”Sustahan tulisi hyvä piispa!” Kaisamari Hintikka, 52, muistaa kuulleensa ensimmäisen kerran jo kohta kymmenen vuotta sitten, Helsingin vastavalitun piispan Irja Askolan vaalivalvojaisissa.
– Ajattelin että hahhah, johan vitsin murjaisi.
Samankaltaisia ehdotuksia alkoi kuitenkin tipahdella vuosien mittaan eri ihmisiltä, ja Hintikka joutui pohtimaan asiaa vakavammin, kuulostelemaan itseään. Kykenisinkö, haluanko?
Uutinen Askolan, Suomen ensimmäisen luterilaisen kirkon piispana toimineen naisen, eläkkeelle jäämisestä tavoitti Hintikan Genevessä, silloisen kodin eteisessä.
– Muistan, että istuin vain alas ja rupesin itkemään. Siinä oli se suru, että miksi Irja jo nyt jää eläkkeelle, mutta myös tieto, että nyt minua todella kysytään ja joudun ihan oikeasti miettimään vastauksen.
Tuskinpa kenelläkään on sisäsyntyisenä sellaista ideaa, että haluaa piispaksi.
Hintikkaa pyydettiin ja hän suostui ehdokkaaksi vuonna 2017 käytyyn Helsingin piispanvaaliin, muttei tullut valituksi. Jo seuraavana vuonna naapurihiippakunta Espoo kuitenkin äänesti Hintikan piispakseen.
– Tuskinpa kenelläkään on sisäsyntyisenä sellaista ideaa, että haluaa piispaksi. Itse en ainakaan olisi asiaa miettinyt, elleivät ihmiset olisi pudotelleet ajatusta minulle vuosien mittaan. Onneksi se sai kypsyä sillä tavalla, hitaasti.
Helmikuun alussa virassa aloittaneen tuoreen piispan tie nykyiseen tehtävään alkaa ”tietysti kasteesta” – ja seurakunnan päiväkerhosta.
– Olen juuriani myöten paikallisseurakunnan kasvatti, hän sanoo.
– En tule mitenkään leimallisesti kristillisestä kodista, mistään pappissuvusta puhumattakaan. Mutta jostakin syystä vanhempani laittoivat minut neljävuotiaana Käpylän seurakunnan päiväkerhoon. Se on ollut hirveän merkittävä asia, sitä kautta katson kasvaneeni tietoiseksi kristityksi.
Toinen tärkeä kokemus matkan varrelta on rippileiri Lapissa 80-luvulla.
– Onhan se tosi voimakas kokemus, kun pannaan kolmekymmentä nuorta kelomökkiin ja laulatetaan heitä iltaa myöten kitaran kanssa nuotiolla. Kotiin tultuani kerroin äidille ja tädilleni, että minulla on nyt uusi ystävä, jonka nimi on Jeesus. Muistan vieläkin sen pitkän, hitaan hiljaisuuden joka siitä seurasi, Hintikka nauraa.
Riparin jälkeen Hintikan usko oli jokseenkin ehdotonta: muutamia traktaatteja tuli jaettua ja yksi sukulaissetä tuomittua helvettiinkin.
– Mutta äkkiä kyllä tajusin, että ei tämä ole minun juttuni, minulla ei ole yhtään hyvä olla, enkä ymmärrä miksi minun pitäisi toimia tällä tavalla. Onneksi ihminen kasvaa ja avartuu, viisastuukin ehkä.
Ajatus teologian opiskelusta tuli rippikoulun jälkeen nopeasti ja vahvana. Kun nuori Kaisamari Hintikka haaveili teologian opinnoista, ei naisia Suomessa vielä vihitty papeiksi.
– Siinä vaiheessa kysymys pappeudesta ei siis ollut kovin keskeinen. Kirkolliskokous teki päätöksen naisten vihkimisestä papeiksi 1986, samana vuonna, kun aloitin teologian opinnot.
Teologian tohtoriksi Hintikka väitteli vuonna 2001 ja erikoistui kristillisten kirkkojen välisiin yhteyksiin. Ura jatkui ensin kirkkohallituksessa ja sitten Sveitsissä, suurissa kansainvälisissä kirkkoyhteisöissä.
Maailman kirkkojen tuntemus tarjoaa nyt oivaa perspektiiviä uuteen tehtävään.
– Yksi asia, mistä oman kirkkomme pitäisi kasvaa pois, on työntekijäkeskeisyys, hän toteaa painokkaasti.
– Se, mitä kirkko tekee tai se miltä kirkko näyttää ei ole vain työntekijöiden asia. Kutsu suunnitella ja toteuttaa seurakunnan työtä tai puhua kirkon nimissä ei tule siitä, että saat palkkaa, vaan siitä että sinut on kastettu kristityksi ja tämän kirkon jäseneksi.
Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elää sillä tavalla, että sanat muuttuvat todeksi.
Toisaalta luterilaisen kirkon merkitys jäsentensä elämässä näyttää vain ohenevan vuosi vuodelta. Kuinka piispa avaisi kristinuskon ydinsanomaa 2000-luvun suomalaisille?
– Tapamme sanoittaa uskoa on ehkä pietistisen tradition vuoksikin usein lähtökohtaisesti sellainen, että oikein alleviivataan ihmisen syntisyyttä. Armosta iloitsemiseen ei hirveästi pistetä paukkuja, hän pohtii.
– Missä on evankeliumin ilo? Sellainen, joka näkyy ihmisestä niin, että hän kohtaa ystävällisesti toisen, jopa toisenlaisen ihmisen, ja että hänellä on selkeästi sisäisesti hyvä olla. Mitä jos tällainen ilo heijastuisi kirkosta ulospäin? Sanat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on elää sillä tavalla, että sanat muuttuvat todeksi.
Eräs Hintikan paljon käyttämä sana on osallisuus. Kysymys naisten täysivaltaisesta jäsenyydestä kristillisissä kirkoissa mietityttää häntä.
– Mitä tarkoittaa täysivaltainen jäsenyys? Ovatko kaikki miehetkään täysivaltaisia jäseniä, vai onko meillä lopulta aika kapeasti rajattu porukka, joka on täysvaltaisempi kuin toiset?
Kirkoissa valta keskittyy usein tietyn ikäisten, tietyllä tavalla koulutettujen, tietystä sosiaalisesta luokasta, joskus jopa tietystä suvusta tulevien miesten käsiin.
– Siinä on monia tekijöitä, eikä kysymystä pysty rajaamaan vain sukupuoleen. Mutta kyllähän sukupuolellakin on merkitystä, Hintikka huokaisee.
Monissa kirkoissa, joissa naisia ei vihitä papeiksi, tasa-arvoa ajetaan avoimesti ja räväkästi.
– Omassa kirkossamme vallitsee niin vahva näennäinen tasa-arvo, että sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen ongelmia on hyvin vaikea osoittaa.
– Mutta mielestäni tämä ei ole asia, jota voi mitata vain kovilla mittareilla. Jos tarpeeksi moni nainen – tai muuten vähemmistöasemassa oleva ihminen – kertoo samansuuntaisesti ulkopuolisuuden kokemuksista kirkossa, asia pitäisi ottaa vakavasti. Meillä pitäisi olla herkkyyttä kuulla.
Erilaisia esikuvia uuteen tehtäväänsä Hintikka voisi luetella useitakin. Esimerkiksi aikanaan arkkipiispana, kansanedustajana ja professorina toimineen Mikko Juvan avaraa ja yhteiskuntaan suuntautunutta teologiaa hän kertoo edelleen arvostavansa valtavasti.
– Mutta ei minulla ole mielessä yhtä suurta The Piispaa, josta ajattelen, että tuollainen haluan joku päivä olla. Luulen että on helpompaa, ettei ole yhtä mallia jonka mukaan yrittää elää, hän toteaa.
– Yritän tietoisestikin kiinnittää huomiota siihen, etten ala esittää ketään muuta kuin olen. Virka tuo tietyt puitteet, joihin on hyväkin asettua, mutta haluan hoitaa tätä tehtävää niin, että tunnistan siinä aina itseni.
Kirkkopäivät ja Lähetysjuhlat Jyväskylässä 17.-19.5. Kaisamari Hintikka on mukana muun muassa keskusteluohjelmassa Vaikuttavat naiset la 18.5. kello 12. Ks. www.kirkkopaivat.fiJaa artikkeli: