Sanotaan, että eläkkeellä elämä vasta alkaa ja että eläkeläisellä on aina kiire. Kolme eläkkeelle jäänyttä herraa kertoo, kuinka he pitävät itsensä kiireisinä.
”Suurin muutos oli vapaus”
Kohta 70 vuotta täyttävä Jari Sivula viettää kesäpäiviä kesämökillään Korpilahden Hyrkkölässä. Mökin rannasta avautuu Päijänteen iso selkä. Paikka on ihanteellinen Sivulan vesilentokoneelle. Hänellä on ollut jo viisitoista vuotta sama vesitaso, joka on kaksipaikkainen harrasterakenteinen Experimental-kone.
– Myin jokin aika sitten koneesta puolikkaan kaverille, jotta meitä on kaksi jakamassa kuluja.
Ilmailusta Sivula innostui jo pikkupoikana. Kansakoulun aloituspäivänä Sivula oli kertonut Keskisuomalaisen toimittajalle, että hänestä tulee isona laivankapteeni tai lentokapteeni.
– Vanhemmillani oli puutarhamökki Sulkurannassa. Saman ikäisten koltiaisten kanssa ihasteltiin rannassa, kun lentäjälegenda Särkän Soke mittaili vesitasollaan Jyväsjärveä ennen kuin pääsi ilmaan.
Lentäminen näytti jäävän haaveksi. Työelämä, perheen perustaminen ja elämän ruuhkavuodet veivät toisaalle. Sähköasentajan ja taloustieteen opinnot jäivät kesken, kun Sivula ajautui töihin valokuvaamoon ja toimi jonkun aikaa myös lehtikuvaajana. Viimeinen neljännesvuosisata työelämässä kului oman AV-firman osakkaana, jonka hän lopulta myi jäätyään eläkkeelle kuutisen vuotta sitten.
Suurin muutos oli vapaus. Nyt saan laatia itse aikataulut ja tehdä mitä haluan.
Elektroniikka ja AV-laitteet ovat olleet sekä miehen päätyö että yksi hänen lempiharrastuksistaan. Sivula on myös radioamatööri – tekniikka on aina kiinnostanut.
Työhistorian aistii myös Sivulan kesämökillä. Pientä elektroniikkaa ja äänentoistoa löytyy useammastakin paikasta, vaikka muuten vietetään varsin yksinkertaista mökkielämää.
– On polttopuiden tekoa ja mökin laittoa ja rakentamista. Suunnitelmia on onneksi paljon enemmän kuin mitä kerkeää tekemään.
Kun Sivula siirtyi eläkkeelle, hänellä oli aluksi huono omatunto, kun ei enää lähtenytkään töihin. Työ oli aina ollut kivaa, eikä hänen luonteellaan tyydytä makoilemaan rannoilla. Aina pitää olla jotakin tekemistä.
– Onneksi syyllisyyden tunne meni pian ohi. Suurin muutos oli vapaus. Nyt saan laatia itse aikataulut ja tehdä mitä haluan. Stressittömyys syntyy siitä, kun tekemiset eivät ole niin päivän päälle.
Eläkeläisenä Sivulalle on tärkeää pysyä mukana yhteiskunnan menossa. Siinä auttaa omalta osaltaan myös lähipiiri. Vävypojat ottavat mukaan remppatalkoisiin ja junailevat tyylikkäästi itselleen kaikkein raskaimmat hommat. Myös lentämällä voi palvella yleisiä etuja. Sivulalla on lentämiseen tarvittavien lupakirjojen lisäksi suoritettuna myös palovalvontalentoihin ja henkilöetsintälentoihin liittyvät koulutukset ja tutkinnot. Hän sanoo elämään tuovan mielekkyyttä ja iloa sen, että pystyy olemaan avuksi ihmisille.
Lentäminen on edelleen pääasiassa harrastus. Lentokonetta hän kutsuukin mökkimopoksi. Lapset ja lapsenlapsetkin ovat päässeet mukaan yläilmoihin halutessaan. Ainoa kriteeri on ollut se, että ensin täytyy osata uida.
– Kerran huomattiin mökillä, että tyttären lapsen vaipat olivat loppu. Hyppäsin lentokoneeseen ja hain kaupasta vaippapaketin. Palattuani takaisin tytär sanoi, että kylläpä lapsenlapsia passataan, kun vaipatkin tuodaan perille lentorahtina. Minä vastasin, että kai sinä tiedät, että lapsi on lapsi ja lapsenlapsi on kullanmuru.
Sivula kertoo vaimon joskus kyselleen, mikä lentämisessä oikein viehättää.
– Vastasin, etten tiedä. Siksi täytyy lentää vielä lisää – jotta syy selviäisi.
Jokainen lento on myös uusi oppimiskokemus. Sivulasta niin työelämässä kuin harrastuksissa pitää opetella juuri sitä, mitä haluaa tehdä. Tämä ajatus taipuu myös eräänlaiseksi leikkisäksi motoksi.
– Minä teen mitä minä haluan, muut saavat tehdä mitä he osaavat. Se ei ole ylpeyttä, sillä opettelu on työlästä, mutta samalla palkitsevaa.
Elämä ei anna rauhaa uteliaalle etsijälle
75-vuotiaalla Erkki Liukkosella eläkevuosia on takana tusinan verran. Hän aloitti työskentelyn Rautpohjan valimolla jo nuorena, aluksi oppipoikana ja myöhemmin valimon raskaassa päässä, missä valmistettiin paperikoneen osia.
– 47 vuotta siellä taisi mennä. Sitten ne heittivät minut eläkkeelle, kun en itse ymmärtänyt lähteä, Liukkonen myhäilee.
Eläkkeelle siirtyminen ei ollut Liukkoselle ongelma. Hänen on vaikea ymmärtää niitä, jotka valittavat tekemisen puutetta. Häntä itseään on läpi koko elämän vaivannut pikemminkin ajan puute.
– Kun on vanha omakotitalo, kesämökki ja virkeä vaimo, niin virikkeitä kyllä riittää! Sitä paitsi eihän elämästä jäädä eläkkeelle.
Jo työuran alkupuolella valaminen muuttui nopeasti vaativasta käsityöstä teolliseksi tuotannoksi. Se ei tyydyttänyt Liukkosen sisällä asuvaa käsityöläistä, joten hän alkoi tehdä töiden ohessa ”iltahommina” pronssivalua. Sitä hän on harrastanut jo 1970-luvulta lähtien.
Alitajunta ohjaa yllättävän paljon, siellä on valtava tietomäärä.
– Minähän olen päätoiminen taidevalaja. Ilmarinen on hyvä työnantaja ja palkka tulee ajallaan, vieläpä etukäteen kuukauden ensimmäinen päivä.
Joka päivä ei Liukkonen sentään työskentele, mutta aika usein hän suuntaa autonsa nokan kohti Vihtavuoressa sijaitsevaa Taidekeskus Järvilinnaa. Siellä hänellä on oma Taidepaja, jonka yksi funktio on avoimet ovet kaikille halukkaille keskiviikkoisin.
– Minulla, niin kuin monella muullakin on semmoinen kirous, että vedän magneetin tavoin puoleeni kaikenlaisia teknisiä ongelmia. Toki kun on osaamista ja tietää kaikenlaista, niin nuoriso käy kysymässä neuvoja.
Liukkonen on valmis jakamaan pitkän kokemuksen kautta hankkimaansa tietotaitoa myös muille. Siitä on osoituksena myös se, että hän on pitänyt Jyväskylän kansalaisopistossa valukursseja jo 35 vuotta.
Liukkosen mukaan viisikymmentä vuotta on mennyt sitä opetellessa, ja lisää, että hirveästi on tehtävä virheitä oppiakseen edellisessä työvaiheessa välttämään seuraavan vaiheen virheet.
– Vaikka eihän ihminen koskaan opi historiasta, vaikka sillä olisikin opetusarvoa. Tämä hetki on ratkaiseva, tulevaisuudesta ei tiedä.
Muita valajia löytyy Liukkosen arvion mukaan Suomesta vain kymmenkunta. Hän olisi valmis siirtämään perinteitä nuoremmalle polvelle voimiensa mukaan.
– Jos olisi joku täyspäinen ihminen, joka haluaisi oppia tekemään tätä hommaa. Hänelle sanoisin, että tässähän on verstas, sen kun rupeat tekemään.
Valuhommat antavat Liukkoselle mielihyvää, miksei hieman rahaakin. Varsinkin isommat tekeleet voivat koostua jopa yli kymmenestä pienemmästä palasta. Se vaatii avaruudellista hahmottamista.
– Alitajunta ohjaa yllättävän paljon, siellä on valtava tietomäärä. Minulla on sellainen kyky, että pystyn mielikuvituksessa piirtämään puhtaalle seinälle muotin ja jakamaan sen kappaleiksi.
Muutoin eläkeläisen elämä sujuu Liukkosen mukaan tavalliseen tapaan arkisten askareiden parissa.
– Niille, jotka ihmettelevät miksi vanha äijä eläkkeellä viitsii vielä vääntää, heittäisin mottona Eino Leinon sanat: ”Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu. Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu”. Ei se elämä anna rauhaa uteliaalle etsijälle.
Musiikki kulkee mukana
80-vuotias Erkki Hiekkavirta on elämänsä aikana ehtinyt olla monessa mukana.
Metsänhoidon neuvojana käynnistynyt työura vaihtui nopeasti erilaisiin vakuutusalan markkinointitehtäviin useammaksi vuosikymmeneksi. 1980-luvun lopulla alkoi yhteistyö tyttären appiukon kanssa tämän ilmastointiliikkeessä. Hiekkavirta joutui ottamaan kokonaisvastuun firmasta appiukon kuoltua vain muutamaa vuotta myöhemmin.
Monien vaiheiden jälkeen Hiekkavirta lopulta myi menestystarinaksi osoittautuneen yrityksen vuonna 2004. Hän jatkoi vielä kaksi vuotta yrityksen hallituksen puheenjohtajana, kunnes siirtyi lopullisesti eläkkeelle.
Aluksi Hiekkavirta kävi usein morjestamassa kavereita entisellä työmaalla. Nykyisin korkeintaan kerran vuodessa.
– Silloin tällöin tulee entisiä työkavereita vastaan, siinä sitten jutellaan pitkät ajat.
Viisitoista vuotta eläkeläisenä on silti pitänyt miehen kiireisenä, jopa yhtä kiireisenä kuin työvuosina.
– Moni sanoo, että silloin jää tyhjän päälle. Minulle eläkkeelle siirtyminen oli vain siirtymistä tehtävistä toisiin. Suurin ero on siinä, että ei ole samanlaisia paineita. Jos jotakin on rästissä, niin luotan siihen, että ne tulee joskus tehtyä. Jos eivät tule, niin onko se niin nuukaakaan.
Kolme ensimmäistä eläkevuotta menivät tiiviisti Palokan Pelimannitalon suunnittelun ja rakentamisen merkeissä.
– Se oli täyttä elämää, vaikkei siitä palkkaa saanutkaan.
Hengelliset asiat ovat tulleet tärkeiksi ja koen että pystyn musiikin kautta tuomaan niitä parhaiten esille.
Nykyään Hiekkavirran eläkepäivät kuluvat moninaisten harrastusten parissa. Omilla metsämailla riittää raivaushommia ja kesäisin kodin pihapiirin puutarhatöissä vierähtää useampi päivä viikossa. Fyysisille harrastuksille hyvää vastapainoa tarjoaa monipuolinen musiikin harrastaminen, joka on kulkenut mukana lapsuudesta asti. Hänen isänsä oli viulupelimanni, joka pisti lapsensa laulamaan paljon, kun he olivat pieniä.
Hiekkavirran sisarukset esiintyvät edelleen yhdessä omalla kokoonpanollaan. Sen lisäksi Hiekkavirta on mukana useammassa muussakin yhtyeessä. Kahdessa ryhmässä hän toimii vetäjänä ja käytännön asioiden järjestelijänä.
Vanhemmiten painopiste on siirtynyt kansanmusiikista hengellisen musiikin puolelle.
– Hengelliset asiat ovat tulleet tärkeiksi ja koen että pystyn musiikin kautta tuomaan niitä parhaiten esille.
Erityisen tärkeä vaihe Hiekkavirralle oli kolmisenkymmentä vuotta kestänyt toiminta lasten musiikkiryhmien pyörittäjänä. Hänellä oli parhaimmillaan, nyt jo edesmenneen tyttärensä kanssa, yhteensä seitsemän lasten ryhmää.
– Laskin, että varmaan 300 lasta on ollut ryhmissäni. Sain ohjata lahjakkaita lapsia, joista on tullut musiikin tohtoreita, kanttoreita ja tangoprinsessoja.
Eläkepäiviin on löytynyt myös uudenlaisia musiikillisia virityksiä. Hiekkavirran aloitteesta käynnistyi keräyskampanja, jolla kerätään keskisuomalaisten, lähinnä harrastajasäveltäjien tekemää musiikkia talteen jälkipolvia varten. Nuottien lisäksi osa materiaalista on päätynyt videotallenteille. Nyt sävellyksiä on jo 1 200 ja tiedossa vielä yli kolmannes lisää. Kampanja on ylittänyt moninkertaisesti alkuperäiset tavoitteet.
Hiekkavirta on kiitollinen kotoa saamastaan tuesta niin työvuosinaan kuin harrastusten parissa toimiessaan. Vuosikymmenten ajan hän joutui työssään matkustamaan paljon. Kiivaimpina vuosina kilometrejä kertyi lähes 100 000.
– Vaimo hoiti kodin ja lapset. Hän pesi ja huolsi esiintymisasut minulle sekä vielä lapsille ja lastenlapsille. Sen lisäksi hän toimi monilla ulkomaankeikoilla huoltajana.
Myös tämän juttukokonaisuuden kirjoittaja Heikki Impiö siirtyy lähitulevaisuudessa eläkeajan harrastusten pariin työskenneltyään Jyväskylän seurakunnassa 40 vuotta.Jaa artikkeli: