Kansainvälistä työtä seurakunnassa tekee jokainen työntekijä. Jokainen, joka tavalla tai toisella työssään kohtaa esimerkiksi maahanmuuttajia. Jokainen, joka työssään pitää esillä kansainvälistä vastuuta, suoraan tai välillisesti. Tarvitaan joku, jolle on nimetty nämä kysymykset erityisvastuualueiksi. Mutta itse työ kuuluu kaikille, työntekijöille ja seurakuntalaisille. Voiko edes olla seurakuntaa ilman kansainvälistä työtä?
Kuopion hiippakunnan kansainvälisen työn asiantuntija Anna Väätäinen jatkaa pohdintoja seurakuntien kansainvälisestä työstä.
Kirkkomme Lähetyksessä 12.10.2020 julkaistussa artikkelissaan Paljonko on melko paljon tai alle puolet siitä?, Kirkon Ulkomaanavun yhteyspäällikkö Nina Silander kiinnittää syksyllä ilmestynyttä Diakoniabarometria tarkastellessaan huomiota siihen, miten kansainvälisen vastuun osuus keskeisenä työalueena diakoniatyössä on vähentynyt. Hän nostaa esille tärkeän näkökulman kansainvälisen vastuun roolista seurakunnan elämässä.
Kuinka paljon melko paljon tai puolet siitä?
Kysymykseen kuinka paljon on melko paljon tai alle puolet siitä en ehkä osaa ottaa yksityiskohtaisemmin kantaa. Se nimittäin varmasti vaihtelee niin paljon tehtävänkuvittain. Voisi ehkä myös ajatella, että kansainvälisen työn kysymyksessä on kyse myös työotteesta ja tavasta hahmottaa työtään. Haluaisin tässä ajatella kansainvälisen vastuun ja kansainvälisen työn mahdollisimman laajasti. Niin diakonian viranhaltijoilla kuin muillakin seurakunnan työntekijöillä on omat nimetyt työnkuvansa ja työtehtävänsä – minkä sisällä kirjattuna kansainvälistä työtä sisältyy prosentuaalisesti enemmän tai vähemmän. Joskus akuutti tilanne kuitenkin pakottaa priorisoimaan ja valitsemaan uudelleen. Hetkittäin kansainvälistä työtä työtehtävistä saattaa olla siis vaikkapa 120 %.
Tässä yhden hiippakunnan näkökulmasta tilannetta tarkastellessani tulkitsen, että kansainvälistä työtä tekevät seurakunnassa monet. Kansainvälisen työn ohjaajan tai koordinaattorin nimikkeellä toimivia on muutamia virkoja erinäisillä prosenttiosuuksilla (esimerkiksi 20, 50 tai 80 %). Lähetyssihteerin työnkuva on muutamissa seurakunnissa muuttunut joko koko– tai osa-aikaiseksi kansainvälisen työn sihteerin tai ohjaajan tehtäväksi. Usein yksinkertaisesti seurakunnan havahtuminen ja tarve työhön erityisesti maahanmuuttajien parissa on vaikuttanut työnkuvien muutostarpeeseen. Tällöin selkeästi tehtävään ajatellaan kuuluvan nimenomaan vastuuta kansainvälisestä työstä. Tämän nimike- ja työnkuvan muutoksen seurauksena työtä on haluttu suunnata vahvemmin nimenomaan kansainvälisen vastuun kysymysten suuntaan ja työhön maahanmuuttajien parissa. Toki myös lähetyssihteerit tekevät kansainvälistä työtä seurakunnassa. Haluaisin ajatella myös laajasti niin, että seurakunnan kansainvälistä työtä on myös se työ, mitä sen nimikkolähetit tekevät omissa työkohteissaan.
Moni lähetyssihteeri on diakonian viranhaltija
Toki myös lähetyssihteeri tekee kansainvälistä työtä. Useimmiten lähetyssihteerin tehtäviä hoitaa diakonian viranhaltija. Jos nyt tässä lähetyssihteerin tehtävät ajatellaan laajemmin koskemaan myös kansainvälistä työtä ja esimerkiksi maahanmuuttajien parissa tehtävää työtä, tätä näkemystä tukee myös Diakoniabarometrin tulos, jonka mukaan 72 prosenttia diakoniatyöntekijöistä kertoi maahanmuuttajatyön kuuluvan työhönsä jollakin tavalla. Kymmenesosalle maahanmuuttajatyö kuuluu paljon tai melko paljon, neljäsosa työskenteli maahanmuuttajatyössä jossain määrin – ja melkein jokainen diakoniatyöntekijöistä jollakin tavalla, vähintään ”vähän”.
Seuraavaksi useimmin diakoniatyöntekijöiden jälkeen lähetyssihteerin tehtävät kuuluvat seurakunnissa nuorisotyönohjaajan viranhaltijalle. On myös jokunen kasvatus- ja lähetyssihteerin tai aikuis- ja lähetystyön sihteerin virka.
Kansainvälinen vastuu seurakunnan yhteiseksi asiaksi
Silander pohtii artikkelissaan, onko kenties kansainvälisen vastuun tehtäviä keskitetty muille työaloille tai onko seurakuntalaisten panos lisääntynyt kansainvälisen vastuun työalalla. Silanderin tavoin toivon molempia. Ainakin hyvä tavoite olisi saada kansainvälisen vastuun kysymykset yhä enemmän koko seurakunnassa kaikkien yhteiseksi asiaksi. Ehkä olennaista on myös se, miten itse maahanmuuttajataustaiset ihmiset, jotka toimivat seurakunnissamme, löytäisivät entistä vahvemmin omaa paikkaansa seurakunnan yhteisessä työssä.
Siihen, kuka ja minkä verran seurakunnassa tekee kansainvälistä työtä, vaikuttaa luonnollisesti suuresti esimerkiksi paikkakunnan maahanmuuttajien tilanne. Paikkakunnilla, joissa – tai joiden läheisyydessä – on sijainnut vastaanottokeskuksia, työ maahanmuuttajien parissa on ollut seurakuntayhteisössä laajempaa ja myös verkostoidumpaa muiden toimijoiden kanssa. Akuutti tilanne, johon ollut reagoitava, on vaikuttanut koko seurakunnan työotteeseen. Tällöin myös kansainvälisyyskasvatuksen tarve seurakunnassa on kasvanut. Tätä taustaa vastaan tuntuu siis varsin vähäiselle määrälle se, että Diakoniabarometrin mukaan kansainvälisyyskasvatus kuuluu kuitenkin diakoniatyöntekijöistä vain vajaan kymmenesosan tehtäviin paljon tai melko paljon (neljäsosalle jossain määrin).
Onko siis niin, että pääsääntöisesti kansainvälisyyskasvatuksen hoitaminen seurakunnassa kuuluu jollekin muulle työntekijäryhmälle? Sitä tehdäänkin luontevasti vaikkapa osana lapsi- ja perhekerhotyötä, missä kohdataan erilaisista taustoista tulevia perheitä. Sitä tapahtuu vahvasti myös varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä. Mutta kuka huolehtii siis aikuisten kansainvälisyyskasvatuksesta? Tähän seurakunnissa olisi hyvä kiinnittää huomiota.
Niin, onko se pappi? Onko se diakoni? Kanttori? Lähetyssihteeri? Kansainvälisen työn koordinaattori? Seurakuntalainen? Vai maahanmuuttaja? Kuka tekee seurakunnassa kansainvälistä työtä?
Kansainvälistyminen vaikuttaa lähes kaikkiin seurakuntiin
Kansainvälistyminen ja monikulttuuristuminen vaikuttavat seurakuntiin työalasta riippumatta. Toki alueet ja seurakunnat ovat erilaisia. Laajasti ajatellen haluaisin nähdä niin, että kansainvälistä työtä seurakunnassa tekee jokainen työntekijä. Jokainen, joka tavalla tai toisella työssään kohtaa esimerkiksi maahanmuuttajia. Jokainen, joka työssään pitää esillä kansainvälistä vastuuta, suoraan tai välillisesti. Tarvitaan joku, jolle on nimetty nämä kysymykset erityisvastuualueiksi. Mutta itse työ kuuluu kaikille, työntekijöille ja seurakuntalaisille. Voiko edes olla seurakuntaa ilman kansainvälistä työtä?
