Reppu oli vihreä ja siinä oli valkoiset nyörit. Valinta oli helppo, koska vihreä oli lempivärini. Kaupunkiin tehdyltä ostosmatkalta jäi päällimmäisenä mieleen se, että karkkipussi repesi ja karkit pyörivät kotiin päästessä uuden repun pohjalla.
Ensimmäisestä koulunpäivästä en sen sijaan muista mitään. En koulumatkaa, tunnelmia, vaatteita, saati päivän tapahtumia. Pieni kyläkoulu oli ennestään tuttu eikä luokkakavereiden suhteenkaan tullut yllätyksiä. Ensimmäisessä koulupäivässä ei tainnutkaan olla mitään hohdokasta.
Kun oma esikoinen aloitti koulunsa, sekä lasta että minua jännitti. Lapsi oli hiljainen ja vakava. Minä taisin tirauttaa jonkin kyyneleenkin, kun lapsi lähti opettajansa matkaan. Nyt keskimmäinen lapsi on saman edessä, ja minua jännittää taas. Tämän lapsen kanssa tilanne on kuitenkin toinen. Hän ei puhu aiheesta lainkaan, vatsaa ei kivistä eikä käytöksessä ole muutoksia. Ehkä koulun aloittamisessa ei hänen mielestään ole yksinkertaisesti mitään hohdokasta. Ja sehän minua vasta hirvittääkin. Jos hän suhtautuu koulunkäyntiin samalla huolettomuudella jatkossakin, tulemme luultavasti käymään opettajan kanssa kiivasta kirjeenvaihtoa vuosien mittaan.
Eräs aikakausi päättyy ja uusi alkaa
Lapsen kouluunlähtö on aina tapaus. Paitsi tunnetasolla, myös perheen käytännön arjessa. Eräs aikakausi päättyy ja uusi alkaa. Lapsen puheisiin tulee uusia asioita ja ihmisiä, ja opettajasta tulee uusi auktoriteetti. Vanhemmat voivat päätyä hetkeksi paitsioon, kun Opettaja sanoo jotain.
Koulun aloittaminen kasvattanee sekä lasta että vanhempia. Seurakunnat ovat olleet mukana tällä kynnyksellä jo parikymmentä vuotta. Kouluun siunaamisella on haluttu tukea perheitä uudessa tilanteessa. Minusta se on mukava tapa. Tukemisen tarve ei kuitenkaan lopu siihen,
että ensimmäinen kouluvuosi saadaan siunatusti käyntiin. Seurakunnan läsnäolo – edes takavasemmalla – on paikallaan läpi kouluvuosien.
Pääkirjoitus on julkaistu Henki&elämässä 9.8.2012
Jaa artikkeli: