Kuokkalan kirkon arkkitehti Jani Jansson kysyy työkseen kysymyksiä niiden puolesta, jotka eivät ole paikalla.
– Kirkkoarkkitehtuurin tehtävä on ollut yli tuhat vuotta herättää ihmisessä kokemus jostakin itseä suuremmasta, toteaa arkkitehti ja kaupunkisuunnittelija Jani Jansson, 43.
– Kirkko on yksi voimakkaimpia tunnetiloja välittäviä rakennustyyppejä. Siihen liittyy hyvin vahva kulttuurihistoriallinen perinne, jota ihminen kirkkotilassa tulkitsee. Kävijä kysyy, vastaako tämä sitä, mitä oletan kirkossa koettavan.
Jansson itse kuvaa kokemusta sanoin: turvallisuuden tunne, viihtyisyys – ja henkeäsalpaava ihmetys.
Oulun yliopistosta valmistunut Jansson tietää mistä puhuu: hän on yksi harvoista nykyarkkitehdeistä, jotka ovat viime vuosina päässeet suunnittelemaan kirkkorakennusta.
Vuonna 2005 järeän veistoksellinen Kuokkalan kirkko oli vain idea kolmen nuoren arkkitehdin päässä. Kirkon suunnittelutyöstä järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, johon Jansson osallistui yhdessä opiskeluajoilta tuttujen kollegoidensa Anssi Lassilan ja Teemu Hirvilammin kanssa.
Arkkitehtitiimin ehdotus valittiin voittajaksi kutsukilpailuun osallistuneesta kuudesta työstä.
Kuinka sitten lähdetään suunnittelemaan 2000-luvun kirkkoa?
– Kilpailuohjelmassa sanottiin suoraan, että seurakunta haluaa kirkon näköisen kirkon. Tämä ajoi meidät syvälle sen pohtimiseen, miten ihmiset tunnistavat kirkon kirkoksi.
Arkkitehdit pohtivat aluksi omia mielikuviaan siitä, miltä näyttää kirkon näköinen kirkko.
– Kokosimme muutamia stereotyyppisiä malleja kuten kivikirkko, puukirkko, ristikirkko, kolmilaivainen kirkko ja iso katedraali. Puimme sekä olemassa olevia kirkkoja koskevia, että uudisrakennuksen ideointiin liittyviä ajatuksia abstrakteiksi muodoiksi ja vertailimme niitä keskenään.
Lopulta peliin astui intuitio:
– Sen avulla kaivoimme esiin erilaisia ulkomuotoja, kunnes olimme jotakuinkin yksimielisiä siitä, että tämän muotoisesta rakennuksesta tulee vahvasti se tunne, että kyseessä on kirkko.
Tämän Jansson näkee työn taiteellisena osuutena.
– Sitten oli tietenkin kirkon tilaohjelma, hän jatkaa.
– Siinä on kerrottu hyvin tarkkaan minkä kokoinen kirkon pitää olla, montako henkeä sinne tulee mahtua, montako vessaa tilaan täytyy sijoittaa.
Nykykirkkojen tavoin myös Kuokkalan kirkosta löytyy kirkkosalin ja urkuparven lisäksi muun muassa henkilökunnan työtiloja, kerho- ja kokoustiloja, keittiö, kahvio ja iso ilmastointikonehuone.
– Mitä enemmän muita kuin jumalanpalvelustoimitustoimintoja kirkkoon tulee, sitä vaikeampi se on suunnitella kirkon näköiseksi. Monitoimikeskuksen näköinen kirkko on oletusarvo, ellei siihen todella satsaa, tuumaa Jansson.
Kilpailuvaiheessa arkkitehtitiimin päätavoite olikin löytää vastaus sekä esteettisiin että toiminnallisiin vaatimuksiin.
– Mutta ehkä viisikymmentäkertainen määrä työtä tehtiin kilpailun jälkeen, Jansson toteaa.
– Kilpailussa esitetään idea. Se, aukeavatko ovien saranat oikealle vai vasemmalle puolelle ja tuleeko koillisnurkan sokkelinvierustan kiven alle läpäisemätön matto, etteivät rikkaruohot pääse puskemaan siitä läpi, tämänkaltaisia kysymyksiä ratkotaan sitten pari vuotta kilpailun ratkeamisesta eteenpäin.
Jansson kertoo ajan myötä oivaltaneensa, ettei arkkitehdin tehtävä ole suunnitella kauniin näköisiä muotoja tai toimittaa piirrustuksia, vaan se on kaiken rakennukseen liittyvän suunnittelun yhteen kokoamista.
Yksi tärkeimmistä askelista on ”kysyä kysymyksiä niiden puolesta, jotka eivät ole paikalla”.
– Jos suunnitellaan asuinrakennusta, jossa asunnot tulevat myyntiin, tulevien asukkaiden puolesta puhuu arkkitehti. Jos rakennetaan julkista rakennusta, eivätkä rakennuksen käyttäjät ole läsnä suunnittelussa, arkkitehti edustaa heitä, hän demonstroi.
Kirkon suunnittelussa arkkitehti edustaa seurakuntalaisia – jopa vielä syntymättömiä.
– Arkkitehdin sosiaalinen vastuu on osittain epäsosiaalista, koska sen pitää kantaa sukupolvien yli. Vaikka seurakunta koostuu tällä hetkellä tietyistä ihmisistä, sadan vuoden päästä tässä samassa kirkossa kokoontuvat aivan eri ihmiset, Jansson pohtii.
– Se on suunnittelua, joka ei huomioi niinkään ihmisen sanomisia, vaan ihmisen olemista.
Palataan vielä Kuokkalaan.
Rakennustyöhön osallistui lopulta arkkitehtien lisäksi suuri joukko rakenne-, putki- ja sähköinsinöörejä sekä eri rakennusmateriaalien erikoisasiantuntijoita. Erikseen Jansson haluaa mainita rakennustyön toteuttaneen porukan, mittamiehet, työmaamestarit ja itse tekijät – näiden innostus oli projektille ”piste iin päällä”.
– Lopputulosta pidän todella onnistuneena, toteaa Jansson rauhallisesti.
Entä se kokemus jostakin itseä suuremmasta, pyhästäkin? Kuinka siinä onnistuttiin? Jansson hiljenee hetkeksi pohtimaan.
– En missään nimessä väitä, että yksikään viiva jonka piirrän tai seinä, joka sen perusteella rakennetaan, olisi pyhä. Mutta kulttuurihistoriallisia esimerkkejä soveltamalla kirkkorakennukseen voi luoda mahdollisuuksia pyhän kokemiseen, hän toteaa.
Yhtenä myös Kuokkalan kirkossa käytettynä teknisenä keinona Jansson mainitsee luonnonvalon saapumisen tilaan. Goottilaisessa kirkkoarkkitehtuurissa on menetelmä, jossa kirkko nousee kohti taivasta ja sen rakenteet muuttuvat ylhäällä aina sirommiksi.
– Lopulta rakenne sekoittuu luonnonvaloon, eikä ylös katsoessa osaa enää erottaa, missä kirkko loppuu ja taivas alkaa. Taivaan valo tilassa niin, että se on ikään kuin osa rakennusta, on yksi merkittävä pyhyyden kokemusta tukeva asia.
Säynätsalossa varttunut ja nyttemmin Helsingissä asuva Jansson vierailee entisessä kotikaupungissaan aika ajoin. Silloin tällöin hän tepastelee myös Kuokkalan kirkkoon.
– Ja joka kerta kun astun sinne sisään, tunnen juuri sen mitä halusimme että siellä koetaan.
Jaa artikkeli: