9. heinäkuuta on kulunut 150 vuotta siitä, kun ensimmäiset Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyöntekijät saapuivat Namibian pohjoisosaan, Ambomaalle. Siitä alkanut yhteistyö, ystävyys ja kumppanuus ovat kantaneet sekä kirkkojen että valtioiden välillä. Tässä kaikessa mukana on saanut olla myös Päivi ja Sakari Löytty. Koronan takia he ovat toistaiseksi kotimaassa. Tässä heidän ajatuksiaan.
Päivi ja Sakari Löytty, olette tehneet monipolvisen työuran Namibiassa, palvellen Namibian luterilaista kirkkoa (ELCIN) Suomen Lähetysseuran lähettämänä. Nykyisin toimitte laajemmassa työyhteydessä eteläisen Afrikan luterilaisten kirkkojen yhteistyöjärjestössä LUCSA:ssa (The Lutheran Communion in Southern Africa). Kertoisitteko nykyisistä tehtävistänne?
LUCSA on yksi Luterilaisen Maailmanliiton kolmesta aluejärjestöstä Afrikassa. Jäseninä on 15 kirkkoa, noin kaksi miljoonaa luterilaista kymmenessä eteläisen Afrikan maassa. Järjestö kehittää ja avustaa jäsenkirkkojensa diakoniatyötä, teologista koulutusta ja kristillistä kasvatusta. Diakoniaosastoon kuuluu hiv/aids- ja malariaprojektit sekä pakolaisten ja maahanmuuttajien parissa tehtävä työ. Uusi hanke on sukupuolten tasa-arvoa edistävä Gender Justice, jota rahoittaa Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Maailmanliitto.
Päivi: Vuosina 1998–2010 työskentelin Namibian evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyössä koulutustehtävissä, tukihenkilönä ja koordinaattorina. Palattuamme Namibiaan vuonna 2017 työskentelin diakonia- ja lähetystyön sekä sosiaalisten palvelujen suunnittelijana ja kehittäjänä Namibian evankelisluterilaisen kirkon läntisen hiippakunnan Mission, Diakonia and Social Services yksikössä kokonaisvaltaisen lähetysnäyn mukaisesti.
Vuoden 2019 lopulla siirryin työhön LUCSA:an, sukupuolten tasa-arvoa edistävään Gender Justice -hankkeeseen. Kartoitamme tilannetta jäsenkirkoissa ja suunnittelemme toimintaa näiden kanssa. Hankkeessa pyritään naisten aseman parantamiseen kirkossa ja yhteiskunnassa. Eteläisen Afrikan maissa on vallalla hyvin patriarkaalinen kulttuuri, joka näkyy myös kirkkojen arjessa. Erityisesti nyt koronapandemian aikana on kotiväkivalta lisääntynyt. Valitettavasti se usein kohdistuu naisiin. Pyrimme tietoisuuden lisäämiseen naisten oikeuksista ja tasa-arvosta sekä yritämme vahvistaa yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia. Tarvitaan puolesta puhumista ja koulutusta sekä kampanjoita, joissa asioita pidetään esillä ja samalla vahvistetaan paikallista kapasiteettia.
Sakari: Työhöni ELCIN-kirkon palveluksessa 12 vuoden (1998–2010) aikana sisältyi muun muassa musiikkikoulutusta ja jumalanpalveluksen uudistamista. Viimeiset kolme vuotta (2017–2020) tein työtä hiippakuntien musiikkitoimistojen vahvistamiseksi ja kirkon musiikkitoimiston perustamiseksi. Viime syksynä järjestimme kirkon musiikkijuhlat yli 20 vuoden tauon jälkeen.
Nykyinen tehtäväni on LUCSA:n uudessa tutkimus- ja kehittämishankkeessa, jossa kartoitetaan kirkkojen jumalanpalveluselämän, liturgiikan ja musiikin tilannetta sekä tarjotaan kehittämiskeinoja. Hanke on vasta alussa, mutta kunhan korona-tilanne sallii, kutsumme koolle alueellisia ja paikallisia työpajoja, joissa keskustellen etsimme yhteisiä keinoja jumalanpalveluselämän kehittämiseksi.
Haasteena on hitaasti uudistuva kirkkomusiikki ja liturgiikan sisältöjen heikko tuntemus jäsenkirkoissa. Toisaalta alueella kasvaa vapaiden suuntien seurakunnat, joiden teologia on usein hyvin kyseenalaista, mutta rytmikäs musiikki ja äänekäs julistustyyli vetoaa paremmin. Tämä, muiden seikkojen rinnalla, on vaikuttanut jäsenmäärien laskuun luterilaisissa kirkoissa. On tärkeää kysyä, miten afrikkalainen luterilainen identiteetti voisi vahvistua lähetystyön jäljiltä syntyneissä kirkoissa, joiden musiikki, virret ja liturgiset käytännöt on muualta tuotua joiden uudistamiseen ei ole taitoa tai puuttuu rohkeutta.
LUCSA:n päätoimisto sijaitsee Johannesburgissa, koordinoimme hankkeita Namibian Windhoekista käsin. ELCIN-kirkko on yksi LUCSA:n jäsenistä. Läsnäolomme Namibiassa tarjoaa mahdollisuuden olla edelleen suorassa yhteydessä vanhaan kumppaniimme, ELCIN-kirkkoon hankkeita suunnitellessamme.
Missä tunnelmissa olette palanneet Suomeen koronapandemian takia?
Tilanne on hyvin hämmentävä. Lähtö Namibiasta tapahtui nopeasti Suomen Windhoekin Suurlähetystön suosituksesta. Työt ja monet suunnitelmat keskeytyivät äkisti. Joitain niistä pyrimme siirtämään eteenpäin loppuvuoteen. Namibian koronatilanne on kehittynyt hitaasti. Alkuun näytti, että säikähdyksestä huolimatta tartunnat eivät leviäkään, mutta viimeaikaiset uutiset kertovat kuitenkin niiden lisääntyneen esimerkiksi rannikolla Walvis Bayn tiheästi asutuissa lähiöissä (maassa 76 tartuntaa, joista 55 aktiivia, 7740 testattua, kuoleman tapauksia ei vielä. Tiedonanto 24.6.2020 Namibian Terveysministeriö). Namibian hallitus ja terveysministeriö reagoivat mielestämme nopeasti ja olosuhteisin nähden tehokkaasti. Tiedotus pelaa hyvin, testausta järjestetään, sairaala- ja karanteenioloja on kehitetty.
Olemme tehneet työtämme täältä Suomesta etänä vähennetyllä työajalla. Onneksi on mahdollista olla yhteydessä videoneuvottelujen kautta myös kauaksi ja siten edistää hankkeita edes joiltain osin tänä haastavana aikana. Odotamme toiveikkaana paluuta Namibiaan ehkä elo-syyskuussa.
Miten järjestönne on hoitanut kotiuttamisenne?
Mielestämme Lähetysseura on hoitanut kotiuttamisen hyvin. Matkajärjestelyissä avustettiin, karanteeniasunto järjestyi ja henkistä tukeakin oli saatavana. Sisäinen tiedotus ja kommunikointi on koko ajan pelannut hyvin. Paluulento Windhoekista Frankfurtiin järjestyi Saksan hallituksen kotiuttamislennolla.
Miten teidän ”koronaelämänne” on sujunut täällä Suomessa?
Olemme olleet osa-aikaisesti lomautettuina taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Ymmärrämme tilanteen ja syyt siihen. Tuntuma työhön on säilynyt ja palaamme vuosiloman jälkeen taas hankkeiden pariin täysipäiväisesti. Kiitollisina terveydestä olemme seuranneet kevään tuloa ja nautimme juuri Suomen kauniista, vihreästi kesästä.
Miten koronapandemia on jo, tai tulee mielestä nnemuuttamaan lähetystyötä?
Tilanne on muuttunut niin nopeasti, että vaikutuksia ei ehkä vielä näy. Paloista koostuva kuva on vasta hitaasti muotoutumassa. Lähetyskannatuksessa todennäköisesti tullaan näkemään notkahdus. Sen suorat vaikutukset tuntuvat jo. Samaan aikaan paluu perusarvojen äärelle, siihen mikä elämässä näyttäytyy olennaisena, on nostanut auttamishalua. Tämä on nähtävissä tahtona auttaa lähimmäisiä täällä Suomessa esimerkiksi diakoniatyön kautta. Tämä on todella hienoa yhteisöllisyyttä!
Nousee myös kysymys: Miten tässä tilanteessa koetaan kansainvälistä vastuuta? Löytyykö esimerkiksi lähetysjärjestöjen kautta tehtävään humanitääriseen työhön varoja? Koronapandemia on globaali ilmiö, jossa olemme kaikki osallisia ja aika lailla samalla tavalla. Globaali ja lokaali tulevat nyt todeksi konkreettisesti. Jospa se yhdistäisi myös yhteiseen kokonaisvaltaiseen vastuuseen. Kristuksen ruumis on nyt COVID-19-positiivinen. Sillä on hengitysvaikeuksia ja kipuja, mutta se on autettavissa.
Onko jokin Raamatunkohta ollut teille erityisen merkityksellinen koronapandemian aikana?
Sekä Päivän tunnussanan että Sanan aika -kirjasen tekstit ovat ihmeellisesti tarjonneet lohtua ja sattuneet kohdalleen monena päivänä näinä aikoina. Palasimme Suomeen 1.4 ja kahden viikon karanteenin päättyessä 15.4 Päivän tunnussanan mukaan luimme 5. Moos 2:7 ”Herra, teidän Jumalanne on ollut teidän kanssanne, eikä teiltä ole puutunut mitään.” Vapun päivänä 1.5, koronauutisten vain jatkuessa, meitä lohdutti 4. Moos 11:23 ”Onko Herralle mikään mahdotonta!”
Mitä ilonaiheita teillä on tällä hetkellä? Mitä murheita tai huolia?
Tänä vuonna iloitsemme erityisesti siitä, että 9.7.2020 tulee kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden saapumisesta Ambomaalle, Omandongolle. Siitä alkoi yhteistyö, ystävyys ja edelleen jatkuva kumppanuus. Tästä vuorovaikutuksesta syntyi yhteistä historiaa. Tällä yhteistyöllä on laajalle levinneet seuraukset, jotka näkyvät myös Namibian ja Suomen välisissä valtiollisissa suhteissa. Tätä iloa ei poista se, että lähetysjuhlat Namibiassa piti siirtää ensi vuoteen, mutta sitä nostaa tietoisuus siitä, että iloitsemme yhdessä namibialaisen kirkon jäsenten kanssa.
Nyt, 150 vuoden jälkeen, kun katsotaan taaksepäin yhteistä historiaa, on hieno huomata se, miten Namibian evankelisluterilainen kirkko ELCIN on tukevasti omilla jaloillaan ja jatkaa työtään itsenäisesti. Kirkko kasvaa: nyt jo yli 850 000 jäsentä, kaksi hiippakuntaa ja kolmannen perustamisesta keskustellaan. Seurakuntia on noin 150 ympäri koko maata, noin 200 pappia ynnä muita työntekijöitä. Kirkko tekee lähetys- ja diakoniatyötä, sillä on oma hallinto ja strategia työhönsä. Tätä kehitystä on ollut hieno seurata. Haasteitakin toki on alati muuttuvassa yhteiskunnassa, mutta niihin osataan tarttua ja reagoida omien resurssien mukaan.
Kansainvälisiä kumppaneita edelleen tarvitaan, mutta niistä ei olla enää riippuvaisia samalla tavalla kuin ennen. Suhde suomalaisiin on erityinen. Osuuttamme kirkon kehittymisessä arvostetaan. Jos on yksi asia, josta suomalaisia lähetystyöntekijöitä aina kiitetään, niin se on se, että ”he toivat meille evankeliumin”. Mielenkiintoisa on nyt pohtia mitä seuraavat 150 tuovat tullessaan? Minkälaisen hahmon kumppanuus saa ja miten yhteistyötä jatketaan?
Ajatuksemme kulkevat työtovereiden ja ystävien luokse Namibiaan ja eteläiseen Afrikkaan. Seuraamme tilannetta siellä, samalla kuin seuraamme kotimaan asioita. Nämä kaksi todellisuutta kulkevat mukanamme koko ajan. Aika monta huokausta nousee armollisen Jumalan puoleen: Siunaa koko maailmaa!
Millaisia terveisiä haluatte lähettää Kirkkomme Lähetyslehden lukijoille?
Lähetys on Jumalan, joka tarvitsee meitä työtovereikseen. Tarvitaan niitä, jotka lähtevät ja niitä, jotka lähettävät. Arvostamme entistä enemmän kaikkea tukea jota ”kotijoukoilta” olemme saaneet, niin rukouksia, kuin henkistä ja taloudellista tukea. Keep it up!
Haastattelijana Kirkon lähetystyön keskuksen asiantuntija Vesa Häkkinen.
Jaa artikkeli: