Pala sielua

Susa Pukema, 43, pitää päiväkirjaa kalenterissaan, jonka hän tekee itse tyhjään muistikirjaan. Hän laittaa siihen mieleiset viikko- ja kuukausinäkymät sekä ison määrän sivuja päiväkirjatekstejä varten.

Pukema kirjoittaa sivuille oman elämänsä tapahtumista ja tunteista, keskimäärin kerran viikossa ja käsin. Valmista kalenteriakin hän kokeili, mutta siihen ei syntynyt tunnesidettä, ja päiväkirjamerkinnät jäivät muutamaan sanaan.

Päiväkirjan kirjoittaminen on paperikaupan myyjänä työskentelevälle Pukemalle sisäistä dialogia, joka auttaa ajatusten ja tunteiden jäsentämisessä.

 Jos elän vanhaksi, olisihan se huikeaa lueskella omia tekstejä sitten joskus.

– Se on mielen terapiaa. Monesti huomaan, että kun kirjoitan sen, mikä mielessä velloo, oivallan asian muutaman päivän päästä. Juttelen samoista aihepiireistä myös ystävieni kanssa, mutta kaikkein henkilökohtaisimpia tunteita jaan vain päiväkirjan lehdille.

Pukema kirjoittaa myös dokumentoidakseen elämäänsä.

– Jos elän vanhaksi, olisihan se huikeaa lueskella omia tekstejä sitten joskus. Tai ehkä joku jälkipolvista innostuu kokoamaan kirjoituksista jonkun eletyn elämän eepoksen, hän naurahtaa.

Päiväkirja mielletään helposti lukolliseksi kirjaksi, johon nuoret tytöt kirjailevat kauniilla käsialalla kuvauksia tekemisistään ja ihastuksistaan. Päiväkirja on kuitenkin paljon muutakin.

Tänä päivänä päiväkirjaa pidetään niin syömisestä, hiihtokilometreistä, nukkumisesta, oppimisesta kuin lintuhavainnoistakin. Joku kirjaa asiat, ajatukset ja tapahtumat käsin ruutuvihkoon, toinen taas näpyttelee ne tietokoneelle tai kännykän sovellukseen. Somessa omasta elämästä kerrotaan usein sanojen lisäksi valokuvien ja videoiden avulla.

 Tämä aika on nostanut päiväkirjat uudella tavalla esiin.

Päiväkirjoja tutkinut kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki Turun yliopistosta kertoo, että päiväkirjan muodot ja roolit ovat vaihdelleet paljon myös menneinä vuosisatoina.

– Päiväkirja voi olla todella monenlainen. Se on ollut almanakka, muistio, intiimi uskottu ja historiallisten tapahtumien dokumentoija. Sitä on käytetty myös kirjoittamisen ja uskonelämän harjoitteisiin, hän kuvaa.

Tyypillisiä piirteitä päiväkirjalle ovat säännöllisyys, ajallisuus ja itselle kirjoittaminen. Tekstien välillä voi olla pitkiäkin taukoja, mutta säännöllisyys ohjaa kirjoittamista. Päiväkirja on myös sidottu aikaan eli teksteistä käy ilmi, milloin ne on kirjoitettu. Päiväkirjaa kirjoitetaan itselle, mikä erottaa sen esimerkiksi kirjeestä, jolla on aina selkeästi vastaanottaja, vaikka sen sisältö olisi päiväkirjamainen.

Nykyisin noin kymmenen prosenttia yli 10-vuotiaista suomalaisista pitää päiväkirjaa. Lukumäärä on Leskelä-Kärjen mielestä hyvä siihen nähden, että nykyään helposti ajatellaan päiväkirjojen ja kirjeiden kirjoittamisen loppuneen kokonaan. Hän arvioi, että päiväkirjakirjoittaminen saattaa olla jopa nousussa koronapandemian ansiosta.

– Tämä aika on nostanut päiväkirjat uudella tavalla esiin. Ihmiset ovat kiinnostuneet dokumentoimaan arkeaan poikkeusaikana.

Päiväkirjakirjoittajien ikä- tai sukupuolijakaumasta ei ole tutkittua tietoa, mutta Leskelä-Kärjellä on nuorten päiväkirjakirjoittamisesta näppituntuma: erään hänen pitämänsä kurssin opiskelijoista yli puolet oli ilmoittanut pitäneensä tai pitävänsä päiväkirjaa. Kirjoittajissa oli sekä miehiä että naisia. Tämä oli tärkeä tieto päiväkirjatutkijalle, joka on itsekin pitänyt päiväkirjaa lapsesta saakka.

Moni ryhtyy pitämään päiväkirjaa vakavan sairauden tai surun yhteydessä, koska haluaa saada asiaan selvyyttä tai dokumentoida prosessia. Usein kirjoitustarve syntyy jostain isosta muutoksesta elämässä.

– Kirjoittaminen voi tutkitusti helpottaa oloa ja auttaa kriisistä selviämisessä. Ajatusten ja tunteiden siirtäminen paperille on tärkeää. Kun surusta tai järkytyksestä pystyy kirjoittamaan, se on jo askel eteenpäin, toteaa Leskelä-Kärki.

Susa Pukema aloitti päiväkirjan pitämisen 8-vuotiaana. Sykäystä kirjoittamiseen hän ei muista, mutta lukutoukkana arvelee kirjoittamistarpeensa syntyneen rakkaudesta sanoihin. Ensimmäisissä teksteissään hän kertoili koulun tapahtumista ja isosiskoksi tulemisesta. Sivulla saattoi olla vain yksi lause: ”En malta odottaa, että pikkusisko tulee kotiin!”

En koskaan pelännyt, että kukaan lukee päiväkirjaani.

Seuraava päiväkirja on viidenneltä luokalta. Siinä on jo pidempiä lauseita, mutta ei vielä pohdintaa.

Yläkoulussa suhde päiväkirjaan muuttui – siitä tuli ystävä, jolle Pukema kirjoitti avoimesti ja pidäkkeettömästi. Yhdestäkin päivästä tuli toisinaan tarinaa sivutolkulla. Kirjoittamiseen liittyi aina joku tunnepuolen impulssi.

– Oli tapahtunut jotain tai odotin jotakin kovasti. Joku jännitti tai olin jostakin tosi iloinen. En koskaan pelännyt, että kukaan lukee päiväkirjaani. Se oli ihanan turvallinen ja rehellinen paikka avautua.

Pukemalle päiväkirja olikin väylä, johon aikuisuutta kohti kurottava nuori sai purkaa tunnemyrskyjään.

– Olen ollut pienestä pitäen hyvin kiltti tyttö. Lapsuudenkodissani tunteiden ilmaiseminen oli hillittyä. Päiväkirjaan uskalsin kirjoittaa pelon, epävarmuuden ja kapinoinnin tunteistani.

Päiväkirjan kirjoittamisen lisäksi Pukemaa viehättää myös muiden ihmisten päiväkirjojen lukeminen.

Erityisen kiinnostavia hänestä ovat kirjailijoiden päiväkirjat. Suurimman vaikutuksen häneen ovat tehneet Aila Meriluodon, Tove Janssonin ja Saima Harmajan päiväkirjat. Hän makustelee lukemaansa monta päivää mielessään ja poimii kirjoista yksittäisiä lauseita omaan kalenteriinsa.

– Näissä päiväkirjoissa on jotain ikiaikaista, kun ne resonoivat niin voimakkaasti nykynaisen elämään. Tuntemattoman ihmisen päiväkirja voi olla todella suuri elämys ja oivallusten aarrearkku.

Lukiessa on tullut sellainen tunne, että voi, kun tulevaisuuden minä olisi voinut sanoa, että älä huoli, kyllä elämä järjestyy ja oma paikka löytyy!

Omia päiväkirjoja Pukemalla on tallessa 15. Hän on palannut kirjoihinsa, kun on halunnut tarkistaa, mitä ajatteli jostain ihmisestä tai tapahtumasta tai kun on halunnut tavata nuoren itsensä.

– Lukiessa on tullut sellainen tunne, että voi, kun tulevaisuuden minä olisi voinut sanoa, että älä huoli, kyllä elämä järjestyy ja oma paikka löytyy! Elämisen hätä oli paikoin niin voimakas. Ehkä pohdinnat ovat toisaalta muovanneet minua kohti sitä ihmistä, joka olen nyt, hän puntaroi.

Monta kertaa Pukema on meinannut hävittää päiväkirjansa, mutta on kuitenkin säilyttänyt ne, koska ne ovat niin henkilökohtaisia ja siten hyvin tärkeitä hänelle.

– Ne ovat pala minun sieluani. Ei niitä vain voi laittaa pois. Päiväkirjat ovat aina siirtyneet mukanani kodista toiseen.

Myös Leskelä-Kärki kehottaa ihmisiä säilyttämään päiväkirjat niiden ainutlaatuisuuden vuoksi. Päiväkirja avaa oven yksittäisen ihmisen elämään ja kertoo maailmantapahtumista sellaista, mikä ei muuten tule näkyviin.

– Meillä tutkijoilla on suuri huoli erityisesti digitaalisten päiväkirjojen tallentumisesta. Toimittakaa omia tai läheistenne päiväkirjoja arkistoon, hän pyytää.

Yksi potentiaalinen paikka, mihin päiväkirjoja voi lahjoittaa, on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Sinne on tallennettu ihan tavallisten ihmisten päiväkirjoja.

Jutussa käytetyt lähteet: 
Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu: Päiväkirjojen jäljillä – historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen, Vastapaino 2020.
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Otava 2013.

Tyynynaluskirjasta sosiaaliseen mediaan

Ensimmäisiksi päiväkirjan kirjoittajiksi nimetään yleensä 900-luvulla eläneet japanilaiset hovinaiset. Kuuluisin heistä, Sei Shōnagon kirjoitti Tyynynaluskirjaansa huomioita, listoja ja runoja hovielämästä päiväkirjamaiseen tyyliin.

Myös muinaisissa korkeakulttuureissa ja antiikin aikana on ollut erilaisia muistiinmerkitsemisen tapoja ja omaelämäkerrallista kirjoittamista.

Suomessa ensimmäiset säilyneet päiväkirjatekstit ajoittuvat 1500–1600-luvulle, jolloin niitä laativat etenkin ylempään säätyyn kuuluneet ihmiset. On kuitenkin hyvä muistaa, että luku- ja kirjoitustaito oli tuolloin vain hyvin pienen osan hallussa. Pohdiskelevampi kirjoittaminen alkoi muotoutua maassamme 1700-luvulla.

– Voidaan ajatella, että se on modernin minuuden alkamisajankohta. Kirjoittamista käytettiin tuolloin myös kasvatuksellisena välineenä. Vanhemmat opastivat lapsiaan harjoittamaan kirjoittamista ja moraalista pohdintaa kirjeiden ja päiväkirjojen avulla, Turun yliopiston kulttuurihistorian dosentti Maarit Leskelä-Kärki kuvaa.

1800-luvulla koulutus lisääntyi, ja kansainvälistä kirjallisuutta luettiin yhä enemmän, mistä saatiin mallia kirjoittamiseen. Sivistyneistön identiteetti alkoi muodostua. Myös itseoppineet työväestön edustajat kirjoittivat paljon muun muassa uskontoon, mutta myös maanviljelykseen ja vuodenkiertoon liittyvistä asioista.

Usein kirjoitus­tarve syntyy jostain isosta muutoksesta elämässä.

Säilyneissä teksteissä on myös tunteisiin liittyvää kerrontaa esimerkiksi lasten kuolemien aiheuttamasta surusta.

1800-luku oli kirjeiden kirjoittamisen kulta-aikaa, ja myös päiväkirjoista tuli suosittu tapa. 1900-luvulla päiväkirjan kirjoittamista harrastettiin kaikissa ikäluokissa, mutta erityisesti lasten ja nuorten keskuudessa.
Moni, joka oli pienenä aloittanut kirjoittamisen, jatkoi sitä myös aikuisena.

Nykyään päiväkirjaa pidetään usein somessa. Moni käyttää esimerkiksi Instagramia ja sen tarinatoimintoa päiväkirjamuotoiseen kerrontaan. Omasta elämästä kerrotaan kuvien, videoiden ja lyhyiden tekstien avulla. Kärjen mukaan päiväkirjan pitäminen lukeutuu ihmisen perustavanlaatuisiin tarpeisiin.

– Meillä on tarve jäsentää, reflektoida ja tallentaa elämäämme. Sitä voi kuitenkin pohtia, kuinka paljon eroa on siinä, kirjoittaako käsin omaan kirjaan, jota kukaan muu ei välttämättä koskaan lue tai kertooko hyviksi ajateltuja asioita elämästään sosiaaliseen mediaan.

Jaa artikkeli: