Herännäisyyden piirissä on pitkät perinteet lähetystyön edistämiselle. Ulkoasiain osaston harjoittelija Santeri Leinonen pohtii, miltä näyttää moderni lähetystyö körttien kesäjuhlilla 2000-luvun Suomessa.
Kuva: Ilpo Kettunen
Herännäisyyden piirissä on pitkät perinteet lähetystyön edistämiselle. 1800-luvulla ensimmäiset keräykset aikalaisten sanoin ”pakanalähetyksen” hyväksi järjestettiin jo ennen Herättäjä-Yhdistyksen perustamista. Joutuivatpa heränneet johtajat Kalajoella kuuluisille käräjillekin luvattomasta rahankeruusta ja seuranpidosta. Lähetysperinteen vahvuutta kuvaa myös se, että Herättäjäjuhlien järjestämisvastuun symboli on N.G. Malmbergin lähetyslipas. Tänäkin vuonna lipas luovutettiin joensuulaisilta eteenpäin seuraavien juhlanjärjestäjien haltuun Seinäjoelle.
Ulkoasiain osaston harjoittelija ja herättäjäjuhlien lähetysseurojen puhuja Santeri Leinonen pohtii, miltä näyttää moderni lähetystyö körttien kesäjuhlilla 2000-luvun Suomessa.
Moderni lähetys herättäjäjuhlilla
Herättäjäjuhlat ovat Suviseurojen jälkeen Suomen toiseksi suurimmat kristilliset kesäjuhlat. Tänä vuonna Joensuussa kävijämäärä jäi erinäisistä syistä oletettua vähäisemmäksi ja tapahtumaan osallistui koko viikonlopun aikana noin 11 000 henkeä. Järvi- ja körttiradion lähetysten kautta saavutettiin todennäköisesti toinen samankokoinen joukko kuulijoita.
Toisin kuin monilla muilla herätysliikkeillä, ei herännäisyydellä ole omaa lähetysjärjestöä. Sen sijaan körtit kanavoivat oman tukensa lähetystyöhön ennen kaikkea Suomen lähetysseuran ja nimikkolähettiensä kautta. Tämä yhteys näkyi vahvasti myös juhlilla, sillä lähetysseura oli tänäkin vuonna markkina-alueella esillä kokonaisella omalla kojullaan. Järjestöstä kutsutaan usein myös puhujia herättäjäjuhlille, erityisesti lähetysseuroihin.
Nopealla vilkaisulla körttikansa näyttäisi kokevan nykyaikaisen lähetystyön entisaikoja monipuolisemmin. Pelkän sananjulistuksen ja Raamatuiden jakamisen lisäksi onnistunut lähetystyö vahvistaa myös ihmisten omaa toimijuutta ja mahdollisuuksia hyvään elämään. Suomen lähetysseuran rinnalla herättäjäjuhlilla olivat näkyvästi esillä myös Kirkon ulkomaanapu ja nuorten vaikuttamisjärjestö Changemaker.
Nykyaikaisen ja ammattitaitoisen lähetystyön rinnalla herättäjäjuhlilla näkyy ja kuuluu myös sympaattinen entisaikojen lähetysestetiikka. Menneiden sukupolvien työstä muistuttavat juhlatorilla järjestettävät keräykset sekä lähetyspiirien hengessä myydyt erilaiset arvat, kengät ja muut tuotteet. Kolehtihaaviin seuravieras voi sujauttaa roposen Herättäjän kansainväliselle työlle, joka kerää rahat Heränneen kansan lähetysrahaston kautta Lähetysseuran, Piplia-seuran ja Fingon työhön. Vaikka työmuodot ajan kuluessa muuttuvatkin, on lähetystyö maallikolle ennen kaikkea kirkon yhteistä kulttuuriperintöä.
Lähetysseuran yhteyspäällikkö Suvimarja Rannakari-Norjanen nosti omassa seurapuheessaan esille toivon. Lähetystyö tarjoaa monelle ihmiselle ”toivoa ruoasta, koulutuksesta, terveestä elämästä ja ympäristöstä, sekä kaiken kruununa Kristuksen tuoma toivo ja ilo.” Rannakari-Norjaselle lähetystyö tarkoittaa molemminpuolista antamista ja saamista, oppimisen kokemuksia. Lähetyskentillä kristinusko näyttäytyy Kristuksen yhtenä ruumina ja kirkkona, jossa jokainen ihminen pääsee jakamaan omia lahjojaan toisten hyväksi.
Julkishallinnon puolella on jo pitkään puhuttu kehitysavun sijasta kehitysyhteistyöstä sen korostamiseksi, että toiminta kehittyvissä maissa on monisuuntaista ja ihmisten omaa toimijuutta vahvistavaa. Rannakari-Norjasen puhe sai minut ajattelemaan, pitäisikö meidän kirkossakin alkaa puhua lähetystyön sijaan lähetysyhteistyöstä?
Yhteistyö Sortavalan seurakuntaan ja Inkerin kirkkoon
Juhlien järjestäminen tänä vuonna itärajan läheisyydessä toi ohjelmaan omat erityispiirteensä. Joensuusta on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet rajan molemmille puolille, mikä näkyi ja kuului vahvasti myös viikonlopun seurapuheissa. Nyt rajanylitykset ovat olleet pidemmän ajan tauolla – ensin koronapandemian ja sitten tänä keväänä alkaneen Venäjän suurhyökkäyksen takia. Onpa Venäjän läheisyys saattanut jättää osan seuravieraista tällä kertaa kotiinkin.
Juhlien järjestäminen Joensuussa loi myös toiveita yhteistyöstä erityisesti Sortavalan luterilaisen seurakunnan suuntaan. Sortavalan seurakunta kuuluu Venäjällä luterilaiseen vähemmistökirkkoon, Inkerin kirkkoon, ja on myös Herättäjä-Yhdistyksen ystävyysseurakunta. Suuremmat suunnitelmat kaatuivat lopulta byrokratian ja rahoituksen haasteisiin, mutta seurakunnan kirkkoherra Andrei Antonov pääsi silti muutaman hengen seurueen kanssa puhumaan herättäjäjuhlilla ja kertomaan ajankohtaisista kuulumisista. Kiitollisuus tästä oli suurta, sillä rajan ylitys ei kuulemma ole nykyään itsestäänselvyys enää edes kutsutuille vieraille – pääasiassa Venäjän puolen rajaviranomaisten asettamien rajoitusten johdosta. Omassa seurapuheessaan Antonov korosti sitä, miten ihmiset ovat jälleen unohtaneet pois toisiinsa kohdistuvan rakkauden. Sydänten rakkaudettomuus ja kovuus koituvat myös yhteiskuntien kohtaloiksi, kun lakkaamme kohtamaasta toista ihmistä lähimmäisinämme.
Suomalais-ugrilainen ystävyystyö on lähetystyön ohella eräs keskeisimmistä Herättäjä-Yhdistyksen kansainvälisen työn kohteista. Alun perin ”heimotyön” nimellä kulkenut työmuoto onkin toteutunut vahvimmin juuri Virossa, Inkerissä ja Venäjän Karjalassa, jonne Herättäjä-Yhdistyksen vapaaehtoisten voimin rakennettiin 2000-luvun taitteen molemmin puolin mm. runsaasti kirkkoja ja muita seurakuntien tiloja. Sortavalan suuntaan Herättäjä-yhdistyksen työ on näkynyt mm. ryhmämatkoina sekä kirkon tilaisuuksiin lähetettyinä nuorisotyön vapaaehtoisina.
Maallikot ja hengellisyyden ammattilaiset lähetystyössä
Eräs körttiläinen keskustelija kuvasi omaa lähestymistapaansa lähetystyöhön kutakuinkin seuraavilla sanoilla:
”Olen usein harmitellut sitä, että toisin kuin meitä muita on jotakuta lähetyskentälle lähtevää siunattu, rukoiltu puolesta ja annettu ties mitä tukea.
Lähetystekijä menee johonkin seurakuntaan, jossa on yhteisö odottamassa ja tukemassa. Tai saa ainakin jonkun piispan tai papin siunauksen. No sitten kun on tavan Liisa, joka menee tehtaaseen työhön ateistien ja ties millaisten rasvaisten juttujen keskelle, ei kukaan ole pientä Liisaa tai Marttaa siunaamassa, vaikka ihan yhtä vaativa hengellisesti on hänenkin asiansa”
Mietelmä tuntui monella tapaa osuvalta. Usein lähetys(yhteis)työstä keskustellessamme kaukainen Afrikka ja Aasia korostuvat läheisen Teboilin nurkan kustannuksella. Kommentoijan tarkoitus ei tietenkään ollut millään tapaa vähätellä ulkomaan lähettien työn tärkeyttä tai heidän kohtaamiaan haasteita, vaan herätellä kuulijaa tarkastelemaan jokaisen kristityn velvollisuutta toimia arjessaan lähetyskäskyn mukaisesti.
Körttiläisen seuraperinteen ihanteena on alusta saakka ollut samoilla oljilla istuminen. Säädystä, ammatista tai perhetausta riippumatta jokainen ihminen on tervetullut yhteiseen penkkiin veisaamaan. Yhtä hyvin maallikko kuin pappikin saa pitää tunnoistaan seurapuheen. Voisiko samaa syntisten solidaarisuuden ajatusta soveltaa myös lähetystyössä? Miten voisimme vahvistaa kirkossa sellaista toisia kunnioittavaa lähetystyön kulttuuria, jossa jokaisen kristityn arjen sanat, teot ja huolenpito toimivat todistuksena toisenlaisesta maailmasta?
Alusta saakka tavalliset ihmiset ovat vieneet lähetystä eteenpäin pienin askelin kohti suurempaa tavoitetta. Tämä työ jatkuu edelleen, oli kyseessä sitten 1800-luvun köyhässä Suomessa talonpoikien Malmbergin lähetyslippaaseen antama vaivainen ropo tai lyhyt välittävä hetki 2000-luvun huoltoaseman bensapumpulla – hetki, joka on arjen toivoa jostakin suuremmasta, armon vilahdus.
Jaa artikkeli: