Yllättävä suuri onnettomuus järkyttää osallisia ja sivullisia. Hädän keskellä tarvitaan kriisityön ammattilaisia.
Kun M/S Estonia vajosi Itämeren aaltoihin syyskuisena yönä 1994, Salli Saaresta tuli koko Suomen kriisipsykologi. Hän vakuutti kansalaisille televisioruutujensa äärellä, että järkyttävistäkin tilanteista voi selvitä.
– Ihmisestä löytyy tarpeen tullen uskomaton määrä voimavaroja, hän sanoo kokemuksen äänellään.
Kansakunnan muistiin jättivät jälkensä ainakin Konginkankaan bussiturma, kauppakeskus Myyrmannin pommiräjähdys, tapaninpäivän tsunami, kouluampumiset ja Turun keskustassa tapahtuneet puukotukset. Paikalle on joka kerta hälytetty Salli Saari ja muu Suomen Punaisen Ristin kriisipsykologien ryhmä.
– Kymmenkunta ryhmäläistä saadaan vuorokauden kuluessa liikkeelle. Kaikkiaan löytyy 25 kokenutta kriisipsykologia ympäri Suomen.
Saari oli käynnistävä voima, kun SPR:n kriisipsykologien valmiusryhmä aloitti toimintansa huhtikuussa 1993. Hän johti sitä 25 vuoden ajan ja on edelleen ryhmän jäsen. Lisäksi perustettiin alueelliset kriisipsykologien ryhmät lähelle ihmistä arkisen elämän kriisitilanteita varten.
Ryhmä on perustamisensa jälkeen ollut mukana kaikissa Suomessa tapahtuneissa suuronnettomuuksissa. Totisiin toimiin jouduttiin Sally Albatrossin haaksirikon myötä jo vajaan vuoden päästä maaliskuussa 1994. Vaikka kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, tilanne oli uhkaava. Kriisipsykologit olivat paikalla vastaanottamassa, kun 1300 henkilöä evakuoitiin laivasta terminaaliin. Lisäksi kaikille lähettiin ohjeistava kirje kotiin. Siinä kerrottiin, mitä traumaattinen kokemus voi aiheuttaa, miten reaktioihin kannattaa suhtautua, miten itseään voi auttaa ja missä tilanteessa tulisi ottaa yhteyttä ammattilaisiin.
– Hyvän vastaanoton myötä tapa laatia vastaavanlainen kirje suuronnettomuuksien jälkeen vakiintui.
Seuraavaksi tapahtuikin Estonia. Sen myötä Salli Saari tunnistetaan yhä kadulla kulkiessaan.
Kriisit ovat joka kerta erilaisia. Ensin on kartoitettava, keitä tapahtuma koskettaa ja millaisia resursseja tarvitaan. Apua pyritään tarjoamaan menehtyneiden omaisille, loukkaantuneille ja suurelle yleisölle riippuen tapahtuneesta. Esimerkiksi Turun keskustan puukotuksessa osalliset saattoivat olla vaikkapa silminnäkijöitä, auttajia tai itse uhattuna olleita.
Yleensä kymmenen ensimmäistä päivää on akuuttia, aktiivista kriisityötä. Silloin myös tekijä tarvitsee tukea. Kenttätyössä jokaisen päivän jälkeen käydään yhdessä läpi, miten päivä on mennyt ja suunnitellaan seuraavaa päivää. Kun työrupeama on ohi, järjestetään kokonaisuudesta purkutilaisuus.
Kriisin jälkityö voi kestää parikin vuotta. Näin on ollut muun muassa Konginkankaan bussiturman jälkeen vertaistukiryhmien myötä.
– Psykologien valmiusryhmä organisoi vertaistukiryhmät silloin ensimmäistä kertaa. Ne kokoontuivat neljän viikonlopun ajan, Saari muistelee.
Myös tapaninpäivän tsunamin jälkeen kutsuttiin menehtyneiden omaisia eri puolilta Suomea vertaistapaamisiin kahden vuoden ajan. Ensimmäinen tapaaminen oli kolmen kuukauden jälkeen, toinen puolen vuoden kuluttua, vuoden kuluttua ja lopulta kahden vuoden kuluttua tapahtumasta.
Miten mielelle käy, kun äkillinen elämää ravisteleva tilanne herättää pelkoa ja avuttomuutta? Kun tsunami pyyhkii pois osan suvusta, bussiturma vammauttaa läheisen tai ystäväpiiriä repii ammuskelu.
Kriisi jaetaan usein shokki-, reaktio- ja käsittelyvaiheisiin. Psyykkinen ensiapu on tarpeen shokkivaiheessa, joka kestää muutaman vuorokauden. Silloin on tärkeintä rauhoittaa, lohduttaa ja auttaa käsittämään tapahtunutta. Auttajan tehtävä on aktiivisesti kuunnella ja olla läsnä. Kun kaiken jälkeen on päästy turvallisiin olosuhteisiin, tapahtunut tulee todeksi, ja siirrytään reaktiovaiheeseen.
Kriisityö vaatii uskallusta mennä kohti vaikeita ajatuksia ja tunteita.
Saari kertoo, että ihmiset ja reaktiot ovat erilaisia. Alun järkytyksessä mieli ottaa aikalisän. Seuraavien päivien reaktiovaiheessa ihminen tulee tietoiseksi siitä, mitä uusi tilanne hänen elämälleen merkitsee. Voimakkaat, vaikeat tunteet myllertävät mielessä. Juuri silloin eletään kriisinkäsittelyn etsikkoaikaa, ja ihmistä tulisi auttaa käsittelemään sellaisiakin tunteita, joita voi olla hankala kohdata yksin – ja siihen tarvitaan osaamista.
– Kriisityö vaatii uskallusta mennä kohti vaikeita ajatuksia ja tunteita. Jos siinä onnistutaan, saavutetaan paljon.
Vaikea kokemus aiheuttaa aina tietyn määrän käsiteltäviä asioita. Parhaassa tapauksessa ne päästään ottamaan vastaan heti, ja mahdollisimman vähän jäisi työstettäväksi myöhemmin.
– Parin viikon kuluttua mieli alkaa jo sulkeutua ja käsittely hidastuu ja vaikeutuu.
Ihmiset uskaltavat kohdata ajatuksiaan ja tunteitaan kuitenkin eri tavoin. Jotkut eivät halua tai osaa kohdata kokemaansa tai puhua siitä yhtä hyvin kuin toiset ja joutuvat siksi säätelemään ja ottamaan käsittelyyn vain pienen määrän koetusta kerrallaan. Myös sieto- ja toipumiskyky vaihtelee niin paljon, että sama tilanne on yhdelle kokijalle huomattavan traumaattinen ja toiselle ei.
– Monesti ollaan huolissaan heistä, jotka reagoivat voimakkaasti. Itse asiassa nämä henkilöt selviävät yleensä parhaiten, koska heiltä löytyy uskallus ja taito kohdata vaikeita tunteita, Saari huomauttaa.
Joka tapauksessa apua tarjotaan, ja siihen voi tarttua, kun siltä tuntuu.
Alkuvaiheessa ihmisen ei pidä joutua itse arvioimaan avuntarvettaan, vaan hänelle tulisi tarjota sitä automaattisesti. Useimmiten shokkivaiheen avun piiriin ohjaa poliisi.
– Joku saattaa ajatella, että on selvittävä yksin. Kuitenkin pyrimme siihen, että mahdollisimman moni ottaisi kriisiavun vastaan, koska sillä tavalla voidaan ehkäistä ongelmia ennalta. Joka tapauksessa apua tarjotaan, ja siihen voi tarttua, kun siltä tuntuu.
Työstämis- ja käsittelyvaihe on mahdolliseen menetykseen sopeutumista ja järkyttävän kokemuksen läpikäymistä. Tämä voi kestää kuukausia tai pitempään. Useimpien järkytys menee ohi ensi vaiheen kriisiavulla ja läheisten tuella. Kriisistä huolimatta elämä voi jatkua.
Tilanne Suomessa poikkeaa Saaren mukaan hyvällä tavalla vertailussa muihin maihin. esimerkiksi Norjan Utøyassa 55 prosenttia lapsensa menettäneistä vanhemmista ei ollut palannut töihin neljän vuoden kuluttua tapahtuneesta.
– Olemme onnistuneet jossain, koska sellaista ilmiötä ei meillä ole, Saari kehaisee.
Suomessa suurin osa pääsee kiinni normaaliin elämään. Tutkimusten mukaan yhdellä kolmasosalla on enää oireita vuoden kuluttua järkyttävästä tapahtumasta.
– Heitäkin on mahdollista auttaa traumapsykologian avulla, Saari huomauttaa.
Traumaattinen kokemus tuottaa väärän uskomuksen minäkuvaan.
Traumaterapia on kehittynyt paljon viime vuosina. Saari keskittyi viimeiset 20 vuotta yli 40 vuoden työurastaan YTHS:llä korkeakouluopiskelijoiden kriiseihin ja traumaattisiin kokemuksiin. Käytössä oli useita menetelmiä, ja niistä EMDR eli silmänliiketerapia on osoittautunut erityisen tehokkaaksi.
– Traumaattinen kokemus tuottaa väärän uskomuksen minäkuvaan: olen heikko, huono ja kelvoton. Silmänliiketerapialla uskomusta pääsee korjaamaan jopa yhdellä käyntikerralla.
Traumaattisen kokemuksen muistot voivat tulla esille painajaisunina, takaumina ja väkisin mieleen tunkeutuvina ajatuksina tai jopa kehollisina oireina. Terapialla traumaa päästään purkamaan syvältä. Hoidon seurauksena vaikea kokemus neutralisoituu ja siitä tulee osa omaa elämäntarinaa.
Mistä sitten tietää tarvitsevansa traumaterapiaa? Saaren määritelmän mukaan kriisiprosessin tulisi päätyä lopputulokseen, jossa järkyttävä tapahtuma on tietoinen ja levollinen osa omaa itseä. Olen siis tietoinen, että sellaista on minulle tapahtunut. Lisäksi tapahtunutta voi levollisesti ajatella tai halutessaan olla ajattelematta.
– Jos tapahtumat pyrkivät koko ajan mieleen, ne vaativat käsittelyä. Samoin, jos tapahtunut on niin vaikea, ettei sitä pysty ajattelemaan, hän luonnehtii.
Kannattaisi satsata kriisiapuun niin, että se olisi riittävän ammattitaitoista.
Pitkän työuransa aikana Saari on todistanut kriisipsykologian kehittymistä 1980-luvun lopulta alkaen. Suomi oli alalla maailman parhaita vielä 2000-luvun alussa. Sittemmin alueellisista kriisipsykologien ryhmistä on luovuttu, ja tehtävät on jaettu sosiaali- ja kriisipäivystyksille.
– Vaihtelua on nyt paljon. Joillakin paikkakunnilla kriisiapu on kuitenkin hoidettu esimerkillisesti, hän sanoo.
Hän katsoo huolestuneena mielenterveystyön valumista kohti pitempikestoista terapiaa – vaikka sitäkin toki tarvitaan. Ihmiset eivät aina saa nopeasti tarvitsemaansa apua. Myöskään akuuttiin kriisipsykologiaan paneutuva koulutus ei ole enää samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten.
– Kannattaisi satsata kriisiapuun niin, että se olisi riittävän ammattitaitoista. Työn merkitystä ja vaativuutta ei ymmärretä riittävästi, hän painottaa.
Kuluneista työvuosistaan Saari nostaa päällimmäiseksi kiitollisuuden siitä, että on saanut toteuttaa ideoitaan. On tullut onnistumisia, voimaannuttavia tilanteita ja paljon mieleen jääneitä kohtaamisia. Erityisen koskettava oli asiakas YTHS-ajoilta, joka oli raiskattu ulkomailla opiskellessaan. Saari jatkoi nuoren naisen hoitoa vielä eläkkeelläkin.
Työ pitää mielen virkeänä.
– Hän halusi tulla vielä 14 vuoden jälkeen kertomaan, kuinka elämä on saanut voittaa uskomattomalla tavalla.
Valtaosa kaikista on selviytymistarinoita, vaikka joukosta löytyy surullisiakin kohtaloita. Mieli saattaa sairastua vakavasti, joku ei ehkä tervehdy enää työkykyiseksi. Joku toinen ei jaksa enää elää.
– Työssäni olen saanut olla selviytymisen äärellä, Saari summaa.
Myönteistä palautetta kantautuu eri kanavista ja monella tavalla. Ihmiset huomaavat telkkarista tutut kasvot ja voivat tulla bussipysäkillä juttelemaan ja kiittämään tehdystä työstä.
Eläkepäiville mieluisasta päivätyöstään hän malttoi jäädä 79-vuotiaana reilu vuosi sitten. Edelleen valmiutta lähtöön SPR:n väreissä löytyy, jos suuronnettomuus tapahtuu ja kriisipsykologia tarvitaan.
– Työ pitää mielen virkeänä, konkari hymyilee.
Kirkon henkinen huolto päivystää
Kirkkolain mukaan seurakunnan tulee varautua henkisen huollon tarjoamiseen kriisitilanteissa, ja valmiussuunnitelmia erilaisten kriisien varalta on laadittu kautta Suomen. Joissakin tapauksissa voidaan tarvita seurakunnan resurssien lisäksi maakunnallista henkisen huollon (HeHu) ryhmää. Se tarjoaa suuronnettomuuden keskellä tukea uhreille, omaisille ja kaikille, joita tapahtuma on koskettanut.
Keski-Suomessa HeHu on toiminut vuodesta 2008 alkaen.
– Olemme valmiudessa Jämsästä Pihtiputaalle. Jonkun saa aina kiinni, ja tarpeen tullen organisoimme työntekijät liikkeelle WhatsApp-sovelluksen kautta, taustoittaa Laukaan kirkkoherra Harri Romar, joka koordinoi ryhmän toimintaa.
Moniammatillisen HeHu-ryhmän jäsenet ovat keskisuomalaisten seurakuntien työntekijöitä: pappeja, nuorisotyönohjaajia, diakoniatyöntekijöitä, lastenohjaajia ja suntioita.
– Jyväskylän seurakunnasta meitä on kolmenkymmenen työntekijän joukossa noin kolmannes, kertoo pappi Marika Närhi.
HeHu tulee pyydettäessä apuun viranomaisten tueksi. Pyyntö voi tulla Keski-Suomen sosiaali- ja kriisipäivystykseltä, pelastusviranomaisilta tai poliisilta. Myös hiippakunnan tuomiokapituli tai kirkkoherra voi käynnistää toiminnan.
Tilastojen mukaan tarvetta on noin kerran kahdessa vuodessa.
– Asiat ovat hyvin, kun meitä ei tarvita, Romar toteaa.
Kirkon hengellinen tuki on lähellä oloa ja ahdistuksen vastaanottamista, keskustelua, kuuntelua ja rinnalla kulkemista. Se voi olla myös konkreettista asioiden järjestelyä. Yleensä tarvitaan tila, jossa on mahdollisuus keskusteluun.
– Ryhdymme tarvittaessa vaikkapa kahvinkeittoon, Romar avaa.
– Avun tarkoitus on, että ihminen selviytyy kriisistä, uskoo tulevaisuuteen ja jaksaa jatkaa elämää, Närhi tiivistää.
Tukea annetaan tarvittaessa myös pelastustyöhön osallistuvalle henkilöstölle.
Surmansa saaneiden tai loukkaantuneiden määrä ei aina määrittele suuronnettomuutta, koska tapahtunut voi muulla tavalla koskea suurta määrää ihmisiä. Näin oli muun muassa Palokan senioritalojen tulipalossa 2020, jossa evakuoituja oli paljon ja asukkaiden kokemus traumaattinen.
– Jalkauduimme silloin hotelleihin juttelemaan sinne evakuoitujen kanssa. Akuutin tilanteen jälkeen seurakunnan diakoniatyöntekijät jatkoivat tapaamisia vielä pitkään, Närhi muistaa.
Hehulaiset varautuvat tositoimiin koulutuksilla ja harjoittelemalla erilaisia kriisitilanteita.
– Kierrämme vuosittain jossakin keskisuomalaisessa seurakunnassa. Verkostoidumme paikallisten pelastusviranomaisten kanssa, kartoitamme yhteisiä rajapintoja ja mietimme, mitä kriisi voisi tarkoittaa kirkon hengellisen avun kannalta.
Seurakunta on mukana lasten ja nuorten surussa
Jyväskylän seurakunnan Surussa mukana eli SuMu-ryhmä on erikoistunut kohtaamaan lasten ja nuorten surua akuuteissa kriisitilanteissa. Se toimii Jyväskylän alueen kouluissa, keskiasteen oppilaitoksissa ja nuorisokodeissa.
– Meitä on valmiudessa 10 pappia, nuorisotyönohjaajaa ja diakonityöntekijää. Olemme kehittäneet toimintamallin, ettei kenenkään tarvitse mennä tilanteisiin yksin, kertoo oppilaitospappi Johanna Tikkanen.
Äkillinen psykososiaalista tukea vaativa kriisi voi olla onnettomuus, kuolemantapaus tai uhkaava tilanne. SuMun toiminta on yksi seurakunnan tapa auttaa ja kulkea vierellä, kun elämä järkkyy.
– Tehtävämme vaativat osaamista, rohkeutta ja jaksamista. Lähdemme tarvittaessa nopeasti liikkeelle yhteistyössä oppilaitosten ja muiden kriisityötä tekevien tahojen kanssa.
Toimiin on jouduttu vaihtelevasti, mutta yleensä vähintään kerran vuodessa. Viimeksi aktivoiduttiin syksyllä Gradia Jyväskylää kohdanneen uhkaavan tilanteen tiimoilta.
Ryhmään voi ottaa yhteyttä koulujen, oppilaitosten ja nuorisokotien henkilökunta, vanhemmat, kaverit tai kuka tahansa, joka tarvitsee tukea lapsen tai nuoren surussa. Tuki voi olla kuuntelemista, läsnäoloa, Defusing-purkukeskusteluja tai voidaan järjestää muistohetki. Tarpeen mukaan tehdään kotikäyntejä.
Keskusteluissa pyritään yhdessä käsittelemään tapahtunutta ja sen herättämiä ajatuksia ja tunteita. Samalla rakennetaan turvaa ja luodaan toivoa ja luottamusta selviytymiseen. Toimintatavat sopeutetaan aina osallistujien ikätasoon, koska ryhmiä voi olla ykkösluokkalaista parikymppisiin.
– On tärkeää löytää asioita, jotka antavat voimavaroja ja auttavat jaksamaan järkyttävän tilanteen keskellä.
Lasten kanssa turvan rakentaminen korostuu ja tuki on leikillisempää, toiminnallisempaa ja tarinallisempaa. Aikuisempien kanssa keskustelu on pääosassa, mutta ajatuksia ja tunteita voidaan käsitellä vaikkapa kirjoittamalla tai piirtämällä.
Kun joku yhteisöstä kuolee, on luonnollista pohtia mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
– Mitä nuorempia lapset ovat, sen avoimemmin he asiaa pohtivat.
Tikkanen haluaa kannustaa moninaisuuden hyväksyvään keskusteluun. Jokainen saa tuoda esille näkemyksiään ja niistä voidaan puhua yhdessä.
– Kerron, mitä pappina ajattelen, mutta tuomme keskusteluun myös muita näkemyksiä.
Muistohetkessä on tapana pitää pieni puhe, lukea tekstinpätkä ja sytyttää kynttilä. Samalla Tikkanen sanoo kertovansa, mitä kynttilän valo hänelle symboloi.
– Minulle se kertoo, että pimeimmässä pimeydessä loistaa valo, joka vie meidät ikuiseen elämään.
Jaa artikkeli: