Kuoleman kohtaaminen herättää monenlaisia tunteita, ja jokainen käsittelee menetystä omalla tavallaan. Minna Paajasen tapa on kirjoittaa runoja. Tarve kirjoittaa tuli viime kesänä, ja runoja alkoi syntyä. Äidin kuolema oli neljäs menetys lähipiirissä. Isä ja kaksi veljeä olivat menehtyneet jo aiemmin.
Seuraava silmänräpäys ja huomiset
niputettuna elämättömiksi eilisiksi.
Piste siihen mihin ajateltiin kevyempi välimerkki; jos ollenkaan.
Runojen kautta Minna Paajanen suhteuttaa itsensä muuttuneeseen arkeen ja hakee paikkaansa siinä. Runot kertovat menetettyjen kaipaamisesta. Ne ovat muistoja lapsuudesta, ajatuksia ja tunteita. Runojen muodostamaa tarinaa on kertynyt kansioon 64 sivua. Kokoelma on nimeltään Kasvot peilissä katsovat läpi.
Paajanen kirjoitti jo nuorempana jonkin verran runoja, mutta monetkaan niistä eivät ole enää tallessa. Runot syntyvät vapaaseen muotoon, milloin vain ja missä vain. Joku yksittäinen sana tai muistikuva, hetki tässä ja nyt, voi saada aikaan runon. Toisinaan runo syntyy unesta.
Unessa he tulivat minua tapaamaan.
Äiti ja isä.
Kummallisen pitkän matkan kulkivat;
terveisiä tuomaan vai joko
matkakumppaniksi pyytämään.
Ehkä kertomaan, ettei mitään hätää.
Heillä, minulla,
Kenelläkään monista menneistä.
Lähtevistä, jättäjistä.
Kuolema voi erottaa elävät
Menetyksien keskellä Paajanen on hämmentynyt siitä, miten kuolema voi erottaa elävät. Läheisillä on ollut erilaisia tapoja kohdata suru. On syntynyt yhteentörmäyksiä. Paajanen on joutunut aallonmurtajaksi ja pehmentäjäksi monessa tilanteessa.
– Toivoin, että kaikkien välit säilyisivät. Välillä on ollut aikamoista myllytystä, pahoja tilanteita. Oma roolini on ollut iso, kova ja kasvattava, vaikka meitä sillanrakentajia oli toinenkin perheessä, Paajanen toteaa.
Jossakin vaiheessa Paajanen ymmärsi, että ei voi paikkailla toisten välejä. Omat tekemiset, sanomiset tai sanomatta jättämiset eivät auttaisi. Jaksamista ja omia rajoja pitää kuunnella ja kunnioittaa.
Nöyryys hyväksyä rajallisuus
antaisi ymmärryksen anteeksiantoon.
Puhaltaisi tieltään myrskypilvet,
jotka matkallamme kerrytimme.
Niin turhaan.
Sateenkaari sydämeen saakka,
ottaisi paikkansa, jos tilaa.
Mitä enemmän läheisiä lähtee, sen tärkeämpiä jäljellä olevista tulee. Paajasen sisaruksista on neljä vielä jäljellä. Jokaisella on vain tämä yksi elämä, eikä ole varaa heittää ovia kiinni. Paajasen mielestä hankalia asioita ei aina uskalleta eikä haluta miettiä. Moni haluaa työntää pois sen, mikä itselläkin on joskus edessä. Välit läheisten välillä voivat muuttua riitaisiksi, torjuviksi ja hyökkääväksi, jos syyt asenteen, sanojen ja tekojen takana jäävät pimentoon.
– Ristiriidoissa harvoin on kyse rahasta tai tavarasta, vaan jostain ihan muusta. Olenko minä tai oletko sinä jäänyt jotakin vaille? Runoissani puhun omasta näkökulmastani, joku muu voi nähdä asian toisin. Aiheet ovat nousseet menetyksistä ja ihmissuhteista menetysten jälkeen. Mistä on kysymys, miksi käyttäydymme näin, Paajanen kysyy.
Kiitollisuus on tärkeää, ja kaikki eletty on ollut arvokasta.
– Kuka tahansa meistä voi lähteä seuraavaksi. On ihan viisasta pysähtyä joskus sen ajatuksen äärelle. Sellaiseen on varaa, kun asiat ovat hyvin. Menetyksistä huolimatta arjessani asiat ovat hyvin. On perhe, työ, ja saan elää arkista, tavallista elämää.
Menetykset ja niihin liittyvät kokemukset ovat opettaneet Paajasen arvostamaan elämää.
– On onni, että saan olla tässä ja että ne ihmiset ovat olleet elämässäni. Sellaisia olen miettinyt ja kirjoittanut siitä paljon.
Paajaselle runot ovat tärkeä kooste kaikesta koetusta. Monet runoista käsittelevät aika synkkiä asioita. On kuolemaa, elämää ja kaikkea siltä väliltä – sellaistakin, mistä ei tiedetä. Suuria kysymyksiä voi turvallisesti esittää, vaikka tietää, ettei niihin löydy vastausta.
Tuuli riuhtoo koivujen hiuksia,
kovempaa, kovempaa.
Korkeammalle haluan,
sinne missä silmät eivät yllä
ymmärryksen tasolle.
Ketunleipiin minä uskon,
kaikkiin kesiin, jotka olivat.
Siihen, että vielä olet:
riehuvassa tuulessa,
ketunleipien kirpeydessä.
Aamussa rajattomassa,
joka kohottaa siivilleen.
Muistot pitävät menneitä ihmisiä hengissä
– On hyvä tiedostaa, mitä kaikkea on saanut. Kiitollisuus on tärkeää, ja kaikki eletty on ollut arvokasta. Olen saanut paljon. Olen kotoisin isosta perheestä, ja minulla on paljon läheisiä. Se on rikkaus. Muistot pitävät menneitä ihmisiä hengissä, Paajanen toteaa.
Mielessä heinäkuun helteiset heinänteot.
Ylhäältä armona annetut aurinkoiset
pistivät vauhtia pieniin,
ja niihin jotka tiesivät milloin.
Hiiren poikaset vikisivät isän
hangon lävistäessä niiden
hädin tuskin sykkimään
heränneet sydämet.
Kotikaljahinkki napsutti kylkeä vasten
pellolle juostessa.
Mihin kiiruhtivat lapsuuden kesäpäivät
jotka loppumattomia.
Aika takoo muottiinsa;
jättää lepattamaan hiirenpoikasen lailla.
Opettaa väistämään osumat.
Kunnes niin läheltä että ei enää hipaisu.
Kirkkomaalla kelloja kuunnellut
liian monta kertaa,
jokaisesta lyönnistä hiukan ohentuen.
Yksi kirkas välähdys lapsuuden
heinäpellon ja kiveen kaiverretun välissä.
Paajasen runoja on julkaistu joissakin lehdissä lukijan runoina. Se riittää hänelle tässä vaiheessa. Omakustanteen tekeminen on välillä käynyt mielessä, mutta ei ole tuntunut ainakaan vielä ajankohtaiselta. Lukijoilta on kantautunut jonkin verran palautetta.
– Runot ovat kuulemma aika lailla pinnan alla. Nyt on ollut näiden aiheiden aika, vaikka hyviä lapsuusmuistojakin mahtuu joukkoon. Joskus tulee ehkä toisenlaisia aiheita, Paajanen pohtii.
Tekstin runot: Minna Paajanen
Jaa artikkeli: