Retkahdus

Puoliso, lapsia, työpaikka ja oma talo. Mitä ihminen toivoisi enempää? Miia Jokiokaan ei toivonut.

Hänelle ja puolisolle syntyi kolme lasta. Tytöt ovat nyt 15-, 13- ja 7-vuotiaita. Miia työskenteli Uuraisilla kaupassa, ja perhe asui omassa talossaan.

Kun Uurainen ei tuntunut enää omalta paikalta, perhe muutti Jyväskylään. Töitä löytyi Prisman hedelmä- ja vihannesosastolta. Talo myytiin. Kauppa eivät mennyt kuitenkaan aivan suunnitellusti, ja erimielisyyksiä puitiin eri tahoilla neljä ja puoli vuotta.

Talokauppojen lisäksi Miiaa suretti myös mummon kuolema. Kaikesta huolimatta Miian mieli oli positiivinen, koska hänellä oli uusi työpaikka ja uudet kuviot.

Kohtalokas kolari

Miia istui autossa tienristeyksessä vuonna 2012, ja takaa tullut auto töytäisi hänen peräänsä. Tilanne oli ihan mitäänsanomaton kopsaus. Miian ja lääkärin ajatuksena oli, että muutaman päivän sairausloman ja Buranan popsimisen jälkeen kolari on vain kaukainen muisto. Että eiköhän se niillä mene ohi.

Ei mennyt. Miian rintaranka retkahti kolarissa, ja vaiva ei alkanutkaan parantua oletetulla tavalla. Sairausloma venähti muutaman päivän sijaan vuodeksi.

Miia kävi taajaan lääkärissä, ja vammaa tutkittiin. Kuntouttaminen osoittautui todella pitkälliseksi, vaikeaksi ja laajaksi projektiksi. Retkahduksen oheistuotteena tuli hermosärkyä vasempaan käteen, ja särky levisi myös hampaan hermojuureen.

Vuoden kuntoutuksen jälkeen Miian työnkuvaa tarkasteltiin uudestaan. Hän palasi töihin palvelutorille. Miia ajatteli, että kaikki lähtee sujumaan hyvin.

– Mutta ehkä se oli sitä, että en halunnut nähdä totuutta. Ajattelin, että mitä enemmän vain kuntoutan, käyn salilla, liikun ja teen töitä, niin vamma ei voi vaivata minua enää.

Miia oli vuoden töissä, kun hänelle tuli mielettömät kivut rintarankaan elokuussa 2014. Ensin hän ajatteli, että kysymys oli vain lihasjumista. Ei ollut.

– Tuli takapakki ja palasin silmänräpäyksessä lähtöruutuun. Se oli tosi kova paikka tajuta, että tämä ei ollutkaan ohi.

Jo aiemmin töihin palatessaan Miian oli tietoinen, että hän ei pystynyt samoihin työtehtäviin kuin ennen. Nostelu ja kurottelu sattuivat. Hän oli kuitenkin siinä uskossa, että oli muuten kunnossa.

Vuoden sairausloma toi huomattavan loven Jokion perheen talouteen. Yhtäkkiä sama taloudellinen kurimus oli edessä uudelleen.

– Aloin syyttää itseäni, että minä aiheutan sen meidän perheellemme. Se oli tosi raskasta.

Samalla Miian puoliso lomautettiin työstään, ja perheen taloudellinen tilanne kiristyi entisestään.

Tilanne paheni

Kun Miia jäi uudestaan sairauslomalle elokuussa 2014, asiat alkoivat näyttää todella synkille.

– On jännä, että hetkessä vaipuu sellaiseen tilaan, että ei näe mitään positiivista.

Miialla samaan soppaan yhdistyivät kaikki vuosien varrella koetut murheet ja vastoinkäymiset. Hänelle tuli sellainen olo, että tukehtuu. Samalla yöunet kaikkosivat. Kivut olivat niin kovat, että voimavarana ollut liikuntakin jäi.

Samalla kun mieliala meni koko ajan alemmas, paino lähti reippaaseen nousuun.

Lääkärit olivat kiinnostuneita vastaanotoillaan vain vaivoista ja kivuista. Kukaan ei kysynyt kertaakaan, miten Miia voi.

– Olisi tosi tärkeää kysyä ihmiseltä, että miten voit. Sairaus, vamma tai kipu ovat eri asia kuin sinä itse.

Miia ajatteli, että ihmisen kuuluu olla niin vahva, että jaksaa kantaa kaikki vaivansa. Että ei ole oikeutta valittaa.

– Minut on jo pienenä opetettu, että jos mennään lääkäriin, niin puetaan siistit vaatteet päälle ja hymyillään. Sillä tavalla olen toiminut, vaikka kipua on ollutkin.

Miia tunsi etääntyvänsä kaikesta. Hän tiesi tarvitsevansa apua.

Tarve puhua

Oli saatava puhua. Miia ei kuitenkaan uskaltanut kysyä apua, koska ajatteli, että häntä pidettäisiin heikkona. Vaikka ympärillä oli ystäviä, hän sulki heidät ulos. Miia kaipasi ulkopuolista tahoa.

– Olin pikkutyttönä mummolta kuullut, että jos asiat ovat tosi huonosti, ja kukaan ei auta, niin kirkko auttaa aina. Tämä ajatus tuli yhtenä päivänä mieleeni, kun kaipasin tosissani apua.

Miialla oli kynnys kysyä apua, koska ei kokenut itseään aktiiviseksi seurakuntalaiseksi. Samalla hän ajatteli, että ovatkohan asiat vielä tarpeeksi huonosti.

– Halusin vain, että minua kuunnellaan, eikä kyseenalaisteta.

Samalla Miia halusi puhua ilman mitään ennalta määrättyä aihetta. Hän varasi ajan diakonilta Palokasta.

– Minua kuunneltiin yli kaksi tuntia ilman, että minua olisi kertaakaan kyseenalaistettu. Tärkeintä oli, että kertaakaan ei katsottu kelloa. Ei tullut sellaista oloa, että olisi pitänyt puhua nopeammin.

Miialle kohtaaminen oli todella suuri askel. Hän otti taas itseään niskasta kiinni, ja sai voimaa kuntouttaa itseään.

Ilo on paras lääke kipuun

Tänä päivänä Miia ajattelee, että olisi kannattanut mennä juttelemaan jo aikaisemmin. Jälkeenpäin ajateltuna pahinta oli, että hän oli kadottanut itsensä.

– En enää tuntenut itseäni. Olen aina ollut sellainen, että kyllä tästä mennään, ja olen ollut aina peruspositiivinen. Huomasin, että en toimi normaalisti. Tajusin, että  sairastun oikeasti henkisesti, jos ei saa jollain lailla apua.

Miia on opetellut hyväksymään kipunsa sen sijaan, että hän yrittää poistaa niitä.

– Kaikkein paras lääke siihen on oma ilo.

Nyt Miia saa iloa perheestä, ystävistä sekä työssä ja kuntoutuksessa onnistumisessa.

Kun kipu oli estänyt liikunnan, paino nousi reippaasti. Uudella energialla hän laihdutti lähes kaksikymmentä kiloa.

Miia aloitti elokuussa 2015 työkokeilun Prisman asiakaspalvelussa. Siinä hän on kokenut onnistumisen iloa ja saanut apua hyvinvointiinsa. Tällä hetkellä hän työskentelee viikossa 20 tuntia, ja tavoitteena on nostaa työn määrää.

Voimavarana opiskelu

Johdatusta vai sattumaa? Miia on aina uskonut, että kaikilla asioilla on tarkoituksensa. Hänestä on erikoista, että asiat ovat edenneet elämässä tietyllä tavalla. On tapahtunut paljon hyvääkin.

– Olen löytänyt uuden työnkuvan. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Yksi suurimmista asioista on, että osaan auttaa kertomalla, mitä polkua olen kulkenut.

Kipujen kanssa painimisen ohessa  Miia luki kahdessa vuodessa itsensä merkonomiksi. Opinnot valmistuivat vuoden alussa.

Opiskelu on ollut yksi hänen suurimpia voimavarojaan. Samalla se on ollut merkki työnantajallekin, että kyllä täältä vielä tullaan. Työnantajan suhtautumisesta toipumiseensa hän antaa täyden kympin.

Miian mielestä hänen tarinansa opetuksena on, että ihmiset eivät pitäisi omaa tavallista arkeaan liian itsestään selvänä. Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Monet arvostavat asioita vasta, kun menettävät ne.

Miian unelmana on, että terveys pysyisi vähintään samalla tasolla kuin nyt. Kipuja on, mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Miia toivoo rakkauden säilymistä parisuhteessa. Myös perheen talous pitäisi saada kuntoon. Rikkauksia hän ei kuitenkaan halua.

– Toivon, että pystyisimme elämään normaalia elämää ilman, että valvomme öitä rahan takia.

Jaa artikkeli: