Äidin ja tyttären suhdetta kuvataan usein erityiseksi. Pirkko ja Karoliina Veijoa yhdistää taide, tunteikkuus ja toivo.
Tapaamme Pirkko ja Karoliina Veijon kanssa Keski-Suomen museon neljännessä kerroksessa, Jyväskylän Taiteilijaseuran vuosinäyttelyssä. Siellä on Karoliinan valokuvateoksia sumuisesta Sibeliuspuistosta. Tummat puunrungot piirtyvät vahvoina utuiselle, hempeän väriselle taustalle.
Pirkko tulee paikalle Jyväskylän NNKY:n Puuroa ja puhetta -tilaisuudesta, missä hän oli lukenut omia runojaan. Nopeasti käy selville, että äidillä ja tyttärellä on paljon yhteistä. Taiteen ja kirjoittamisen lisäksi heitä yhdistää vilkas puhe, ihmiset, optimismi ja karjalaisuus.
– Olemme läheisiä ja tuemme toisiamme. Kaikkien tunteiden ilmaiseminen on sallittua ja suotavaa, Pirkko sanoo.
Pirkon juuret ovat Karjalassa, ja hän vietti osan lapsuudestaan puheliaassa ja iloisessa sukuyhteisössä Saarijärvellä. Vaikka elämä oli vaatimatonta, tunteita näytettiin, ruokaa laitettiin ja toisista pidettiin huolta. Hänen vanhempansa kuitenkin erosivat, ja Pirkko jäi äitinsä ja veljensä kanssa Saarijärvelle asumaan.
– Isä hylkäsi meidät totaalisesti, eikä kertonut etukäteen mitään. Tämä asia on seurannut minua koko elämäni ja olen prosessoinut sitä muun muassa kirjoittamisen kautta, Pirkko toteaa.
Äitiään Pirkko kuvailee hersyväksi ja hyväntahtoiseksi karjalaisnaiseksi, jonka kanssa hänellä oli selkeät välit. Kun Pirkko oli 17, hänen äitinsä löysi uuden miehen ja muutti Harjavaltaan.
– Jäin nuorena itsekseni, mutta kirjoitimme toisillemme kirjeitä, ja kävin äidin luona kylässä.
Tilannetta ei sen kummemmin käsitelty. Äiti palasi asiaan vasta vuosien päästä, kun Pirkolla oli jo oma perhe.
– Äiti oli kylässä ja kysyi yllättäen, että enkös minäkin hylännyt sinut. Hämmästyin kysymystä kovasti. Hän vaikutti helpottuneelta, kun kerroin, että hänen lähtönsä ei ollut satuttanut minua. Se on ainoita vakavampia keskusteluja, joita kävimme äidin kanssa.
äitiinsä Pirkko Veijoon.
Jyväskylän kauppaopistossa opiskellessaan Pirkko tapasi miehensä Heikin. Miehen huumorintaju ja kielitaito tekivät Pirkkoon vaikutuksen, ja rakkaus roihahti saman tien. Topi syntyi 1968 ja Karoliina 1975, ja perhe eli mukavia naapureita ja leikkikavereita vilisevässä kerrostalossa hyvää, yhteisöllistä arkea.
Karoliinan mielestä hänen äitinsä on ihmisrakas esteetikko ja taitava tarinankertoja.
– Mukavimpia muistoja minun lapsuudestani ovat iltahetket. Minulla oli joka ilta nukkumaan mennessä sellainen lista, että lue satu, laula laulu tai tule viereen nukkumaan. Useimmiten äiti taisi tehdä ne kaikki. Lapinäidin kehtolaulu ja Makeasti oravainen olivat minun suosikkilaulujani silloin. Itse huomaan laulelevani, kun olen onnellinen.
Lauantaisin Veijon perheessä siivottiin. Karoliinasta oli ihana tulla illalla saunasta, kun äiti oli aina järjestänyt ja sisustanut asunnossa jotain uusiksi.
– Siitä on jäänyt kodikkuuden tuntu.
Olemme läheisiä
ja tuemme toisiamme.
Kaikkien tunteiden
ilmaiseminen on
sallittua ja suotavaa.
Karoliina harrasti valokuvausta jo lapsena ja haaveili näyttelijän ammatista. Äidin kanssa hän kävi teatterissa, konserteissa ja matkoilla. Lukion jälkeen Karoliina muutti Tampereen kautta Helsinkiin elokuva-alaa opiskelemaan ja pääsi töihin Åke Lindmanille.
– On paradoksaalista, että eräänä päivänä Åke katsoi minua ja sanoi, että minun pitäisi olla näyttelijä. Silloin tehtiin kuitenkin sotaleffoja, joissa kameran edessä oli vain miehiä. Åke oli upea ihminen ja mieletön ihmistuntija.
Helsingin vuosiin ajoittuu myös haastavin aika äidin ja tyttären suhteessa. Tuolloin Karoliinasta tuntui, että hänen äitinsä vaati häneltä liikaa huomiota. Hetken aikaa välejä koeteltiin. Karoliina muistelee, että hänellä oli tuolloin tarve saada valita itse, koska tapaa äitiään tai juttelee hänen kanssaan.
– Ehkä kaipasin omaa tilaa. Minun oli ollut vaikea hahmottaa oman elämäni rajoja. Äidillä ja isällä oli aina paljon harrastuksia, jotka olivat minustakin hienoja, mutta halusin löytää omat mielenkiinnon kohteeni ja arvoni.
Pirkko kertoo koettaneensa toimia niin, että kaikesta voi puhua – vaikka ei ollut saanut sitä mallia omasta lapsuudenkodistaan.
– Olemme keskustelleet hyvin rehellisesti. Äidin parhaita puolia on kyky ottaa palautetta vastaan, vaikeistakin asioista. Olen nähnyt äidissäni vuosien saatossa kauniin ihmisyyden kehityskaaren. Ihailen ja arvostan sitä kovasti, Karoliina sanoo.
Asuttuaan pääkaupungin vilinässä 20 vuotta Karoliina alkoi kaivata kotiseudulleen. Hän muutti takaisin Jyväskylään 2019. Siitä kolmen viikon päästä hänen isänsä kuoli äkillisesti. Hän oli sairastanut vuosia, ja Pirkko oli hoitanut häntä kotona.
Pirkko oli valmiiksi uupunut, mitä hän ei ollut tunnistanut, ja Heikin kuolema vei häneltä elämänhalun kokonaan. Hän oli pois kuvioista kaksi vuotta. Ei kirjoittanut, ei lukenut, ei pitänyt yhteyttä ystäviinsä.
– Yritin karkottaa kaikki ihmiset ja elämän pois.
Monien menetysten keskellä Karoliina piti sitkeästi äitiinsä yhteyttä ja auttoi häntä lepäämään vuosikausien väsymyksen pois. Suuressa roolissa olivat myös Pirkon ystävät.
yhdistävät Karoliina ja Pirkko Veijoa.
– Oli ihana huomata, että kukaan äidin ystävistä ei kadonnut silloin, kun äiti sairasti, Karoliina sanoo.
Pikkuhiljaa Pirkko alkoi jälleen kirjoittaa. Voimat ja elämännälkä palasivat vähitellen. Nyt hän harrastaa, tapaa ystäviään ja järjestelee kauniita esineitä kodissaan.
Hän korostaa tyttärensä roolia paranemisessaan.
– Karoliina suojeli minua silloin, kun olin heikoilla.
– Olen kiitollinen ja ylpeä äidistäni. Hän on joutunut kestämään monia raskaita asioita, mutta hän on käsitellyt ne ihailtavan sitkeästi ja elämäniloisesti. Minusta me molemmat ansaitsemme vielä paljon kivoja juttuja yhdessä mukavien ihmisten kanssa. Toivo on kaikki, Karoliina summaa.
Jaa artikkeli: