Suomalaiset pitävät luontoa tärkeänä, jopa pyhänä. Tätä kuvastavat monet luontoon liittyvät sanat ja uskomukset, joista tutuin lienee ”luonto kirkkoni olla saa”. Kristillisessä uskossa luontoa on sanoitettu usein lähinnä jonain, joka kuvastaa Luojan suuruutta tai josta meidän tulee pitää huolta. Kansainvälisessä teologisessa keskustelussa luontoa on alettu lähestyä myös uusista näkökulmista. Tässä esittelen sambialaisen teologian tohtori, pastori Kuzipa Nalwamban puheen, jonka hän piti Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana Helsingissä elokuun lopulla 2024.
Kasvuympäristö heijastuu Nalwamban puheessa
Nalwamba aloitti puheensa henkilökohtaisella kuvauksella lapsuudestaan ja silloin saamistaan luontovaikutteista. Merkittävä oli isoäiti, joka kertoi luontoon liittyviä tarinoita. Puheen aloitus on väkevä. ”Kasvoin Sambian eteläosassa aikana, jolloin ihmisen jalanjälki vaikutti hyvin vähän ympäristöömme. Peruskoulussa kuuluin Chongololo-klubiin, kansalliseen lasten ohjelmaan luonnonsuojelun hyväksi, joka toi nuoreen mieleeni tietoisuuden siitä, että eläimillä ja muilla elävillä olennoilla, orgaanisilla ja epäorgaanisilla, on oikeus omaan ”tilaan”.
Isän äidin lumoavat tarinat vahvistivat kunnioituksen ja ihailun tunnetta luontoa kohtaan. Nykyisin on vaikeaa sivuuttaa kasvavaa luontokatoa. Joet ja purot, jotka olivat aikaisemmin puhtaita, ovat joko tukkeutuneet muovista ja mudasta tai kuivuneet metsien hävittämisen ja liiallisen laiduntamisen vuoksi. — Saastuminen ja metsien hävittäminen voiton tavoitteluun tähtäävän kansainvälisen ja paikallisen kaivosteollisuuden toimesta on ekologisen oikeudenmukaisuuden eksistentiaalinen kysymys.”
Ei ihme, että Nalwamba on tutkijanurallaan syventynyt afrikkalaisiin perinteisiin ja niiden välittämään luontokuvaan. Hän ammentaa niistä kirjoituksiinsa rohkeita näköaloja siihen, miten meidän kristillinen uskomme voisi olla vahvistamassa hyviä perinteitä ja miten voisimme käyttää profeetallista ääntä luonnon väärinkäyttöä ja arjen epäekologisia tapoja vastaan.
Lähetyskumppanuusneuvottelujen puheenvuorolle oli annettu aiheeksi Luominen muuttuvassa maisemassa.Aihe ammentaa lähtökohtansa kansainvälisestä keskustelusta, jossa kirkon tehtävää, missiota, on joitakin vuosia tarkasteltu jatkuvan muutoksen näkökulmasta. Nalwamba tuo tähän keskusteluun muistutuksen siitä, miten Jumala jatkuvasti luo uutta ja muuttaa maisemaa, eikä vain luonnon osalta. Miten jatkuva muutos muuttaa meitä ja yhteisöjämme ja toisaalta, miten me Jeesuksen seuraajina voimme omalta osaltamme olla myös muutoksen aikaansaajia myönteisellä tavalla?
Luomisoppi on vakaa pohja ja suhde luontoon pohjimmiltaan hengellinen
Luonnosta puhuttaessa ei voi sivuuttaa Raamatun luomiskertomuksia eikä kristillistä luomisoppia. Meillä on vahva juonne jo kristillisyyden ensimmäisiltä vuosisadoilta ajatella henkeä ja materiaa kahtiajakautuneesti niin, että henki on hyvää ja materia pahaa. Tällainen ajattelu on usein rampauttanut luontoon liittyvän teologian tekemisen, koska luontoa ei ole pidetty oleellisena. On keskitytty Jumalaan ja jumalasuhteeseen. Tätä kehitystä ei helpottanut modernismin tuoma usko ihmiseen ja tämän kykyihin hallita kaikkea. Jumalalle jäi teologiassakin helposti vain alkuunpanijan rooli.
Lähetystyön historiassa suhde luontoon on vaihdellut, mutta valitettavan usein se on ollut näkökulmaltaan lähes puhdasta hyväksikäyttöä. Alkuperäiskansojen luontosuhteeseen liittyviä perinteitä on pyritty järjestelmällisesti tuhoamaan ymmärtämättä, miten ne voisivatkaan hyödyttää kristillistä teologiaa ja kristittynä elämistä juuri niissä konteksteissa. (Creation Care in Christian Mission, toim. Kapya J. Kaoma 2015).
Kuzipa Nalwamban mukaan oppi luomisesta on perusta kristilliselle teologialle. Raamatun alkulehdiltä lähtien Jumalaa kutsutaan kaiken olevan luojana ja siitä käsin määrittyy myös omamme ja luomakunnan suhde Luojaan. ”Aikakaudella, jota leimaavat ennennäkemättömät ympäristölliset, kulttuuriset ja teknologiset muutokset, myös ymmärrystämme luomisesta on kehitettävä. Nämä ’uudet maisemat’, sekä kirjaimelliset että metaforiset, haastavat meidät tarkastelemaan ja laajentamaan teologisia pohdintojamme. Raamatun ajattomat totuudet on uudelleenarvioitava ja sovellettava näihin uusiin konteksteihin.” Kysymys on siitä, miten näissä uusissa maisemissa kirkon missionaarisuus toteutuu ajanmukaisella ja vaikuttavalla tavalla.
Luomisoppia on käytetty pitkälti puhuttaessa kaiken alusta. Lisäksi on voitu todeta, että Jumala luo jatkuvasti uutta, mutta vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, mitä tämä merkitsee kristityille ja kirkoille. Raamattukaan ei puhu luomisesta vain alkukertomusten yhteydessä, vaan luomiseen viitataan aina Uutta testamenttia myöten. Luomisoppi voisikin olla elävä ja dynaaminen osa kristillistä teologiaa. Se tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen jatkuvasti muuttuvassa ja epävakaassa maailmassa. Luomisoppi muistuttaa meitä, ettei ”maailma ole sattuman tai kaaoksen tuote, vaan lahja rakastavalta Luojalta, joka jatkaa kaiken ylläpitämistä ja uudistamista”.
Raamatullisesta näkökulmasta viljelemisen ja varjelemisen käsky (1. Mooseksen kirja 2:15) merkitsee vastuuta maan hoitamisesta, sen eheyden säilyttämisestä ja sen kukoistamisen varmistamisesta. Tämä hoitovastuu ei ole vain käytännön velvollisuus, vaan myös hengellinen. Se heijastaa suhdettamme Luojaan. Kun epäonnistumme luomakunnan hoitamisessa ja vahingoitamme ympäristöä, häiritsemme myös suhdetta Jumalaan ja toisiimme.
Itselleni mielenkiintoisimpia Nalwamban esittämiä laajennuksia luomisopin käytölle ovat kohdat, joissa hän viittaa erilaisiin teknologioihin – tekoäly mukaan lukien – sekä kulttuureihin. Olemme jo pitkään puhuneet luonnon monimuotoisuudesta ja sen vaalimisen tärkeydestä. Nalwamban mukaan meidän pitäisi ajatella samoin myös teknisistä innovaatioista ja erilaisista kulttuureista. Kulttuurikin on Jumalan lahjaa ja siksi kulttuurinen monimuotoisuus on vaalimisen arvoista. Samalla meidän tulee säilyttää raamatullisuus ja profeetallinen ääni. Siellä, missä teknologia uhkaa elämää, on sanottava selkeästi ei. Samoin kaikkia kulttuurisia piirteitä on arvioitava sen mukaan, edistävätkö ne elämää vai sitovatko ja tuhoavat ne elämää ja sen monimuotoisuutta.
Onkin aiheellista kysyä, kuinka tervettä on ollut pyrkimys yhtenäiskulttuuriin tai nykyisin toisenlaisten kulttuurien torjuminen ”epäsuomalaisena”.
Postmodernismiakaan ei tarvitse torjua, muttei myöskään halata
Nalwamba käy lyhyesti läpi kulttuurisia ja teknologisia ”maisemia” ja esittää niiden suhteen mahdollisia teologisia suuntia. Kuten todettu, hän pitää erilaisia kulttuureja Jumalan luomistyön rikkautena. Siten ns. kontekstuaalisuus eli evankeliumin välittäminen kullekin kulttuurille ominaisilla tavoilla niin, että se tulee paremmin ymmärrettäväksi, on välttämätöntä. Kulttuurit ja niiden tavat eivät ole ”esteitä, jotka tulee voittaa, vaan ne voivat auttaa kirkkoa ymmärtämään paremmin itse evankeliumia”.
Luonnon hoitamisesta puhuessaan Nalwamba viittaa Ruth Padilla DeBorstin ajatuksiin. DeBorst on latinalaisamerikkalainen teologi, joka korostaa kokonaisvaltaista missiota ja vaikuttaa Lausanne liikkeen parissa. Hänen isänsä René Padilla on itseasiassa yksi kokonaisvaltaisen mission (integral mission) vahvimpia kehittäjiä. DeBorstin mukaan ”kokonaisvaltainen missio ja luomakunnan hoito ovat erottamattomia, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa, missä kulttuurinen monimuotoisuus on tärkeä osa yhteisön elämää”.
Nalwamba puhuu myös tekoälystä ja muista innovaatioista, joiden äärellä meidän on muistutettava jokaisen yksilön arvosta. Jumalan työtovereina meitä kutsutaan käyttämään teknologisia kykyjämme tavoilla, jotka kunnioittavat Luojaa ja edistävät koko luomakunnan kukoistamista.
Oman lukunsa Nalwamba omistaa postmodernismille, joka ajattelusuuntana on usein haastanut kristinuskoa ja itse asiassa kaikkia maailmanselityksiä. Postmodernismi nähdään helposti kaikkea pirstaloivana ja suhteellistavana, joka ei pidä mitään asiaa pohjimmiltaan totena tai epätotena.
Nalwamban mukaan voimmekin lähestyä tätä ajattelutapaa liittoutumalla. ”Voimme omaksua postmodernin monimuotoisuuden ja pluralismin tuomalla esiin raamatullisten luomiskertomusten rikkauden ja moninaisuuden. Esimerkiksi ensimmäisen Mooseksen kirjan kaksi luomiskertomusta tarjoavat erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä näkökulmia Jumalan luovaan työhön. Ne muistuttavat meitä siitä, että luominen on monitasoinen ja salaperäinen todellisuus, jota ei voida täysin vangita yhdellä kertomuksella.”
Omista perinteistämme ammentava teologia auttaa kehittämään luontosuhdetta ja vahvistaa missionaarisuutta
Eripuolilla maailmaa on tehty mielenkiintoista tutkimusta ja kokeiluja oppimalla paikallisista perinteistä ja soveltamalla niitä kristilliseen teologiaan. Tai pitäisikö sanoa, että teologiaa on luotu uudella tavalla, kun on opittu ymmärtämään paikallisten perinteitten arvoa suhteessa luontoon. Lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana käydyssä paneelissa Nalwamba toi esiin muiden alkuperäiskansojen ohella maamme saamelaisten vahvan panoksen ekumeenisissa keskusteluissa. Mitä kaikkea me voisimmekaan oppia heiltä?
Etelä-Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa on tehty jo runsaasti teologista tutkimusta paikallisista perinteistä ja alkuperäiskansojen luontokäsityksistä. Näitä on myös tuotu vahvistamaan kirkkojen ääntä, kun ne puhuvat luonnon monimuotoisuuden puolesta ja käyttävät myös kriittisiä puheenvuoroja silloin, kun luonto tai kulttuurit ovat uhattuna.
Globaali kirkko joutuu käsittelemään jatkuvasti muuttuvaa todellisuutta. Yhdessä löydetyt oivallukset ovat ratkaisevia lähetystyön kehittämisessä evankeliumille uskollisena ja kuitenkin jatkuvasti ajanmukaisena.
Nalwamba viittaa vielä Andrew Wallsin (edesmennyt brittiläinen lähetyshistorioitsija) ajatukseen, jossa hän kuvaa jännitettä ”alkuperäisyysperiaatteen” ja ”vaeltajaperiaatteen” välillä: Alkuperäisyysperiaate mahdollistaa evankeliumin juurtumisen erilaisiin kulttuureihin (eli muuttuvissa maisemissa), kun taas vaeltajaperiaate muistuttaa kristittyjä heidän lopullisesta uskollisuudestaan Kristukselle yli minkään kulttuurisen identiteetin (Walls, The Missionary Movement in Christian History).
Kristus-keskeisyys ja luonto mission toteuttajana
Omassa kirkossamme puhutaan usein Kristus-keskeisyydestä. Ekoteologiassakin se on oleellinen näkökulma. Uuden testamentin mukaan Kristus on ollut mukana jo luomisen aamussa ja hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Häneen ankkuroituu koko luomakunnan vapautus synnin ja kuoleman vallasta. Siten luomisuskomme on vahvasti myös uskoa Kristukseen.
Esimerkkinä voisi olla vaikkapa fransiskaaninen perinne, jossa puutarhan hoitaminen ei liity vain luontoon tai luonnon antimista nauttimiseen (hyödyntämiseen). Puutarhanhoito on samalla sen muistamista, että se kuten mekin, olemme Kristuksessa luotuja. Luonnosta huolehtiminen on jumalasuhteen hoitamista. Luonto puhuu Luojastaan ja pitää meistä huolta.
Kirkkomme ympäristödiplomi ja hiilineutraali kirkko -tavoite ovat tärkeitä välineitä, kun teemme käytännön työtä luonnon hyväksi. Molemmissa keskitytään vahvasti käytänteisiin ja käytännön tavoitteisiin. Siinä on niiden vahvuus. Toisaalta nekään eivät ole tuoneet mukanaan sellaista teologista työskentelyä, joka auttaisi meitä hahmottamaan omia perinteitämme (saamelaisuus mukaan lukien) ja löytämään Kristus-keskeisyyden merkityksen myös luontosuhteessamme.
Onneksi maailmanlaajan kirkon äänet alkavat kuulua myös meillä.
Kuzipa Nalwamban puhe englanniksi: Creation in Changing Landscapes
Kuzipa Nalwamban puheen tallenne (myös suom. tekstitys); Creation in Changing Landscapes
Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen sivuilla voi lukea kaikki pääpuheenvuorot ja niiden kommentointipuheet tai katsoa ne videotallenteena.
Jaa artikkeli: