Vakavasti sairastuttuaan tanssija Elli Pulkkinen luuli menettäneensä kaiken, mutta löysikin kaikkein tärkeimmän – oman näköisensä elämän.
Marraskuun lopussa 2018 Jyväskylän keskustassa vietettiin perinteisiä joulukadun avajaisia. Tanssija Elli Pulkkiselta oli tilattu sinne sooloesitys. Hän oli havainnut samalla viikolla jaloissaan tunnottomuutta ja voiman puutetta, mutta pisti nämä flunssan piikkiin.
Ennen esitystä Pulkkinen tunsi olonsa huteraksi. Hän otti kipulääkettä ja hoiti sovitun esiintymisen. Seuraavana yönä tunnottomuus jaloissa lisääntyi, ja Pulkkinen joutui sairaalaan.
Päivystysosastolla tunnottomuus nousi vauhdilla vyötäröön asti. Pulkkisen jalat eivät enää kantaneet. Siinä hetkessä oli vain yksi ajatus: nyt meni kaikki.
Pulkkinen oli harrastanut rytmistä kilpavoimistelua kuusivuotiaasta lähtien. Teini-ikäisenä voimistelu vaihtui moderniin ja jazztanssiin. Aluksi ne eivät tuntuneet kunnianhimoisesta urheilijatytöstä miltään voimisteluun verrattuna, koska niissä ei ollut hienoja temppuja ja yksilösuorituksia.
Päästyään mukaan määrätietoisesti harjoittelevaan koulutusryhmään ja kaupunginteatterissa esitettäviin tanssisatuihin Pulkkinen innostui nykytanssista, josta muodostuikin hänen oma lajinsa. Siinä kiehtoi erityisesti liikkuminen lattiatasossa ja luovuus, jossa vain oma mielikuvitus on rajana.
Lukioaikana Pulkkinen vietti lähes kaiken vapaa-aikansa tanssikoululla, ja samalla hänelle kirkastui, että tanssi oli hänen juttunsa. Hän valmistui tanssitaiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulusta ja sitä ennen tanssinopettajaksi Savonia-ammattikorkeakoulusta Kuopiosta.
Monta vuotta hän eli ja hengitti tanssia, niin Suomessa kuin Barcelonassa – opetti ja tanssi itse.
Sairastuttuaan hän hylkäsi tanssijan identiteettinsä. Ajatteli, että ei tanssisi enää koskaan.
Hän oli tunnistanut itsessään tarpeen muutokseen jo jonkun aikaa, mutta ei ollut osannut tehdä asialle mitään. Ennen joulukadun avajaisiakin oli ollut vähän kaikkea, infektioita ja stressiäkin. Jalkojen pettäminen 35-vuotiaana tuli hänelle kuitenkin kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Sairaalassa tehdyissä tutkimuksissa selvisi, että hänellä oli hyvin aggressiivinen aivoselkäydintulehdus. Sitä tutkittiin kuukauden ajan Jyväskylässä ja Kuopiossa, mutta tulehduksen aiheuttajaa ei löytynyt.
– Minulla epäiltiin ultraharvinaista neurologista sairautta, johon oireet täsmäsivät, mutta vieläkään ei olla varmoja, oliko kyse siitä, Pulkkinen muistelee.
Pulkkiselle kerrottiin, että kyseessä ei ole kuolemaan johtava sairaus, ja hänen uskottiin kuntoutuvan hyvin ikänsä ja peruskuntonsa perusteella. Hän oli ensin pari kuukautta ympärivuorokautisesti sairaalan kuntoutusosastolla, minkä jälkeen hän pääsi sinne päiväpotilaaksi. Tuolloin hän sai nukkua yöt kotona ja palasi aamulla sairaalaan.
Päivät täyttyivät fysioterapiasta, toimintaterapiasta ja lääkäreiden tapaamisista. Pulkkinen liikkui koko seuraavan kevään pyörätuolilla. Siitä hän eteni rollaattorin ja kyynärsauvojen avulla vähitellen jaloilleen. Sananmukaisesti askel kerrallaan.
Kävelemään opetteleminen tuntui aluksi rankalta.
– Oma ruumis tuntui aivan kammottavalta. Jaloissa ei varsinaisesti ollut kipua, mutta ne olivat jääkylmät, eivätkä tuntuneet omilta.
Kuntoutuksen aikana hän kirjaili ajatuksiaan ja tunteitaan päiväkirjaansa. Merkinnät muotoutuivat sittemmin osaksi tanssiteosta:
”Olen kuin paperinukke. Kaksiulotteinen.
En hahmota taakseni jäävää tilaa. Kun
laitan jalan taakse, se katoaa.
Tuntuukohan muista tältä?
Mikään ei ole enää kuin ennen.
Tuntuu, että meinaan kuolla koko ajan.
Pidän kiinni elämästä kynsin hampain.
Maailma on muuttunut, mutta minäkään
en ole enää sama.”
Pulkkinen muistaa kaksiulotteiset tuntemuksensa hyvin edelleen.
– Koin tosiaan olevani kuin paperinukke, joka kulkee tasan yhtä latua ja varpaat eteenpäin. Tanssijalle tällainen oli outoa.
Tanssiliikkeet voivat suuntautua minne päin vain ja tapahtua epäsuorasti jossain takana niin, että niitä ei itsekään näe. Vuoden sisällä hän oppi kävelemään uudelleen, mutta kolmen vuoden ajan hän kävi kuntoutusfysioterapiassa.
– Treenasin päivä kerrallaan. Minulla oli vahva tahto ja motivaatio korkealla.
Henkisesti haastavinta Pulkkiselle oli hyväksyä se, että hän tarvitsee apua. Kuntoutusosastolla ollessaan Pulkkinen näki parivuotiasta lastaan vain pikaisesti aamulla ja illalla. Arjen pyörittämisestä vastasivat hänen läheisensä.
Kotiuduttuaankaan hänestä ei ollut ruokaa laittamaan, haalareita pukemaan, saatikka lapsen perässä pysymään.
– Se oli rankkaa aikaa. Minun oli nostettava kädet pystyyn ja pyydettävä apua sukulaisiltani ja ystäviltäni.
Kotiin pääsystä on kulunut viisi vuotta. Kontrollit on lopetettu. Sairauden jäljiltä Pulkkisella on pieniä tuntopuutoksia jalkaterissä, mikä vaikuttaa jossain määrin hänen jalkojensa nopeuteen. Merkittävimpänä jäännösoireena hän pitää hermostonsa kuormittumisherkkyyttä.
– Jos minulla on vähänkään hektisempi tai fyysisempi päivä, se tuntuu rajuna väsymyksenä, ylikierroksilla käymisenä tai unihäiriöinä. Minun on siis ollut pakko hiljentää tahtia.
Kaikesta huolimatta Pulkkinen pitää sairastumista käännekohtana elämässään.
Se on tuonut siihen paljon muutosta ja hyviä asioita. Hän on oppinut pitämään omasta hyvinvoinnistaan huolta ja laittamaan rajoja sen suhteen, mitä itse haluaa ja mihin pystyy. Lisäksi Pulkkinen on oppinut elämään paremmin tässä hetkessä.
Hän myöntää kuitenkin, että samalla, kun voimia tulee enemmän ja elämä alkaa kantaa, hän huomaa lipuvansa kauemmaksi kiitollisuuden tunteesta.
– Rähjään lapselleni turhista asioista, kuten lattialla lojuvista tavaroista. Onneksi ainakin välillä muistan olla kiitollinen siitä, että saan olla hänen kanssaan kotona, enkä makaa sairaalassa.
Pulkkinen kertoo tekevänsä yhä enemmän sellaisia asioita, joista nauttii. Supersankari-tanssiteos on esimerkki tästä.
– Se on juuri sitä, mitä minä haluan tehdä!
Supersankari – ultraharvinaisen lajin edustaja -tanssiteos on muhinut hänen mielessään jo pari vuotta.
– Kun olin kotiutunut, aloin nähdä mielessäni erilaisia näyttämöllisiä kohtauksia. Saatoin kuulla myös musiikkia. Kirjoittelin näitä ylös.
Työkokeilussa Keski-Suomen Tanssin Keskuksen toimistolla hänelle tuli sellainen olo, että hänen pitää päästä takaisin näyttämölle.
Supersankari-teos tekee näkyväksi vaikeiden elämäntilanteiden esiin nostamia tuntemuksia ja kokemuksia. Pulkkinen haluaa tuoda esiin supersankarin erilaiset puolet.
– Jos se ei olisikaan vain sitä totuttua vahvuutta ja voimakkuutta. Näin syntyi hahmo, joka on välillä hyvin heikko. Ehkä sankaruutta onkin se, että ihminen uskaltaa myöntää, että hän ei pärjää yksin, hän pohtii.
Supersankari – ultraharvinaisen lajin edustaja -tanssiteoksen esitykset kulttuuritalo Villa Ranassa pe 19.4. klo 18, su 21.4. klo 14 ja 17, su 28.4. klo 14 ja 17 sekä to 9.5. klo 16. Suunnattu aikuisille ja yli 12-vuotiaille. Esitys: Elli Pulkkinen ja Anne-Maarit Kinnunen, toteutettu kulttuuritoimijoiden tuella.