Sari Juudin (vas.) ja Anna-Maija Karsikas pitävät kuolevan ihmisen ja hänen omaistensa kohtaamisessa tärkeänä kiireettömyyttä ja läsnäoloa.
”Kuljen vierellä loppuun asti”
Yöllä sairaanhoitaja Anna-Maija Karsikas, 56, silittää potilaansa kättä viimeistä kertaa. Myös omaiset ovat sängyn äärellä. Hetken päästä Karsikas avaa ikkunan ja sytyttää led-kynttilän huoneen pöydälle. Tämän jälkeen hän pukee vainajalle valkoisen mekon, laittaa peiton päälle vaaleanpunaisen neilikan ja vie lavetilla kellarissa olevaan kylmiöön.
Samalla viikolla lähihoitaja Sari Juudin, 54, herättelee toisessa huoneessa tytärtä, joka nukkuu vierasvuoteella äitinsä lähellä. Hän kertoo tyttärelle, että hänen äitinsä on nyt kuollut. Juudin käyttää nimenomaan tätä sanoitusta. Hänestä olisi kornia sanoa, että äiti on nukkunut pois. Kuolema on kuolema. He halaavat pitkään. Sitten he vaatettavat äidin kylmiöön vietäväksi. Mukaan laitetaan myös lapsenlapsen piirros.
Karsikas ja Juudin työskentelevät Keski-Suomen hyvinvointialueen palliatiivisella osastolla, jossa hoidetaan parantumattomasti sairaita. Potilaita autetaan oireita hoitamalla, keskustelemalla ja olemalla läsnä. Potilaat ovat osastolla muutamasta tunnista muutamiin kuukausiin. Lähes päivittäin joku kuolee.
Työssä tottuu kuoleman näkemiseen, mutta välillä se ottaa koville. Jos tuntee kuolevan hyvin, tilanne on itsellekin raskas. Myös samanikäisten saattaminen tuntuu pahalta. Vaikeita tapauksia käydään läpi kollegojen ja työnohjaajan kanssa.
Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään. -Sari Juudin
Kuoleman lähestyessä ihminen on usein väsynyt ja nukkuu paljon. Hän syö ja juo vähän. Raajat alkavat kylmetä, iholle tulee violetin värisiä lautumia, hengitys vaikeutuu. Usein kuoleva aavistaa kuoleman läheisyyden ja saattaa pyytää esimerkiksi sairaalapappia käymään luonaan.
Kuolevan ja omaisten kohtaamisessa on kokeneiden hoitajien mielestä tärkeää pysähtyä hetkeen ja antaa tukea. Välillä keskustellaan, välillä ollaan hiljaa. Toisinaan hoitaja silittelee myös omaisia. Itketään yhdessä.
– Näytän tunteita siinä määrin, että pystyn toimimaan kuitenkin hoitajana ihan normaalisti, kuvaa Karsikas.
Työ on vahvistanut hoitajien käsitystä kuolemasta luonnollisena asiana, jota ei tarvitse pelätä. Sari Juudin on työskennellyt vaikeasti sairaiden potilaiden kanssa 38 vuotta. Työ palliatiivisella osastolla on tuonut hänelle lisää rauhallisuutta.
– Kuljen kuolevan ja omaisten vierellä loppuun asti. Siinä ei ole kiire mihinkään.
Anna-Maija Karsikas on nähnyt, että kuolemat voivat olla hyvin erilaisia.
– Kuolema ei pelota minua, koska ajattelen, että sen jälkeen on luvassa hyvää. Tämä ajatus helpottaa minua myös tässä työssä.
”Joka päivä tekee mieli lähteä töihin”
Marjatta Ryynänen, 82, on kävellyt kaupalleen vähän ennen kahdeksaa. Hän kantaa ruusut, gerberat, neilikat ja muut leikkokukat kylmiöstä lasikaappiin. Sesongin ulkokukat, krysanteemit, kanervat ja havut hän asettelee ulko-oven molemmille puolille. Ryynänen silmäilee mapista päivän tilaustyöt, tapaamiset, vainajien kuljetukset.
Samaan tapaan hän on käynnistänyt työpäivänsä yli 50 vuotta. Ryynänen perusti nimeään kantavan kukkakaupan ja hautaustoimiston miehensä Toivon kanssa 1983, mutta sitä ennen heillä oli kukkatukku. Samanlaista liiketoimintaa harjoittivat myös hänen vanhempansa.
Ryynäsen perheyrityksessä toimii tällä hetkellä jo neljäs sukupolvi. Kun kasvaa arkkujen ja uurnien äärellä, niitä pitää elämään kuuluvana luonnollisena asiana.
Ryynänen kertoo toimivansa tätä nykyä kaupassa päältä katsojana ja jokapaikanhöylänä. Joskus hänen työpäivänsä venyy iltaan saakka.
– Pidän tässä työssä kaikesta. Joka päivä, kun herään ja olen suunnilleen terve ja pirteä, tekee mieli lähteä töihin.
Nykyään asiakas saa hautaustoimistosta periaatteessa kaiken, mitä hautauksessa tarvitaan, arkun tai tuhkauurnan valinnasta perunkirjoitukseen asti. Aiemmin sieltä ostettiin vain arkku ja kukkalaitteet, ja käytännön asioista sovittiin kirkkoherranvirastossa.
– Meidän tehtävämme on kulkea asiakkaan rinnalla ja ohjata häntä eteenpäin.
Hautaustoimiston työntekijöiltä vaaditaan Ryynäsen mukaan ennen kaikkea empaattista asennetta, läsnäoloa ja kuuntelemista. Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla. Joku saattaa olla aggressiivinenkin.
Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.
– Koetamme lohduttaa asiakasta ja auttaa häntä saamaan asiat hoidettua. Paras palaute on se, kun asiakas lähtee meiltä rauhallisella mielellä.
Nykypäivän ihmiset ovat Ryynäsen mukaan etääntyneet kuolemasta, eikä vainajia yleensä käydä katsomassa. Ennen samassa talossa asui monta sukupolvea, pääasiassa ihmiset kuolivat kotonaan, ja siellä vainajat myös puettiin arkkuun. Ryynänen sanoo, että kuolemaa ei kannata pelätä.
– Vainaja on yleensä rakas lähiomainen. Toivon, että saattajat suhtautuisivat hänen kuolemaansa luonnollisena asiana.
Tuhkaaminen on prosessi
Esa Joutsen, 62, on juuri saanut kolattua päivän viimeiset tuhkat uunista jäähtymään. Hän istahtaa tietokoneen ääreen. Aamukuudelta käynnistynyt päivä on kirjaamisen jälkeen pulkassa.
Joutsen toimii Jyväskylän seurakunnassa erityisammattihenkilönä, jonka työnkuvaan kuuluu hautausmaiden hoito. Krematoriovuoro hänellä on joka neljäs viikko.
Joutsen avaa vainajan tiedot tietokonejärjestelmästä QR-koodin avulla. Hautaustoimistossa vainajalle on tehty kuviokoodi, josta hänen identiteettinsä voidaan varmistaa hautausprosessin eri vaiheissa.
Krematoriossa kuuluu tasainen jyminä. Mylly jauhaa toisesta uunista tulleen tuhkan hienojakoisemmaksi. Sitä ennen Joutsenen kollega Markku Moisio, 59, on poiminut magneettikapulalla tuhkasta metalliesineet, arkun ruuvit ja vainajan tekonivelet sinkkiämpäriin. Muutaman minuutin päästä hän kaataa tuhkan uurnaan, sulkee ja sinetöi kannen ja vie varastoon. Sieltä se toimitetaan omaisille tai hautaustoimiston edustajalle.
Jyväskylän seurakunnassa tuhkausten osuus kaikista hautauksista on noin 70 prosenttia, mikä tarkoittaa keskimäärin 10–12 tuhkausta päivässä. Yhden vainajan palamisprosessiin menee noin 1,5 tuntia. Uunin lämpötila on korkeimmillaan 1 200 astetta. Maallikkona arvelisi, että työ on sekä henkisesti että fyysisesti kuormittavaa. Työntekijät ovat eri mieltä.
Joutsen sanoo, että hän ei varsinaisesti kohtaa työssään kuolemaa, koska ei näe arkkujen sisälle. Ainoastaan isäänsä tuhkatessaan hän tiesi, minkä näköinen ihminen kuljetusvälineen sisällä oli.
Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. -Esa Joutsen
– Olimme sopineet tuhkauksesta aikanaan ja toimin sen mukaisesti. Se oli viimeinen palvelus isälle.
Joskus, kun tuhkattavana on pieni arkku tai vanha pelikaveri, Joutsen kertoo pohtivansa hetken erilaisia elämän polkuja ja sitten taas kolaa.
– Tämä on prosessi. Näin se vaan menee.
Moisiolla on kymmenien vuosien työkokemus tehtailta. Seurakuntaan hän haki, koska erityisammattihenkilön työssä piti osata korjata erilaisia koneita ja tehdä monenlaisia kunnostustöitä hautausmaalla.
– Nämä ovat minulle koneita kuin mitkä tahansa, ja työ on mukavaa, siistiä ja vaihtelevaa. Olen tuhkannut appiukon, vanhemmat ja monta luokkakaveria.
Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. -Markku Moisio
Työssä tarvitaan miesten mukaan oikeanlaista asennetta ja reipasta otetta, mutta myös rankkaa huumoria. Moision mukaan uurna painaa syntymäpainon verran. Miehet ovat myös sopineet keskenään toistensa tuhkaamisesta, uuninumeroa myöten.
Kun on joka päivä kuoleman kanssa tekemisissä, siitä tulee normaalia ja luonnollista.
– Onneksi me kaikki poistumme täältä jossain vaiheessa. Kuka täällä jaksaisi tallata loputtomasti, toteaa Joutsen.
– Ei kuolemassa ole mitään pelättävää, kun tietää, että elämää on sen jälkeen. Kaikki eivät vain usko siihen. Minä uskon, Moisio sanoo.
Valmistautuminen ei tuo kuolemaa lähemmäksi
”Risto riutui riutumistaan, kuolo hiipi hiljalleen.” Tämä värssy perheraamatun välistä löytyneessä kuolinilmoituksessa sytytti Ilona Kemppaisessa, 52, kiinnostuksen kuoleman tutkimusta kohtaan.
Värssy tuntui hänestä niin oudolta ja vieraalta, että halusi perehtyä aiheeseen tarkemmin. Kemppainen selvitti gradussaan (1998), keistä julkaistiin kuolinilmoituksia Helsingin Sanomissa 1890–1980 ja millaisia ne olivat.
– 1800-luvun lopulla kuolinilmoitukset olivat vielä suhteellisen uusi asia, varsinkin tavallisen kansan keskuudessa.
Myöhemmissä tutkimuksissaan hän on syventynyt muun muassa sankarikuolemiin Suomessa toisen maailmansodan aikana, hautajaiskulttuurin muutokseen ja itsemurhien historiaan. Parhaillaan historian tutkija ja Jyväskylän yliopiston dosentti Kemppainen tutkii kuoleman eriarvoisuutta eli esimerkiksi sitä, kenen kuolemaa pidetään merkittävänä.
Kuolemantutkija näkee, että suomalaisessa kuoleman kulttuurissa on tapahtunut hänen uransa aikana kaksi merkittävää muutosta: kuolemasta puhuminen on lisääntynyt, mutta kuolemaan liittyvien käytännön asioiden tekeminen on vähentynyt. Ihmiset jakavat surukokemuksiaan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, mutta kuolevan palveleminen on jäänyt sivurooliin.
– Monilla on usein niin voimakas oman surun ja ahdistuksen kokemus, että he eivät kykene kulkemaan kuolevan rinnalla.
Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.
Ilona Kemppainen toivoo, että kuolevia ei jätettäisi yksin. Myös heidän lähipiirinsä tukeminen on tärkeää. Hän itse toimii parhaillaan tukipilarina ystävällensä, joka auttaa parantumatonta syöpää sairastavaa läheistään.
– Kuuntelen ystävääni ja toimin hänelle keskustelukumppanina ja nyrkkeilysäkkinä.
Käytännön asioita pitää hoitaa myös läheisen kuoltua. Kemppaisen mukaan ihmisillä oli aiemmin parempi ymmärrys tästä.
– Tänä päivänä ihmiset usein hämmästyvät siitä, miten paljon käytännön järjestelyjä läheisen kuolemaan liittyy.
Hän rohkaisee valmistautumaan läheisten ja omaan kuolemaan ilman pelkoa.
– Kuolema ei ole mikään peikko. Se ei tule sen lähemmäs, vaikka sen kanssa on tekemisissä. Olen tutkinut kuolemaa 30 vuotta ja voinut aivan mahtavan hyvin.
Elämä jatkuu toisessa todellisuudessa
Kuokkalan lähikirkkoalueen vastuupappi Minna Rantalainen, 60, on siunannut hautaan satoja vainajia. Muutama tapaus on jäänyt erityisesti hänen mieleensä. Toinen oli yrittäjä, joka oli käynyt monta kertaa hänen luonaan keskustelemassa elämänsä vaikeuksista ja sitten hirttäytynyt oman yrityksensä tiloissa. Rantalainen tunsi epäonnistuneensa raskaasti. Hän meni vainajan lesken luo ja itki hänen kanssaan. Surusta tuli yhteinen.
Toisessa tapauksessa hänellä oli siunattavanaan vauva. Kun lapsen isä kantoi hautausmaalle pientä arkkua, jonka ympärillä oli isän kotimaan lippu, Rantalainen murtui, eikä hänen puheestaan meinannut tulla mitään. Työvuorossa ollut kanttori tuli hänen taaksensa ja koski häntä kevyesti selkään. Rantalainen sai eleestä voimaa ja pystyi jatkamaan.
Rantalaisen mielestä myös pappi saa näyttää tunteitaan surun hetkellä, kunhan pysyy toimintakykyisenä. Kun hän menee tapaamaan kuolevaa tai hänen omaisiaan, hän keskittyy kohtaamaan heidän surunsa.
Toisten suruun ei voi kuitenkaan jäädä. Tämän Rantalainen oppi jo papiksi opiskellessaan. Hiippakunnan dekaani oli ohjeistanut muhimaan koskettavissa tilanteissa vähän aikaa, mutta päästämään sitten irti ja menemään eteenpäin.
Omaisille hänen neuvonsa on suruun suostuminen. Surua ei tarvitse pelätä, eikä siitä tarvitse kiirehtiä pois. Se kertoo siitä, että on luovuttu rakkaasta ja merkityksellisestä ihmisestä.
Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta.
Kuolema on hänelle osa elämän kiertokulkua. Se ei ole päätepiste, vaan pilkku. Rantalainen uskoo elämän jatkuvan jossain toisessa todellisuudessa, johon meidän käsityskykymme ei riitä.
– Siitä on vain aavistuksia, vertauskuvia ja symboleita. Vähän kuin puhuttaisiin tieteenalasta, jota ei ole koskaan opiskellut, mutta kaikissa todellisuuksissa on läsnä Jumala.
Pitkän työkokemuksensa myötä hän on ruvennut suhtautumaan kuolemaan lempeämmin. Se ei ole katastrofi, eikä mikään jää kesken. Kuolema voi olla hänen mukaansa myös tervetullut.
– Kun pitkään sairastanut iäkäs ihminen kuolee, hän saa lähteä ihanasti Abrahamin tapaan elämästä kyllänsä saaneena.
Omiin hautajaisiinsa Rantalaisella on vain yksi toive: siellä voisi nostaa maljat mukavan elämän kunniaksi.
– Haluaisin, että muistotilaisuuden sijaan puhuttaisiin muistojuhlasta, jossa vieraat voivat muistella hyviä asioita ja iloita omasta elämästään.
Jaa artikkeli: