Kun lapsi on huumekoukussa, vanhemman kannattaa hakea apua lapsensa lisäksi myös itselleen. Helena Konttinen hakeutui tukiryhmään vasta monen vuoden jälkeen. Apu olisi hyödyttänyt jo alkumyllerryksessä.
Lapseni on narkomaani. Siinä on lause, jota ei haluta lausua julkisesti. Huoli ja häpeä sulkevat sanojan suun. Kyynelten seasta ei löydy tilaa sanoille.
Huumeiden käyttäjä on luku tilastoissa, maininta rikosuutisessa tai tyhjä katse ostoskeskuksessa. Jos narkomaanit tunnetaan huonosti, niin harva on kuullut heidän vanhemmistaan.
Helena Konttinen on narkkarin äiti. Hänen vanhin tyttärensä Sini aloitti huumeiden käytön kymmenen vuotta sitten.
Yläkoulussa Sini oli aika kiltti tyttö – osa mukavaa tyttöporukkaa. Tulevaisuus ei ollut vielä selvillä, ja hän halusi miettiä jatkoa vuoden kymppiluokalla.
Sini ajautui huonoon seuraan, ja hän alkoi seurustella huumeita käyttävän pojan kanssa. Pian hän käytti huumeita itsekin ja karkaili kotoa. Äärimmäisenä tekona äidin piti pyytää viranomaisia ottamaan tyttärensä huostaan, koska kotona asui vielä kaksi Sinin alaikäistä pikkuveljeä.
Samoihin aikoihin Helena Konttinen aloitti liiton nykyisen miehensä kanssa. Miehen mukana perheeseen tuli hänen edellisestä liitostaan kaksi lasta lisää.
Päihdeongelmien syitä
Konttinen on pohtinut, että Sinin päihdeherkkyys on voinut tulla perimänä isältä. Konttisen ensimmäinen avioliitto päättyi, kun hän ei jaksanut enää sinnitellä päihdeongelmaisen miehensä, Sinin isän, rinnalla. Sini oli tuolloin ensimmäisellä luokalla, ja isän menetys kolahti.
– Yläkoulussa Sini ymmärsi, että hänen isällään oli ollut alkoholiongelma. Päihteet alkoivat kiinnostaa.
Moni Sinin kavereista kokeili nuorena huumeita. He eivät kuitenkaan jäänet koukkuun. Konttinen ei ole keksinyt tähän syytä.
Nuorena Sinin käytökseen yritettiin puuttua lukuisia kertoja. Hoitojaksoja seurasi yhtä monta sortumista.
– Jos oma tahto ei tule, niin muutosta ei tapahdu.
Entisenä lastentarhanopettajana Konttisen itsesyytökset ovat olleet musertavia. Hän on hävennyt epäonnistumistaan kasvattajana.
– Olen ollut todellinen ammattisyyttäjä.
Läheisen päihdeongelma voi kääntyä yllättäen myös positiiviseksi. Konttinen on löytänyt siitä nykyisen ammattinsa ja työnsä Katulähetyksestä.
Apua myös vanhemmille
Konttinen kannustaa vanhempia hakemaan apua huumeiden käyttäjän lisäksi myös itselleen.
Hänellä itsellään arjen pyörittäminen kotona ja töissä söivät voimavaroja niin paljon, että oma hyvinvointi unohtui vuosiksi. Kun loputkin perheen lapset aikuistuivat, alkoi aikaa riittää myös itselle.
Konttinen kehottaa narkomaanien vanhempia hakeutumaan tukiryhmiin. Sellainen olisi selkiyttänyt hänenkin ajatuksiaan jo varhaisessa vaiheessa.
Konttinen kyseli 2013 Sininauhaliiton Tarja Hiltuselta sopivaa tukiryhmää. Tämä oli alkupamaus Vanhemmuuden kaarelle. Konttinen lähti mukaan pilottiryhmään.
– Silloin ymmärsin, kuinka hienoa on auttaa muita vastaavassa tilanteessa olevia vanhempia omalla kokemuksellaan.
Konttinen sai ryhmässä käytännön neuvoja ja tukea kriisin eri vaiheista. Erityisen rankkaa oli, kun jokainen mietti iloisia lapsen kanssa koettuja asioita.
– Tuli sellainen tunnetilavyöry päälle, että en muistanut mitään. Alkoi vain itkettää.
Helena Konttinen arvostaa, että pääsi nimenomaan kristilliseen tukiryhmään. Itse hän on ollut uskossa 18-vuotiaasta alkaen.
– Olen kokenut, että Jumala on kantanut minua, kun en ole itse jaksanut.
Epäonnistuminen kristittynä
Narkomaanin äitinä seurakunnan toimintaan meneminen tuntui vuosia vaikealle.
– Häpesin epäonnistumista kristittynä, vaikka hullulta se tuntuukin.
Nyt Konttinen on tavannut seurakunnassa monia huumeita käyttävien lapsien vanhempia. Kun hän on ollut itse avoimempi, ovat muutamat vanhemmat tulleet kertomaan, että heidänkin lapsensa käyttävät aineita.
Päihteitä käyttävien lasten vanhempien ongelmat ovat Konttisen mielestä piilossa. Monet hoitavat työnsä ja sinnittelevät. Toisaalta moni joutuu sairauslomille, masentuu tai palaa loppuun.
– Siitä puhutaan vähemmän. Jotkut saattavat sortua itsekin päihteisiin.
Konttinen muistuttaa, että narkomaaneja tulee kaikenlaisista perheistä. Myös hyvistä ja varakkaista. Sinin kuollut poikakaveri oli hyvästä perheestä.
Toivoa on aina
Sinin elämä on nyt tasaantunut. Hän sai lapsen neljä vuotta sitten. Vaikka tulokas otettiinkin huostaan, niin saa hän olla mummolassa kerran kuukaudessa koko viikonlopun. Myös Sini voi olla halutessaan mukana.
– Olen oppinut ajattelemaan, että asiat voisivat olla paljon huonomminkin.
Ylipäätään äiti on iloinen, että tytär ei ole kuollut tai loju sairaalassa psykoosissa.
Asiat olivat vuosia huonosti. Sini menetti asuntonsa lukuisia kertoja ja joutui viettämään öitä siltojen alla. Hän yritti monta kertaa itsemurhaa.
– Käytös oli hyvin itsetuhoista. Vähän kuin olisin seurannut lapsen hidasta kuolemaa, itsemurhaa.
Konttisella menneiden tapahtuminen yksityiskohdat ovat armollisesti haihtuneet. Ihminen unohtaa asiat, joita ei jaksa muistella.
Lapsen syntymän myötä Sinin itsetuhoisuus kaikkosi, vaikka päihdeongelma ei olekaan väistynyt. Iloa elämään ovat tuoneet esimerkiksi äidin ja tyttären yhteiset marjaretket. Toisaalta Konttinen on oppinut hyväksymään, että sovitut asiat eivät aina pidä.
Äiti toivoo edelleen, että tytär muuttuisi. Toivoa on niin kauan kuin on elämää. Toisaalta hän ajattelee, että lapselle olisi voinut tulla jokin muukin sairaus. Senkin Konttinen olisi hyväksynyt.
Vuosikymmenen huumekierteestä huolimatta äiti ei ole kääntänyt selkäänsä tyttärelleen.
– Hän on aina lapseni. Tekee hän mitä hyvänsä, niin rakastan häntä aina.
Ilmoittaudu Vanhemmuuden kaari -tukiryhmään.
Jaa artikkeli: