Suomalaisessa kulttuurissa on ollut perinteisesti tapana pidätellä, tukahduttaa ja ohittaa tunteita.
– Meille on ollut tyypillistä järkeillä ja analysoida, ja usein arvostamme asiallisuutta ja rauhallisuutta. Tähän yhtälöön voimakkaat tunteiden ilmaisut eivät ole mahtuneet, psykologi, kouluttaja Heli Heiskanen toteaa.
Toinen maailmansota vaikuttaa yhä suomalaiseen tunneilmaisuun sukupolvien ketjussa. Tunteiden ilmaisua on osaltaan vähentänyt myös Suomen vahva teknologinen kehitys sekä koulutuksen korkean tason ja älyn arvostus.
Kodeilla on tunteiden ilmaisemisessa ja käsittelyssä hyvin suuri rooli.
– Lapsi oppii kotona tunteiden näyttämistä tai peittämistä. Varsinkin se, miten vanhemmat suhtautuvat lasten tunteisiin vaikuttaa perustavanlaatuisesti yksilötasolla. Merkitystä on myös sillä, miten vanhemmat osoittavat omia tunteitaan.
Heiskanen kertoo kohtaavansa asiakastyössään usein niitä, joiden lapsuudenkodissa ei ole ollut tapana näyttää tunteita, eikä tunteista olla myöskään puhuttu. Vaikka tunteiden näyttämisestä ei olisi varsinaisesti rangaistu, on voitu osoittaa suoraan tai epäsuorasti, ettei niiden näyttäminen ole suotavaa.
– Monissa kodeissa on haluttu peittää varsinkin vihan tunteita. Lapselle on voitu opettaa, ettei myöskään äänekäs itku tai nauru ole suotavaa. Suurin osa lapsista haluaa mukautua vanhempiensa ja ympäristön toiveisiin siinä määrin kuin pystyy saadakseen arvostusta ja hyväksyntää, tullakseen rakastetuksi.
Heiskasen mukaan tunneasioissa on merkittäviä sukupuolieroja, joista suurin osa on opittuja. Perinteisesti on ajateltu, että miehet ja pojat eivät saa itkeä tai näyttää muuten tunteitaan.
Kärjistäen voi sanoa, että Itä-Suomessa tunteet saavat kuulua ja näkyä enemmän.
– Se on voitu nähdä naismaisena ja tyttömäisenä, heikkoutena. Kulttuurisen uskomuksen mukaan pojan ja miehen pitäisi pysyä vahvana. Monille pojille on huomauteltu tästä tai heitä on kiusattu itkemisestä tai tunteellisuudesta lapsena. Näin monet pojat ovat opetelleet peittämään tunteensa.
Usein tytöille sallitaan enemmän tunteita kuin pojille.
– Toisaalta monesti suomalaiset naisetkin kasvatetaan olemaan hyvin itsenäisiä, pärjääviä ja järkeviä. Tunteiden avoin ilmaiseminen ei ole ollut välttämättä suotavaa heillekään, Heiskanen kertoo.
Tunteiden ilmaisemisessa ja sallimisessa on ollut perinteisesti myös maantieteellisiä eroja.
– Kärjistäen voi sanoa, että Itä-Suomessa tunteet saavat kuulua ja näkyä enemmän. Lännessä ollaan hiljaisempia.
2000-luvun aikana suomalaisten tunneasioissa on tapahtunut paljon muutosta. Tieto ja tietoisuus tunnetaidoista sekä tunteiden merkityksestä on lisääntynyt ja lisääntyy edelleen.
– Nykyään koulussakin lapsille opetetaan tunnetaitoja ja vanhemmat opettavat niitä parhaansa mukaan omille lapsilleen. Heitä opettaessaan vanhemmat oppivat tunnetaitoja myös itse.
Menot televisio-ohjelmat ovat nostaneet tunneasioita ansiokkaasti esiin.
– Vaikkapa Vain elämää ja The Voice of Finland ovat osaltaan auttaneet meitä näkemään, että itkeminenkin on sallittua ja normaalia niin naisten kuin miesten kohdalla.
Heiskanen muistuttaa, että tunteet kuuluvat elämään ja ihmisyyteen. Ihminen ei ole kone.
– Erilaisia tunteita näyttämällä ihminen voi tuntea olevansa elossa ja kokonainen. Pelkkä järkeily ja analysointi on vain pieni osa ihmisyyttä.
Tunteiden tukahduttaminen voi aiheuttaa myös kehollisia oireita.
– Siitä voi seurata esimerkiksi erilaisia kiputiloja, lihasjännityksiä, masennusta tai alakuloisuutta. Tai voi tuntua siltä, ettei elä täysipainoisesti ja jotain tärkeää puuttuu.
Ihminen voi paremmin, eikä hänen tarvitse purkaa negatiivisia tunteitaan muihin.
Tunteita pidetään turhan usein vain mielen asioina.
– Saatetaan pohtia, miltä nyt tuntuu ja nimetään erilaisia tunteita. Tämäkin on ihan tärkeää. Tunteiden synnyssä kehollisuus on kuitenkin hyvin isossa roolissa, joten myös niiden purkaminen tapahtuu parhaiten kehon kautta, Heiskanen sanoo.
Hän kannustaakin tuulettamaan tunteita säännöllisesti esimerkiksi lenkkeilemällä, laulamalla tai kirjoittamalla, ja tarvittaessa myös itkemällä.
– Jokaisen kannattaa etsiä itselleen hyviä keinoja. Näin ihminen voi paremmin, eikä hänen tarvitse purkaa negatiivisia tunteitaan muihin.
Heli Heiskanen muistuttaa, että ihmisillä on synnynnäisesti selkeitä luonne- ja temperamenttieroja. Tämä vaikuttaa myös tunteellisuuden määrään sekä itkemiseen.
– Jotkut ovat temperamentiltaan tasaisia, jotkut vuoristoratatyyppisiä ja loput jotain siltä väliltä.
Heiskasen mukaan tunteiden minimalistisessa näyttämisessä ei ole mitään väärää, vaan sekin on hyvin inhimillistä.
– Jos tunteiden vähäinen näyttäminen ei häiritse itseä, eikä lähipiirikään siitä varsinaisesti kärsi, asia on täysin ok. Mutta jos ihminen kokee epämääräistä tyytymättömyyttä ja ahdistusta, elämä tuntuu lipuvan ohitse tai elämä ei oikein tunnu miltään, asialle kannattaa tehdä jotain, Heiskanen sanoo ja toteaa, että tunteita voi herätellä esimerkiksi erilaisilla harjoituksilla. Halutessaan voi mennä myös jollekin kurssille tai asiantuntijan vastaanotolle.
Tunteet ovat tärkeitä viestejä myös ihmiselle itselleen. Niiden avulla ihminen voi esimerkiksi tietää, mistä pitää ja ei pidä, mitä tarpeita itsellä on, ja missä rajat menevät.
– Tunteiden tunnistamisesta ja näyttämisestä on paljon hyötyä myös ihmissuhteissa. Toiselle voi osoittaa ja kertoa, mistä pitää ja mihin on ehkä pettynyt. Nämä voi kertoa toiselle myös rakentavasti, eikä suuria tunteenpurkauksia tarvita.
Jokainen meistä elää parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa.
Monet ihmiset ovat erityisherkkiä. Heidän aistikokemuksensa ja tunne-elämänsä on keskivertoa voimakkaampaa ja vivahteikkaampaa.
– Oman herkkyyden tunnistaminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat avainasioita siihen, että herkkyydestään voi tehdä vahvuuden. Herkkänä ihmisenä on tavallistakin tärkeämpää löytää keinot kohdata ja käsitellä tunteitaan sekä huolehtia hyvinvoinnistaan tässä nykyajan monella tavalla kuormittavassa arjessa, Heiskanen huomauttaa.
Sotavuosien vahvistamia kasvatusmetodeja ei ole Heiskasen mielestä syytä teilata tai silloisia kasvattajia syyllistää.
– Jokainen meistä elää parhaan ymmärryksensä mukaan sen hetkisessä tilanteessa. Sotavuosina piti keskittyä selviytymiseen ja sen jälkeen jälleenrakentamiseen. Omat tunteet jätettiin sivurooliin, mikä oli siinä hetkessä ihan viisastakin.
Nykyään eletään erilaista aikaa. Tunteille ja itsetuntemukselle on enemmän tilaa.
– Kun sekä lapset että aikuiset oppivat käsittelemään tunneasioita, he tekevät samalla palveluksen tuleville sukupolville.
Jeesuskin eläytyi itkien ihmisten kipuihin
Johanneksen evankeliumin luvussa 11 kerrotaan, että Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Niin Lasarus kuin hänen siskonsa Martta ja Maria olivat Jeesuksen rakkaita ystäviä. Lasaruksen haudalle saapuessaan Jeesus tapasi heidät ja muita itkeviä ihmisiä.
– Jeesus liittyi heidän joukkoonsa ja alkoi itsekin itkeä. Tämä kertoo hänen ihmisyydestään ja inhimillisyydestään, kyvystä eläytyä ihmisten kipuihin. Hän oli kaikkea muuta kuin tunteeton tai tunteensa kätkevä persoona, pappi ja kouluttaja Tapio Aaltonen pohtii.
Toisen kerran Jeesuksen itkusta puhutaan Luukkaan evankeliumin luvussa 19, jossa hän suree Jerusalemin kohtaloa: ”Kun Jeesus tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, hän puhkesi itkuun sen tähden.”
– Hän tunsi myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka elämällään ja toiminnallaan ajoivat itsensä suuriin ongelmiin.
Aaltonen toteaa itkun olevan Raamatussa varsin yleinen asia.
– Tämä on tietysti täysin luontevaa, koska Raamattu kuvaa muutenkin laajasti ihmisen elämään kuuluvia ilmiöitä. Muita Raamatun itkijöitä ovat esimerkiksi Joosef, Saul, Job, Pietari ja Magdalan Maria.
Aaltosen mukaan Raamatussa ei käytetä tunne-substantiivia, mutta erilaisista tunteista puhutaan ylipäätään paljon. Raamatussa puhutaan niin riemusta ja rakkaudesta kuin pelosta ja kyyneleistä.
– Psalmit ovat täynnä kiitollisuutta, mutta myös ahdistusta. ”Olen valittanut itseni uuvuksiin, yöt kaiket on vuoteeni itkusta märkä, leposijani kastunut kyynelistä”, valittaa Psalmin 6 kirjoittaja. Varsinkin Jobin kirja kuvaa ihmisen tuskaa ja ahdistusta.
Aaltonen kertoo huomanneensa vuosien mittaan, että itku ei ole tiukasti sukupuolittunut asia. Hän toteaa, että monet naiset kätkevät tunteensa.
– Vastaavasti on monia miehiä, joilla on itku herkässä. Nuorena kuuntelin saarnaaja Valto Vartiaista, jonka poskilla virtasivat kyyneleet lähes jokaisen puheen aikana. ”Ehyttä yllä, sisällä repaleet. Hymyilyllä peitetään kyyneleet, salassa syntyneet”, runoilee toinen saarnaaja Erkki Leminen. Me ihmiset voimme ulospäin näyttää menestyneiltä ja jopa iloisilta, mutta samaan aikaan sisin voi kyynelehtiä.
Nykyään mies voi itkeä jopa julkisesti.
Kun Aaltonen, 78, oli pikkupoika, jotkut sanoivat hänelle, että ”eivät miehet itke”. Hän toteaa tuon olleen monien sen ajan poikien kokemus. Itku kuului naisille ja ”heikoille miehille”.
– Nyt on onneksi alettu huomata, että mieskin itkee. Nykyään mies voi itkeä jopa julkisesti.
Aaltonen kertoo arastelevansa yhä näyttää itkuaan.
– En ymmärrä, miksi näin on. Olen aina arvostanut miestä, joka näyttää kyyneleensä.
Aaltonen uskoo saaneensa tähän mallia isältään.
– En muista isäni itkeneen ainakaan silloin, kun itse olin nuori. Isäni vanhemmilta päiviltä muistan hänen näyttäneen jotain itkun tapaista. Silti tiedän isäni tunteneen vahvasti. Se kuului hänen tarinoistaan, elämänarvoistaan ja viulunsoitostaan.
Aaltonen kertoo, että hänen äitinsä oli herkkä itkemään.
– Hän itki ilosta, surusta, kaikenlaisista syistä. Useimmiten se tuntui turvalliselta. Se kuului äitiini.
Aaltosella oli aika, jolloin hän ei osannut itkeä.
– Kätkin kyyneleeni. Kun sitten kerran jollakin ahdistukseni hetkellä purskahdin valtoimeen itkuun, tunsin kokeneeni puhdistuksen hetken. Seuraavina kuukausina itkin usein. Tosin yksin, muutamin poikkeuksin.
Kirkossa ollaan yleensä varsin sovinnaisesti.
Aaltosen mielestä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa voisi olla enemmän tilaa tunneilmaisulle. Hänen mukaansa kirkossamme tunteet on pääosin ritualisoitu.
– Syyllisyydestä ja ylistyksestä puhutaan, mutta tunteita ei osata näyttää spontaanisti. Kirkossa ollaan yleensä varsin sovinnaisesti. Tunteitten ilmaiseminen voi aiheuttaa häiriöitä ja hallitsemattomuuden tunnetta. Vierastamme hieman sellaista kirkossa.
Aaltonen toteaa, että Suomessa kirkon piirissä tunteita tulee pintaan lähinnä yksityisessä sielunhoidossa. Maailmalla hän on ollut jumalanpalveluksissa, joissa on myös itketty.
– Nuo tilanteet ovat antaneet minulle itsellenikin luvan kohdata suruni ja kipuni.
Aaltonen muistuttaa Roomalaiskirjeen 12 luvun kehotuksesta: iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.
– Me puhumme usein lohdutuksen Jumalasta. Se on kauneimpia Jumalaan liitettyjä mielikuvia. Taustalla on kokemus itkun ja surun yleisyydestä, on sitten kyse näytetystä tai peitetystä itkusta.
Jaa artikkeli: