Se vahvempi jälki

Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen, 45, ajattelee usein lähes tuhat vuotta sitten elänyttä italialaista munkkia ja saarnaajaa Franciscus Assisilaista.

– Franciscus sanoi, että niin kauan, kun meillä on lapsia, lintuja ja kukkia, meillä on toivoa. Ajattelen, että siihen kiteytyisi myös monen seurakunnan tulevaisuuden strategia.

Assisin pyhimys ja 2020-luvun suomalainen seurakuntatyö kohtaavat toisensa jouhevasti Leppäsen avarassa ajattelutavassa. Piispan vastuulle kuuluu 37 seurakuntaa, joiden työtä ja työyhteisöä hän on kirkkolain nojalla velvoitettu valvomaan.

Leppänen itse puhuu mieluummin seurakuntien työn tukemisesta, näkyväksi tekemisestä – sekä muutosjohtamisesta.

– Vaikka monet seurakuntien ja luterilaisen kirkon rakenteet nyt tutisevat, niin onhan tämä myös supermielenkiintoista aikaa. Meillä on edelleen todella hyvät resurssit ja taitavia työntekijöitä: jos emme jää haikailemaan jotakin vanhaa maailmaa, minusta meillä on ihan valtavasti mahdollisuuksia tässä ajassa.

Seurakuntien työn tukemisen lisäksi Leppäsen tehtävänkuvaan kuuluu kiinteästi myös julkisuus. Häntä pyydetään usein mediaan sanoittamaan ja kommentoimaan kirkon tilannetta tai kristittyjen tuntoja. Myös piispan persoona kiinnostaa.

– Mediassa ja erilaisissa verkostoissa näkyminen on keskeinen osa virkaa, ja myös tapa johtaa. Se, että yhteiskunnallisessa keskustelussa on tilaa arvopuheelle ja hengellisille näkökulmille, on iso juttu, piispa tuumaa.

Muun muassa Helsingin Sanomien, Ylen ja Turun Sanomien kolumnistina sekä omilla somekanavillaan Leppänen tekee näkyväksi arkista kristillisyyttä, seurakuntien työtä, joskus kirkkopolitiikkaakin. Mutta kolme aihepiiriä nousee ylitse muiden.

– Yksi tulevaisuutemme isoimmista kysymyksistä liittyy luomakuntaan ja kestävään elämään täällä. Ekokriisi vaatii konkreettisia toimia, mutta se on myös syvästi hengellinen ja eettinen kysymys synnin, syyllisyyden, parannuksen ja toivon näkökulmineen. Mielestäni kirkon tulisi yhtyä tähän keskusteluun kaikilla tasoillaan, Leppänen aloittaa.

– Toinen iso kysymys liittyy lapsiin ja nuoriin, hän jatkaa.

– Suomessa on yksinkertaisesti tosi vähän lapsia. Ja toisaalta tiedetään, että yhä isompi osa lapsista ja nuorista voi huonosti. Meidän pitäisi nostaa esiin lapsuuden arvoa ja jokaisen lapsen ja nuoren ainutkertaisuutta. Samalla nämä ovat myös yhteiskunnallisia haasteita, joissa kirkollekin olisi mahdollisuus luoda aivan uudenlaista roolia.

Kolmanneksi ydinaiheekseen piispa nimeää ”ihmiset, joiden ääntä ei kuulla tai joiden arvoa painetaan alas”.

– Ne, joiden puolesta toimitaan kirkon diakoniatyössä, siellä ihan ruohonjuuritasolla.

Kantaaottavien kolumnien lisäksi myös piispa Leppäsen oman elämäntarinan – tai ainakin välähdyksiä siitä – voi löytää nopealla Google-haulla lukuisista eri medioista.

”Turun piispa Mari Leppänen jätti lestadiolaisuuden – tällainen matka se on ollut”, kertoo Ilta-Sanomat.

”Piispa Mari Leppänen harrastaa joogaa ja pyhiinvaelluksia: ’Kaipaan kokonaisvaltaista hengellisyyttä’ – Vaikea elämäntilanne opetti piispa Mari Leppäselle sen, että jos kadottaa yhteyden omaan sisäiseen hiljaisuuteensa, kadottaa itsensä”, taustoittaa aikakauslehti Anna.

”Rohkeaksi murtunut”, otsikoi Helsingin Sanomat.

Mediassa luontevasti luoviva Leppänen on historiansa varrella toiminut myös viestinnän ammattilaisena, joten julkisuus on työympäristönä tuttu. Mutta nyt valokeila kohdistuu suoraan häneen.

– Elän ihan tavallista elämää enkä koe minkään ratkaisevasti muuttuneen, mutta kyllähän julkisuus vaatii nykyään aika paksua nahkaa, piispa toteaa rauhallisesti.

Vihamielisiä viestejä ja kommentteja tulee milloin mistäkin, mutta hänen mielestään huolestuttavampaa olisi kuitenkin, jos ei koskaan saisi mitään palautetta. Leppänen arvelee, että sosiaalinen media on myös totuttanut ihmiset aiempaa ilkeämpään puheeseen.

– Sehän ei ole hyvä asia, mutta toisaalta se aggressio ei enää myöskään herätä samalla tavalla voimakkaita tunteita. Sen osaa laittaa omaan lokeroonsa.

– Ja toinen puoli on se, että saan myös valtavasti positiivista palautetta. Ihmiset lähettävät kiitosta ja rohkaisua, avaavat elämäntilanteitaan ja kertovat omia elämäntarinoitaan, rukoilevat puolestani. Eli tässäkin asiassa on se vahvempi jälki.

Leppänen kertoo saavansa joskus kriittistä palautetta, koska ei kirjoita kolumneissaan riittävästi Jeesuksesta. Vanhoillislestadiolaisessa perheessä ja yhteisössä kasvanut piispa tuntee kyllä hengellisen kielen koukerot, mutta toteaa, että kieltä käytetään eri tavoin eri paikoissa, eikä kolumni ole hartauskirjoitus.

Eräässä elämän haastavassa vaiheessa Leppänen huomasi myös kokevansa, että tutut ja turvalliset uskon sanat olivat muuttuneet tyhjiksi.

– Silloin ajauduin sellaiseen hiljaisuuteen.

Hiljaisuudesta Leppänen puhuu ”Jumalan ensimmäisenä kielenä”, jossa ihminen kuulee Jumalan äänen, mutta alkaa kuulla myös omia syviä kaipauksiaan. Ajatus kulkeutuu tähän päivään aikojen takaa kristillisestä perinteestä.

– Kristillisistä mystikoista yksi suosikkini on Abba Ammonas, 300-luvulla Egyptissä elänyt erämaaisä, joka puhui hiljaisuuden voimasta. Siitä, kuinka hiljaisuus oikoo sielun ryhtiä ja kasvattaa meidät elämään niin, ettei tarvitse talloa toista. Se on jotakin niin raikasta, tuoretta ja tähän aikaan sopivaa! piispa innostuu.

Mutta lopulta uskon kieltä ei kuitenkaan voi sitoa mihinkään, Leppänen ajattelee.

– Se on traditionaalisessa ilmaisussa, hiljaisuudessa, luonnossa tai ihan arkisissa kohtaamisissa ja tilanteissa. Ihan samalla tavalla kuin ihmisen hengellisyys muovautuu elämänkokemusten mukana, myös kieli ja tavat muuttuvat. Se kuuluu elämään.

Nopeasti muuttuvassa maailmassa Leppäsen visiona on myötätuntoinen ja luottavaisesti tulevaisuuteen katsova kirkko, jonka merkitykseen piispa uskoo jäsenkadon ja koko suomalaisen uskonnollisuuden murroksen keskelläkin.

Hän pohtii yhteiskuntaa vakauttavien instituutioiden ja syvän hengellisyyden arvoa ketjuuntuvien kriisien maailmassa. Kirkkoa suomalaisen kulttuurin, sivistyksen, hallinnon ja oikeuslaitoksen juuristona. Ja uusia henkisen etsinnän virtauksia, jotka tosin hänen mukaansa koetaan kirkossa helposti vähän outoina ja pelottavina.

– Silti suuri osa näistä henkisistä etsijöistä on toistaiseksi kirkon jäseniä. Iso kysymys on, osaammeko asettua heidän kanssaan vuoropuheluun. Löytävätkö he kysymyksilleen vastauksia myös kirkon piiristä, vai joutuvatko he etsimään niitä muualta?

Leppänen tietää, että vaikkapa hänelle itselleen rakas Hiljaisuuden jooga herättää toisinaan kipakoita kysymyksiä. Työläitä, ja julkisuuskuvaa vahvasti värittäviä, keskusteluita kirkossa käydään edelleen myös esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksista ja naisten pappeudestakin.

– Totta kai se välillä turhauttaa. Mutta ajattelen, että toiset asiat vaativat keskustelua ja sekin on osa kirkon elämää. Ongelmat eivät poistu vaikenemalla.

Kirkon perimmäinen juonne ei kuitenkaan lopulta palaudu näkemyserojen kamppailuihin.

Leppäselle kirkko on ensisijaisesti hengellisen elämän kokemisen paikka, jossa liitytään yhdessä monituhatvuotiseen traditioon, ”vaeltavaan ja liikkeessä olevaan Jumalan kansaan”.

– Ja vaikka kaikissa yhteisöissä on jännitteensä, niin seurakuntia kiertäessä päällimmäinen tunteeni on aina voimakas kiitollisuus, ylpeys ja ilo. Siitä, miten lähellä ihmisten arkea siellä eletään, miten siellä pyritään mahdollistamaan se, että mahdollisimman monella olisi hyvä olla. Minulle on aivan itsestään selvää, että kirkon vahvin elämän virta sykkii seurakuntien arkisessa työssä.

”Jumalaan uskominen ei ole koskaan rationaalista”

Kirkollisessa vuodenkierrossa eletään juuri nyt perinteikästä pääsiäisaikaa: seurataan pääsiäisvaelluksia, kuunnellaan passioita, kokoonnutaan kirkkoihin julistamaan ”Kristus on ylösnoussut”. Ollaan kristinuskon syntytarinan, ristiinnaulitsemisen ja tyhjän haudan, äärellä.

– Jokin tässä kertomuksessa, joka Raamatussa kerrotaan vieläpä neljällä eri tavalla, on oleellista. Kyse ei ole yksityiskohtiin uskomisesta, vaan siitä, että se jotenkin muuttaa koko maailmanjärjestystä. Hauras, vähäinen ja viimeinen onkin yhtäkkiä ensisijaista, piispa Mari Leppänen pohtii.

– Ymmärrän kyllä, että monelle on tärkeää käydä läpi mihin siinä uskoo, hän sanoo.

– Mutta samaan aikaan ajattelen, ettei Jumalaan uskominen ole koskaan rationaalista. Se on koko elämän luottamista Jumalan käsiin. Kyse ei ole siitä, että minä uskon Jumalaan ja rakastan häntä, vaan siitä, että Jumala rakastaa minua. Se on katseen kääntämistä toisin päin.

Kuka?

- Turun arkkihiippakunnan piispa, kirjailija ja kolumnisti Mari Leppänen (s. 1978)

- Puoliso Liedon seurakunnan kirkkoherra Risto Leppänen, kolme lasta (2002, 2003, 2006)

- Valmistunut teologian maisteriksi (2012) ja filosofian maisteriksi (2005)

- Ensimmäinen vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen piiristä papiksi vihitty nainen, piispaksi 2021

- Hiljaisuuden Ystävät ry:n puheenjohtaja

Jaa artikkeli: