Vitsaa vai ei? Kouluun, paimeneen vai tuulilasin pesijäksi? Perhe-elämä on kovasti erinäköistä maailman eri laidoilla. Enot, sedät, tädit ja isovanhemmat ovat osa perhettä. Paitsi ehkä Suomessa.
Botswanassa isä on perheen pää. Äiti vastaa lasten kasvatuksesta ja kodista ja isä taloudesta. Yksinhuoltajaperheitä on paljon, ja lapsia annetaan usein isoäidin kasvatettavaksi, kun äiti käy töissä. Isällä ’uhataan’, jos lapset käyttäytyvät huonosti. ”Kerronko isälle mitä teet?” Nuorissa perheissä myös isät ovat aktiivisia kasvattajia. Enon rooli on suuri. Kun nuoret seurustelevat ja suunnittelevat avioliittoa, eno johtaa neuvotteluja.
Tytöt ja pojat osallistuvat kotihommiin, mutta kun lapset kasvavat, tytöiltä odotetaan enemmän kokkaamista, pyykinpesua ja sisaruksista huolehtimista kuin pojilta. Kaikki lapset saavat mennä kouluun.
Vauvoja kannetaan ja pidetään lähellä. Noin 3–4-vuotiaana lapsi siirtyy vanhempien sisarusten hoivattavaksi, varmaan myös siksi, että perheeseen on syntynyt uusi lapsi. Varhaismurros- ja murrosikäiseltä odotetaan, että hän hoitaa jo itse omat asiansa. Lain mukaan lapset ovat aikuisia joissain suhteissa 18-, toisissa 21-vuotiaina.
Kovaa kuria pidetään ruumiillisen kurituksen ja perinteisen kunnioitus-käsityksen voimin. Opettajatkin kurittavat oppilaita, vaikkei kuritus ole yleisesti käytettynä sallittua.
Koulutetut ja hyvin toimeentulevat vanhemmat laittavat lapset yksityiskouluun, osallistuvat koulun tapahtumiin ja kuljettavat lapset kouluun ja kotiin. Yksityiskouluissa kannustetaan enemmän kyselemiseen ja mielipiteiden esittämiseen kuin hallituksen kouluissa. Yksityiskouluissa ei käytetä ruumiillista kuritusta.
Suomesta haluaisin viedä Botswanaan sen, että molemmat vanhemmat osallistuvat kasvatukseen. Että lasten mielipiteitä arvostettaisiin. Lastensuojelussa toivoisin, että suojaa tarvitsevat lapset saisivat sitä nopeammin ja varmemmin.
Suomalaisilla olisi opittavaa laajennetun perheen mallissa. Asioista sovitaan neuvottelemalla, kutsumalla perheenjäseniä kokoon ja keskustelemalla asioista. Mukana on tätejä, setiä ja isovanhempia. Tosin käytäntö on modernin elämän myötä rapistumassa.
Marja Alastalo, Suomen Lähetysseuran kummilapsityön koordinaattori Botswanassa
Nicaraguassa isä on perheen pää
Nicaraguassa isä on perheen pomo. Äiti käy töissä mutta tekee kotityöt. Naisten täytyy siivota, valmistaa ruokaa ja hoitaa perhe, ja mies katsoo televisiota. Uskon, että tilanne muuttuu pikkuhiljaa. Kun olin pieni, meillä oli kotiapulainen. Se on tavallista, eikä tarkoita, että perhe on rikas.
Lapset muuttavat kotoa, kun menevät naimisiin. On huono juttu, jos lapsi asuu tyttö- tai poikaystävän kanssa. Jos yksin elävä nainen harrastaa seksiä, se tuo hänelle huonon maineen, miehen mainetta se taas kasvattaa. Esimerkiksi minun enoni asuu vanhempiensa luona, koska hän ei ole naimisissa – ja hän on jo 45-vuotias!
Köyhissä perheissä lapset auttavat paljon kotitöissä. Esimerkiksi isäni syntyi köyhään perheeseen, jossa ei ollut isää – oli vain äiti ja äidin vanhemmat. Isä teki kotitöitä viisivuotiaana. Sisareni ja minä aloimme tehdä kotitöitä, kun olimme 14-vuotiaita. Jos vanhemmilla on yritys, lapset tekevät siellä töitä. Kun olin lapsi, isällä oli torilla oma kafeteria, ja autoin häntä viikonloppuisin, mutta vain neljä tuntia päivässä. Jo kuusivuotiaana tein pieniä asioita: järjestin lautasliinat, lajittelin setelit kassaan.
Perheeseen kuuluvat äiti, isä, lapset, serkut, enot, sedät, tädit ja isovanhemmat. Me kunnioitamme vanhoja ihmisiä. Kokoonnumme kerran viikossa syömään isovanhempien kotiin. Me olemme yhdessä, kun tapahtuu jotain hyvää, ja kun tapahtuu jotain surullista. Me myös autamme toisiamme. Esimerkiksi pari kuukautta sitten enoni oli työtön, eikä Nicaraguassa makseta työttömyyskorvausta. Siksi me kaikki autoimme häntä ja hänen perhettään. Kun minä matkustin Espanjaan opiskelemaan, perheenjäsenet auttoivat minua.
Nicaragualainen nainen 30 v
Japanissa kasvatusvastuu on äidillä
Japanissa isät ovat yleensä pitkät päivät töissä, ja lastenkasvatusvastuu on äidillä. Äidillä ja lapsella on useimmiten hyvin tiivis suhde. Useat naiset lopettavat töissä käymisen avioiduttuaan tai viimeistään, kun syntyy lapsia. Töihin on vaikea palata myöhemminkään, koska Japanissa tehdään pitkiä päiviä, ja lasten koulutukseen liittyvät asiat vievät paljon äidin aikaa. Perheessä suurimmat paineet ja odotukset kohdistuvat vanhimpaan poikaan.
Raha- ja kotiasioista määrää useimmiten äiti. Mies antaa palkkansa vaimonsa käytettäväksi, ja vaimo antaa taskurahaa miehelle.
Lasten asema on kohtuullisen hyvä. Koulutusta korostetaan paljon, ja yhteiskunnan kilpailuhenkisyyys laittaa paljon paineita lastenkin harteille. Paineiden ja kiusaamisen takia usea lapsi ja nuori kieltäytyy menemästä kouluun.
Japanissa on ihan normaalia asua kotona vielä aikuisenakin. Moni asuu kotona vaikkapa avioitumiseensa saakka.
Miehet ja naiset ovat aika epätasa-arvoisessa asemassa. Veisin Suomesta mallia, jossa sekä isällä että äidillä olisi mahdollisuus olla töissä ja osallistua lastenhoitoon. Suomessa odotetaan itsenäistymistä liiankin varhain – että heti 18-vuotiaana muutetaan pois kotoa. Japanissa yliopisto-opiskelijatkin vaikuttivat melko lapsellisilta ja ovat taloudellisesti yleensä vanhempiensa tuen varassa, mikä tietysti johtuu siitä, ettei Japanissa ole opintotukisysteemiä.
Johanna Perendi on työskennellyt Japanissa Kylväjän lähettinä
Kreikassa lapset ovat erityisasemassa
Kreikassa mies on perheen pää, mutta naiset pitävät kiinni kukkarosta eli huolehtivat ostoksista ja laskuista. Kaupungeissa nuoret isät osallistuvat kodin töihin ja lastenhoitoon luontevasti, vanhemmassa polvessa on vielä palveltavia patriarkkoja.
Piilomatriarkat ovat aina osanneet kääntää perheenpään pään mielensä mukaan. Mieheltä vaaditaan yleisesti kaiken ”byrokratiapuolen” hoitamista, mikä ei ole vähäinen työsarka Kreikassa.
Vielä pari vuosikymmentä sitten poikalapsia hellittiin, mutta nyt pojat ja tytöt ovat tasavertaisia.Pojilla on tosin enemmän vapautta perheissä, he saavat esimerkiksi liikkua ulkona enemmän kuin tytöt.
Perhe on läsnä nuorten elämässä hyvällä tavalla: nuorta ei jätetä oman onnensa nojaan, kun hän täyttää 18. Tässä suomalaisilla olisi opittavaa kreikkalaisista perheistä, samoin kuin alkoholikulttuurissa.
Lapsi voi silti kasvaa itsenäiseksi, vaikka vanhemmat huolehtivatkin hänen asioistaan pitkälle yli kaksikymppiseksi. Lapset ovat taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan pitkälle aikuistumisen jälkeen, ja se ilmiö on yleistynyt nuorison massatyöttömyyden takia.
Suomeen haluaisin tuoda vanhempien kunnioitusta. Lapset ovat myös perheissä erityisasemassa. Käytännössä koko perhe menee aina lasten etu edellä. Vähän kärjistän kun sanon, että Suomessa kysytään ”miten parhaiten toteuttaisin itseäni”, ja Kreikassa kysytään ”miten parhaiten toimisin lasteni eduksi”.
Hyvä käytös on itsestään selvää, mikä näkyy esimerkiksi kouluissa. Opettajilla on arvonsa, mutta lapset voivat hyvinkin vapaasti keskustella heidän kanssaan melkein asiasta kuin asiasta.
Kreikkalaiset uskovat koulutukseen ja uhraavat suuria summia lasten harrastuksiin, yksityistunteihin ja ulkomailla opiskeluun, koska he eivät luota, että Kreikan koululaitos antaisi tarpeeksi eväitä elämään.
Kreikassa asuvien suomalaisten perheenäitien havaintoja, keskustelupalstalta