotetaan tervetulleiksi osallistumaan kirkon missioon? Millä kielellä käsittelemme eroja? Miten me kirkkojen yhteisönä luomme tilaa, jossa voimme erottaa Hengen lahjat niistä ajan hengistä, jotka jatkaisivat ruumiin jakamista, hallitsemista ja tuhoamista? (Study guide, 59)
“Yksi toivo”-ajatus puolestaan kutsua käsittelemään sitä, miten kirkkomme julistavat toivoa ja samalla ruumiillistavat Jumalan valtakuntaa, joka on täynnä armoa ja rauhaa. Niin sota Ukrainassa ja Venäjän vahvistunut imperialismi kuin muut sodat, ekologinen hätätila sekä yhteiskunnalliset ja poliittiset jännitteet ja konfliktit alleviivaavat toivon ja yhteyden kullanarvoista merkitystä. Asiakirja päättyy syvästi ajankohtaisiin kysymyksiin:
Miten sovitetun erilaisuuden yhteys voi auttaa ihmisiä vastustamaan valheuutisia ja kertomaan uudelleen elämän tarinaa toivon horisontissa? Miten yhteytemme innoittaa ihmisiä uudistamaan yhteisöjään rakastavan palvelun teoin, jotka parantavat ruumiita ja sieluja, vahvistavat oikeudenmukaisuutta ja rakentavat rauhaa? Miten yhteytemme vastaa Pietarin vetoomukseen ”Olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu” (1. Piet. 3:15)?
Mitä tästä opimme?
Luterilaisen maailmanliiton yleiskokous jatkaa yleisesti ottaen samasta aihepiiristä kuin Kirkkojen maailmanneuvoston Karlsruhen yleiskokous viime vuonna: ”Kristuksen rakkaus johtaa maailman ykseyteen ja sovintoon”. Tämän teeman valossa jatkuu ykseyden, sovinnon ja rauhan pyhiinvaellus. Emme ole valmiita, mutta meillä on toisemme ja sanomamme. On syytä pyytää, että sovitus, joka tekee kestävän sovinnon mahdolliseksi, toteutuisi myös meidän keskellämme. Sitä Lutherin mukaan pyydetään, kun rukoillaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi”.
Luterilainen käsitys hengellisestä ja maallisesta hallintavallasta ei tarkoita sitä, että maallinen valtakunta olisi jotenkin erillään Jumalan vaikutuspiiristä. Rakkauden lain vaatimus on jokaiselle suunnattu. Yhteistyö kaikkien hyvän tahdon ihmisten kanssa on tarpeen. Tarvitsemme kuitenkin armoa, anteeksiantamusta ja rakkautta toteuttaaksemme rakkauden lakia vapaasti ja pakottomasti. Omatunto eli yhteinen tieto (lat. conscientia) tarvitsee kiinnekohtia. Tätä sanomaa ja kantavaa osallisuutta on ammennettavissa sanasta ja sakramenteista, jotka ammentavat syvistä lähteistä eli evankeliumin sanomasta itsestään. Sen ei tulisi koskaan jäädä toissijaiseksi, vaan evankeliumin hyvän uutisen pitäisi muodostaa selkeä perusta kaikelle kirkon työlle. Se kutsuu kehittämään omaa osaamista ja olemaan rohkea mutta samalla muistamaan, miten kirkon työn perusta on hengellinen – kuitenkin niin, että hengellisyys toteutuu aineellisten välikappaleiden kautta uskon, toivon ja rakkauden ilmapiirissä rakentaessaan seurakuntaa.
Meidän ei tule sortua sellaiseen ideologisuuteen, joka sulkee lähtökohtaisesti toiset ihmiset osattomaksi hyvästä ja itsessään pahoiksi – vielä vähemmän tämä soveltuu kärsivään luomakuntaan kokonaisuutena. Jokaisella on ihmisarvo ja kaikille pelastus tarjolla, luomakuntakin osallinen lunastuksesta. Voimme olla huolissamme ja tehdä parannusta siinä, miten vaikkapa hoidamme kirkon työtä ja sanoman tarjolla pitämistä omalla paikallamme. Viha, tuomitseminen ja epätoivo eivät silti auta ketään. Kaikkea ei kuitenkaan tule hyväksyä. Jälleen apostolia lainaten: ”Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se, mikä on hyvää” (1. Tess. 5:21). Kriteerit hyvälle on annettu niin 10 käskyssä, rakkauden käskyssä kuin Vuorisaarnan tarjoamassa haasteessa. Niitä tulee tutkia Raamatun kokonaissanoman ja sen varassa, mikä rakentaa yhteyttä ja kestävää elämää rakkaudessa. Joskus erehdymme, mutta hedelmistään puu ennen pitkää myös tunnetaan. Parannusta voimme tehdä ja kolmiyhteinen Jumala pitää kirkkonsa ja sen saamat lupaukset voimassa. On hyvä mietiskellä, miten sodankin aikana voidaan pitää ovia auki kirkossa ”viekkaasti kuin käärmeet, mutta viattomana kuin kyyhkyset” (Matt. 10:16).
Yleiskokouksen teemakirja: Introducing the Thirteenth Assembly and its Theme | Thirteenth Assembly of The Lutheran World Federation (lwfassembly.org)
Yleiskokouksen kotisivut: One Body, One Spirit, One Hope | Thirteenth Assembly of The Lutheran World Federation (lwfassembly.org)
Luterilainen maailmanliitto on perustettu 1947. Siihen kuuluu nykyisin 150 jäsenkirkkoa. Se kokoaa yhteen runsaat 75 miljoonaa luterilaista 99 maasta, valtaosan kaikista maailman luterilaisista. LML:n pääsihteerinä on vuodesta 2021 toiminut virolainen Anne Burghardt. LML:n yleiskokous on järjestetty Suomessa kerran, vuonna 1963 ja liiton puheenjohtajan toimi vuosina 1970–1977 Mikko Juva.
Teemakirjaa on aiemmin käsitelty Kirkkomme Lähetyksessä:
Aiemmin ilmestyneet:
Henki luo, sovittaa ja uudistaa – ristin voimalla
Maailman rikkinäisyyden edessä ei tarvitse alistua
Luterilaisen maailmanliiton 13. yleiskokous Puolassa: Yksi ruumis, yksi Henki, yksi toivo