Eri työntekijät kohtaavat kansainvälisen vastuun kysymyksiä työssään eri näkökulmista. Diakoniatyöntekijät kohtaavat maahanmuuttajia esimerkiksi vastaanottotyössään, ruokailuissa tai kerhoissa. Diakoniabarometri kuvaa myös monikulttuuristumisen ja kansainvälistymisen vaikutusta diakoniatyön sisältöön: vaikeuksissa olevia maahanmuuttajia vähintään kuukausittain kohtasi diakoniatyöntekijöistä vajaa puolet, vähintään vuoden aikana 72 prosenttia työntekijöistä. Määrä on kasvanut reilusti 2000-luvun alun vuosiin verrattuna.
Myös muut työntekijät kohtaavat maahanmuuttajia työssään. Papit vaikkapa jumalanpalveluksissa, kaste-/ rippikouluissa ja muissa keskusteluissa, kanttorit kuoroissa tai vaikkapa hyväntekeväisyyskonserteissa; nuorisotyönohjaajat kerhoissa, leireillä ja nuortenilloissa. Suntiot ja emännät ovat monesti ensimmäisiä seurakunnan työntekijöitä, joita ihminen kohtaa seurakunnan tiloissa. Hekin tekevät siis myös arvokasta kansainvälistä työtä.
Seurakunnissa tarvitaan uskontolukutaitoa ja uskontodialogiosaamista
Diakoniabarometrin uskontolukutaitoa koskevassa luvussaan Tuttu, vieras uskontolukutaito Anni Nikkanen huomioi surullisen ja herättävän seikan: ”Uskontolukutaidon teemoja sisältäviä koulutuksia ei ole vielä paljon tarjolla. — Uskontolukutaito ja uskontodialogiosaaminen nähdään siis vielä lähinnä pappien ja lähetystyöntekijöiden osaamistarpeina” . Tämä on varmasti tärkeä osa-alue pitää esillä kaikenlaisissa kirkon työntekijöille suunnatuissa koulutuksissa, entistä vahvemmin. Jos ja kun kansainvälinen vastuu kuuluu ja on tavoitteena kuulua kaikkien työntekijöiden työhön tavalla tai toisella, ”[u]skontolukutaito kuuluu ammattiosaamiseen ja on laajemmin ajatellen osa elämäntaitoja” . Tämä jonkun Diakoniabarometriin vastanneen diakoniatyöntekijän vahva toteamus on varmasti totta – ei vain kaikkien diakonian viranhaltijoiden – vaan jokaisen seurakunnan työntekijän ja seurakuntalaisen kohdalla. Siinä on kyse myös lähimmäisyydestä, toisen ymmärtämisestä ja kunnioittamisesta. Uskontolukutaidon kehittämistä ei varmasti kenellekään ole koskaan liikaa. Siinä voi aina kehittyä ja oppia uutta. Sen soisi olevan osa jokaisen elämäntaite- ja inhimillisyystyökalupakkia.
Kansainvälinen vastuu on osa yhteistä työnäkyä
Jospa siis ajattelisimme kansainvälisen työn yhdeksi koko seurakunnan tavaksi olla ja toteuttaa kutsuaan ja missiotaan. Toki tarvitaan heitä, joille kansainvälisen vastuun kysymykset seurakunnassa erityisesti kuuluvat ja joilla on niihin liittyvää erityisosaamista. Unelmaseurakunnassa (myös) kansainvälinen vastuu jakaantuu kuitenkin yhteiseksi asiaksi, joka on osa yhteistä työnäkyä.
Kirjoittaja, pastori Anna Väätäinen toimi Kuopion hiippakunnan kansainvälisen työn asiantuntijana 2019-2020.
Jaa artikkeli: