Lähetystyössä – ja koko kirkon missiossa – on tärkeää se, että toinen kohdataan ihmisenä – ei toisen uskonnon kannattajana tai toisen kulttuurin eksoottisena ilmentymänä. Pahinta on ollut se, kun toinen ja hänen elämäntapansa on tuomittu pahaksi ennen kuin evankeliumi on saanut koskettaa.
Antaisinko anteeksi
armahtaisin
vaikka niin pahasti sattui?
Armahtaisinko,
antaisinko anteeksi,
vaikka vielä ei sattunutkaan?
Niinhän Jumala teki,
armahti, ennen kuin edes synnyin,
armahti, kun olin syntynyt,
armahti, kun mokasin,
armahti, vaikka en osannut pyytää anteeksi.
Armahtaisinko…
Kristittynä elämisen ihanuus on siinä, että meidän suurin uutisemme on Armo. Kirkon aarre ei ole laki ja ohjeet, ei oikein elämisen opas ja sosiaalinen kontrolli, vaan armo. Armo, joka nousee sekä empatiasta, toisen tilalle asettumisesta, että ennen kaikkea siitä rakkaudesta, jolla meitä on rakastettu. Ja enemmänkin – armo ylittää vastavuoroisen rakkaudenkin rajat. Jumalan rakkaus oli ennen meitä, on meidän jälkeemme ja aina. Rakkaus ei koskaan häviä.
Miksi tämän toteuttaminen on niin vaikeaa? Miksi me yhteisönä alamme luoda sääntöjä siitä, minkä pitäisi olla elämää? Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi (2. Kor. 3:6).
Säännöt voivat auttaa ja auttavatkin. Mutta ne voivat myös tukahduttaa, jos niistä tulee elämää tärkeämpiä, jos ne eivät tue elämää vaan varjostavat, piilottavat, estävät ja kahlitsevat. Siksi – kuten Jeesus totesi – säännöt (sapatti) ovat ihmistä varten, ei ihminen sääntöjä varten.
Erityisen haasteellista tämä on silloin, kun kohtaamme toisenlaisen toisen. Silloin punnitaan se, vaadimmeko toiselta jotain omasta mielestämme tärkeää ja oleellista ennen kuin toisella on edes mahdollisuus tulla kohdatuksi. Lähetystyössä – ja koko kirkon missiossa – on tärkeää se, että toinen kohdataan ihmisenä – ei toisen uskonnon kannattajana tai toisen kulttuurin eksoottisena ilmentymänä. Pahinta on ollut se, kun toinen ja hänen elämäntapansa on tuomittu pahaksi ennen kuin evankeliumi on saanut koskettaa. Mihin unohtuikaan Paavalin huudahdus ensi sunnuntain raamatunluvusta: ”Sen tähden et voi mitenkään puolustautua, ihmisparka, sinä, joka tuomitset muita, kuka sitten oletkin.” (Room. 2:1).
Onneksi saamme olla armollisia myös itsellemme. Siitä voi alkaa uusi, armollinen elämä. ”Kirkkaus, kunnia ja rauha taas tulee jokaisen osaksi, joka tekee hyvää, ensin juutalaisen, sitten myös kreikkalaisen, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.” Room. 2:11)
Niinpä – armo on ensin. Ja armo on sen jälkeenkin.
Armahtaisinko? Toivottavasti.
Jaa artikkeli:Kirkkomme Lähetys julkaisee kesän aikana viikoittain kirjoituksen seuraavan sunnuntain jumalanpalvelustekstien pohjalta. Tavoitteena on luodata sitä, mitä nuo tekstit mahdollisesti antavan pohdintaan kirkon missionaarisuudesta. Raamatuntekstit voi lukea kirkkovuosikalenterista: https://www.kirkkovuosikalenteri.fi/kalenteripaiva/sunnuntai-5-7-2020/