Maija-Liisa Taipale jatkaa isänsä aloittamaa sukututkimusta. Uusi dna-näytteisiin perustuva tutkimusmenetelmä vie kirkonkirjoista kauemmaksi.
Kun Maija-Liisa Taipaleen vanhemmat kuolivat parikymmentä vuotta sitten ja lapsuudenkodin jäämistöt jaettiin, sai Taipale sukututkimukseen liittyvät paperit ja siskoltaan yllytyksen kirjoittaa isän tekemät muistiinpanot puhtaaksi.
Tiedot veivät Keljon kautta yli kolmensadan vuoden taakse vuoteen 1703 Vesangalle, jossa alkoi ruotusotamies Erkki Laurinpoika Fixin suvun tarina.
– Jo nuorena ajattelin isän arkistokortteja lukiessani, miten kauheaa on täytynyt olla, kun lapset kuolevat toinen toisensa perään ihan pikkuvauvoina. Että miten siitä voi selviytyä, Taipale sanoo.
Lasten hautapaikastakaan ei ole varmuutta. Silloisella maaseurakunnan hautausmaalla on todennäköisesti ollut korkeintaan puinen risti, joka on lahonnut jo parisataa vuotta sitten.
Taipale epäilee, että 1700–1800 -luvuilla vanhemmat joutuivat suhtautumaan lasten kuolemiin eri tavalla kuin nykyisin. Ennen kuin kiinnyttiin, katsottiin selviääkö lapsi hengissä.
Yleisimmät kirkonkirjoihinkin merkityt kuolinsyyt olivat keuhkotaudit ja hinkuyskä tai kulkutaudit kuten isorokko.
Sukututkimus on ollut aina osa Maija-Liisa Taipaleen elämää. Hänen isänsä innostui tutkimaan oman isänsä ja äitinsä sukukaarta, kopioi kirkonkirjojen sivuja vahakopioille ja tallensi keräämänsä tiedon arkistokorteille.
Aviottomia lapsia ja viinanpolttoa, niitä merkintöjä taitaa olla aika monen suomalaisen kirkonkirjoissa
Nyt Taipale on jatkanut ja laajentanut tutkimuksia.
– Oli paljon sukuhaaroja, joita ei oltu vielä tutkittu. Verkosto laajeni, kun mukaan otettiin avioliittojen kautta sukuun tulleet miniät ja vävyt.
Hän vakuuttaa etsimisen olevan hauskaa ja palkitsevaa. Kansallisarkiston mikrofilmien tihrustamisesta on voinut jo ainakin osittain siirtyä verkkoon tutkimaan digitoitua materiaalia.
Uusia sukulaisia on tosin löytynyt myös vanhojen puhelinluetteloiden avulla.
Rahvaan tarinoista ei tehdä elämänkertoja tai elokuvia, eikä Taipalekaan ole löytänyt arkistoista mitään erityisen raflaavaa tietoa suvustaan.
– Aviottomia lapsia ja viinanpolttoa, niitä merkintöjä taitaa olla aika monen suomalaisen kirkonkirjoissa, hän naurahtaa.
On ihailtavaa, miten ihmiset ovat selviytyneet ilman ulkopuolista apua.
Suomen ja maailman historialliset tapahtumat näkyivät tavallisen rahvaan elämässä. Katovuodet, kulkutaudit ja sodat harvensivat väestöä. Elettiin savupirteissä, nälkä ja vilu tappoivat, eikä apua arkeen ollut tarjolla, ei maalla eikä kaupungeissa.
Suomen ja maailman historialliset tapahtumat näkyivät tavallisen rahvaan elämässä. Katovuodet, kulkutaudit ja sodat harvensivat väestöä. Elettiin savupirteissä, nälkä ja vilu tappoivat, eikä apua arkeen ollut tarjolla, ei maalla eikä kaupungeissa.
– On ihailtavaa, miten ihmiset ovat selviytyneet ilman ulkopuolista apua. On osattu tehdä vaatteita, työkaluja, metsästetty ja viljelty maata. Elämä on ollut todella kovaa ja yksinäistä, Taipale miettii.
Menneitten asioiden tutkiminen on saanut Taipaleen pohtimaan suomalaisuuden olemusta. Hän toteaa, että kaikki me olemme maahanmuuttajien tai maastamuuttajien jälkeläisiä.
– Täältä on lähdetty elintasopakolaisina etsimään parempaa elämää Amerikkaan, Australiaan ja Ruotsiin. Tänne on myös tultu rajojen yli pakoon sotia ja nälkää. Ei suomalaisesta identiteetistä voi puhua kuin parin vuosisadan ajalta, hän miettii.
Uudet menetelmät mahdollistavat oman tarinan löytämisen. Dna-näytteen perusteella voi löytyä valtava verkosto samoja geenejä omaavia ihmisiä eri puolilta maapalloa.
Kansainvaellukset ovat liikuttaneet väestöä, eikä ole mahdotonta, että vanhasta karjalaissuvusta löytyy korealais- tai intiaaniverta.
Mitä useampi tutkituttaa geeninsä, sitä laajemmaksi verkosto paljastuu. Maija-Liisa Taipale on päässyt tässä tutkimuksessa vasta alkuun, mutta vähitellen hänen kartalleen ilmestyy uusia täpliä yhteisen geeniperimän osoituksena.
Innokkailla sukututkijoilla on oma yhdistys Keski-Suomen Sukututkijat ry, joka järjestää tapaamisia niin perinteisestä kuin dna-tutkimuksesta kiinnostuneille.
– Sieltä saa hyvää vertaistukea ja käytännön vinkkejä, Taipale kehuu.
Kirkkoherranvirastosta pääsee alkuun
Sukututkimuksessa pääsee alkuun, kun tietää vanhempiensa tai isovanhempiensa nimet ja syntymäajat. Sukututkimustilaus tehdään kirjallisesti kirkkoherranvirastoon. Jyväskylän seurakunnassa kirkkoherranviraston tiedot ulottuvat vuoteen 1850.
Vuodesta 1900 taaksepäin alkuperäiset kirkonkirjat ovat Kansallisarkiston Jyväskylän toimipaikassa. Alkuperäisiä seurakuntien väestörekisteriasiakirjoja ei kuitenkaan anneta tutkijoiden käyttöön, joten tutkiminen tapahtuu joko digitaaliarkistosta tai mikrofilmeiltä.
Jyväskylän kirkkoherranvirastoon tulee vuosittain 30–40 sukututkimuspyyntöä. Kirkonkirjojen tiedoista tutkijoille lähetetään selvityksessä löytyneet pyydetyt tiedot syntymä- ja kuolinajoista tai poismuuttamisesta. Lisäksi annetaan tiedot ammateista ja tarkempia asuinpaikkaan liittyviä tietoja, jos niitä on erikseen pyydetty ja sellaisia on kirkonkirjoista löytynyt.
Tutkimisesta seurakunta perii 30 euroa ensimmäiseltä puolelta tunnilta, sen jälkeen 15 euroa jokaiselta alkavalta puolelta tunnilta. Kansallisarkistossa asiakas saa tutkia materiaalia ilmaiseksi.
Jyväskylässä Kansallisarkistossa (entinen maakunta-arkisto) on yli seitsemän kilometriä valtion viranomaisten, seurakuntien ja yksityishenkilöiden sekä yhdistysten vanhoja asiakirjoja entisen Keski-Suomen läänin alueelta. Sukututkimuksesta löytyy tietoa muun muassa Kansallisarkiston sivuilta: www.arkisto.fi/portti.
Samasta osoitteesta löytyy tietoa, joka liittyy esimerkiksi sota-ajan ja puolustushallinnon sekä asutushistorian arkistolähteisiin ja tutkimukseen.
Digitoitua aineistoa on tarjolla myös Suomen Sukuhistoriallisen yhdistyksen sivuilta www.sukuhistoria.fi.
Jaa artikkeli: