Monikulttuurisuus ja erilaiset katsomukset päiväkodeissa ja kouluissa lisääntyvät. Moninaisuuden edessä uskonto voidaan nähdä sekä ongelmana että rikkautena. Kasvattajan oman katsomuksen pohdinta auttaa opettamaan ammattimaisesti.
Erilaiset katsomukset näkyvät päiväkotien arjessa muutenkin kuin lasten ruokavalioissa tai muslimityttöjen huiveina. Osa lapsista osallistuu kirkkoretkille, ja osalle järjestetään muuta ohjelmaa. Jotkut lapset eivät osallistu mihinkään kristillisen perinteen juhlaan. Tikan, Pohjanlammen ja Ristikiven päiväkodeissa noin 20 prosenttia lapsista tulee monikulttuuritaustaisista perheistä. Edustettuna on 21 eri kieltä.
– Lauloimme Suvivirttä kevätjuhlassa, mutta jätimme viimeisen säkeistön pois. Tästä keskusteltiin työntekijöiden kanssa etukäteen. Vietämme päiväkodissa kristillisiä juhlia kuten joulua ja pääsiäistä, mutta emme välitä lapsille juhlien uskonnollista sanomaa. Juhlia vietetään lähinnä perinteisiin liittyen, kertoo kolmen päiväkodin johtaja Teijo Paananen.
Huhtasuon yhtenäiskoulun joulujuhlassa esitettiin jouluevankeliumi ja laulettiin Enkeli taivaan. Lisäksi järjestettiin joululaulajaiset ilman hengellisiä lauluja. Kevätjuhlassa soi Suvivirsi.
– Tietyt virret kuuluvat suomalaiseen juhlaperinteeseen, eikä meillä ole noussut asiasta erityisempää keskustelua, kertoo apulaisrehtori Ismo Laitinen.
Huhtasuolla 816 oppilaasta 152 on maahanmuuttajataustaisia. Oppilaat puhuvat 31 muuta kieltä kuin suomea äidinkielenään. Koulussa tarjotaan evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen lisäksi ortodoksista ja islamin uskonnon opetusta sekä elämänkatsomustietoa.
Jyväskylän yliopiston katsomus- ja kansalaiskasvatuksen dosentti Saila Poulter ajattelee, että uskonto on yhteiskunnallinen oppiaine, ja sitä tarvitaan tulevaisuuden kansalaiseksi kasvamisessa. Uskonnon opetuksessa pohditaan, mitä on hyvä elämä ja millä tavalla ollaan yhteiskunnan jäseniä. Lasta autetaan ymmärtämään kunkin omaa taustaa sekä toisen uskontoa tai uskonnottomuutta.
Erilaiset katsomukset pitäisi pystyä kääntämään voimavaraksi ja rikkaudeksi.
Kasvattaminen arvojen kannalta tyhjässä tilassa ei ole mahdollista. Pahinta on, jos lapsen uskomuksiin liittyvät kysymykset jätetään kokonaan huomiotta.
– Kasvattajan jättäytyminen arvo- ja katsomuskeskustelun ulkopuolelle neutraaliuden nimissä on eräänlaista heitteille jättämistä. Arvokasvatuksen kieltäminen on mielestäni lapsen keskeneräisyyden huomioimattomuutta, Poulter sanoo.
Oman uskonnon opetuksessa koulussa lähtökohtana on lapsen perheen uskontokuntaan kuuluminen ja oma katsomustraditio. Opettajalle oikea sävy toteuttaa opetusta voi vaatia ison ajatusprosessin. Epätietoisuus heijastaa yhteiskunnan yleistä asenneilmapiiriä siitä, miten uskonnosta puhutaan.
Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa ja peilaa vallitsevia arvoja. Uskonto mielletään helposti yksityiselämään kuuluvaksi asiaksi. Joidenkin mielestä koulu muuttuisi helpommaksi, jos ei tarvitsisi kamppailla erilaisten katsomusten kanssa. Monikulttuurisuus tuo omat haasteensa, kun pitää huomioida monet erilaiset uskonnot ja uskonnottomuus katsomuksena.
– Erilaiset katsomukset pitäisi pystyä kääntämään voimavaraksi ja rikkaudeksi. Samalla tavalla kuin on monia kieliä ja monia kulttuureita, on myös monia uskontoja ja katsomuksia. Vaikeus ei ole todellinen vaan se liittyy asenteisiin, Poulter sanoo.
Jokaisella on katsomus eli arvoväritteinen tapa katsoa maailmaa. Opettajan tietoisuus omasta katsomuksesta voi olla haastavaa, ja ajattelutapa kuultaa helposti läpi opetustilanteessa. Uskontoa tulee kuitenkin opettaa yleissivistävänä aineena – ei tunnustuksellisesti tai sitouttavasti eikä myöskään asenteellisesti. Siinä auttaa se, että kasvattaja pohtii omaa katsomustaan ja tulee tietoiseksi siitä. Opettajan motivaatiolla on merkitystä.
Katsomusten ja uskomusten ei tarvitse olla tabuja.
– Eihän matematiikan opettajankaan tule välittää asennetta, että oppiaine on tylsää tai turhaa, Poulter vertaa.
Lapsen oikeus saada uskontoa ja katsomuksia koskevaa kasvatusta ja opetusta on kirjattu niin kansallisiin kuin kansainvälisiin sopimuksiin ja pedagogisiin asiakirjoihin. Opetushallituksen ohjeistuksessa linjataan, että varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksessa tutustutaan lapsiryhmässä läsnä oleviin uskontoihin ja katsomuksiin. Uskonnottomuus on mukana muiden katsomusten rinnalla.
Varhaiskasvatussuunnitelma (VASU) velvoittaa toteuttamaan kaikille yhtenäistä katsomuskasvatusta. Katsomuskasvatusta on tehtävä, eikä kyse ole kasvattajan kiinnostuksesta. Tavoitteena on auttaa lasta ymmärtämään ja kunnioittamaan niin omaa kuin toisten lasten ja perheiden erilaisia katsomuksellisia perinteitä. Lapsiryhmässä kaikkia katsomuksia tulee kohdella yhdenvertaisesti ja tiedostaa katsomusten moninaisuus. Uskontoa ei tarvitse sulkea pois arjesta ja juhlasta.
Jotkut uskonnot näkyvät toisia selkeämmin esimerkiksi ulkoisten symbolien, vaatetuksen tai vaikkapa ruokavalion vuoksi. Katsomuksellisuudesta olisi Poulterin mielestä hyvä luontevasti keskustella kouluissa enemmän. Miksi joku ei esimerkiksi syö sianlihaa tai paastoaa tai miksi joku rukoilee kesken koulupäivän, ei osallistu tanssitunnille tai tule muiden mukana uimaan.
– Lapsen tulisi saada kasvaa ilman lokerointia. Katsomusten ja uskomusten ei tarvitse olla tabuja tai arkaluonteisia asioita eikä lapsia toisistaan erottavia tekijöitä.
Yhteiskunta muuttuu ja kehittyy, mutta kaikista perinteistä ei tule luopua. Poulter kehottaa miettimään syitä, miksi vaikkapa joulukuvaelmaa esitetään. Usein tehdään, kuten on aina ennenkin tehty tai poistetaan kaikki uskonnolliset piirteet varmuuden vuoksi.
– Jos perinne on tärkeää, sitä kannattaa pitää yllä, mutta tulee ottaa huomioon myös erilaiset uskontoperinteet. Voitaisiinko koulussa, jossa on muslimioppilaita, juhlia myös Ramadanin jälkeistä Id-juhlaa, Poulter pohtii.
Jaa artikkeli: