140-vuotias Jyväskylän Kaupunginkirkko kätkee sisälleen paikkoja, joita seurakuntalaiset eivät normaalisti koskaan pääse näkemään.
Tähtitaivaan yläpuolella on lasivillasuo. Suon yli johtaa pitkospuut. Suolle pääsee ryömimällä pienestä luukusta, ja kanttori Piia Laasonen varoittaa, ettei siellä juuri kannata hengittää ilman hengityssuojainta. Villa pöllyää.
Jyväskylän Kaupunginkirkko on paitsi paikallinen ja alueellinen ikoni, myös 140-vuotias rakennus.
Lasivillasuo sijaitsee yläpohjassa, rakennuksen vesikaton alla. Se on pimeä, ullakon kaltainen tila, jonne on vuosikymmenien saatossa varastoitu käytöstä poistettua tavaraa: urkupillejä, kirkonpenkkejä. Pitkospuut ovat huoltoreittejä, joita pitkin kulkien huolehditaan siitä, että vesikatto pitää ja kirkon lämpöeristeenä toimivat villat pysyvät kuivina.
– Eihän näissä tiloissa normaalisti käy juuri kukaan. Rakennuksen teknisestä kunnossapidosta vastaavat ihmiset käyvät joskus tarkistamassa katon ja eristeiden kuntoa, Laasonen toteaa.
Hän on lupautunut esittelemään Kaupunginkirkon salaisia paikkoja – siis niitä soppia, joita kaupunkilaiset eivät tuttua tutummassa kirkossaan koskaan näe.
Salaisia paikkoja riittää: yläpohjan lisäksi niinkin tutun kuuloiset tilat kuin urkuparvi, sakasti ja asehuone ovat kohteita, joihin kirkossa vierailevat eivät juurikaan pääse katsomaan. Kaupunginkirkko on kompakti kirkko, ja useimmat tilat ovat pieniä. Vaikka rakennus on vanha, se ei ole museo. Siksi asehuone, alunperin aseiden säilytykseen kirkossa vierailun ajan, on nykyään suntion varasto, jonka kaapeista löytyy kaikkea kirkon arjessa tarvittavaa ehtoollispikareista vihkiraamattuihin, kynttilöihin ja kastemekkoihin.
Eteisessä portaiden alla on siivouskomero. Sakastin lattiasta puolestaan aukeaa luukku, jonka kautta pääsee pieneen viinikellariin. Kesällä virassa aloittanut suntio Katja Laitinen on ottanut kellarin uudelleen käyttöön.
– Tässä rakennuksessa ei juuri ole neliösenttiä, joka ei olisi hyötykäytössä, Laitinen naurahtaa.
Paitsi ehkä kirkon alla sijaitseva suuri kellari, krypta, jonka remontoimisesta seurakunnassa säännöllisesti haaveillaan.
Vaikuttavin kaikista kirkon näkymättömistä paikoista on silti se kaikkein näkyvin.
Keskellä huonetta raksuttaa mekaaninen kellokoneisto. Yli 120 senttiä korkeasta koneistosta johtaa akselit neljällä seinällä oleviin kellotauluihin – niihin, joita vilkuilee Kirkkopuistossa kulkiessa lähes vaistomaisesti. Vaikka kirkko on seurakunnan rakennuttama, tilasi aikakellon aikanaan kaupunki. Niin tärkeä kellotorni oli aikana, jolloin ihmisillä ei ollut rannekelloja.
Kellotaulujen taakse, kaikista näkyvimmälle paikalle, piilotetussa huoneessa seisoo Jyväskylän aika. Se on pysähtynyt, mutta myös naksahtelee vääjäämättä eteenpäin.
Kiviseiniin on kaiverrettu ja kirjoitettu nimiä, minä olen täällä juuri nyt, mutta niiden yhteyteen kirjatut vuosiluvut ovat melkein sata vuotta vanhoja. Gummeruksenkadun puoleisella seinustalla kaksi tuolia odottaa istujaa. Niihin tekisi mieli asettua eväiden ja termospullon kanssa, kuuntelemaan sekuntien naksahtelua kellokoneistossa. Ja itsessä.
Vapaudenkadun puoleisista ikkunoista aukeaa maisema satamaan. Perspektiivi saa kaduilla kulkevat ihmiset ja autot näyttämään pienoismalleilta, pieniltä, jotenkin sympaattisilta. Rakastettavilta.
Monelle kaupunkilaiselle Kaupunginkirkko on tuttu lapsuuden joulukirkoista, rippijuhlista tai häistä.
Niin myös Piia Laasoselle. Hänelle kanttorin työssä erityisen arvokasta on sellaisten muistojen välittäminen uusille ihmisille.
Laasosen mielestä olisi hassua kokea vau-elämyksiä itse soittamastaan musiikista, mutta kanttori toki ymmärtää urkujensa merkityksen koko kirkkokokemukselle. Sen, että urkupillien läpi puhallettu ilma yhdessä korkealla katossa siintävän tähtitaivaan, salin pehmeän kaiun ja värilaseista siivilöityvän valon kanssa luovat kirkon taian, joka monistuu ja muovautuu jumalanpalvelus, joulukirkko ja hääseremonia kerrallaan. Kuulija kerrallaan.
Ehkä juuri se onkin Kaupunginkirkon paikoista salaisin.
– Kirkossa aina jokin asia jää salaiseksi, sitä ei voi täysin selittää. Siitähän koko uskossa on kyse – johonkin sellaiseen luottamisesta, jota ei voida nähdä.
Jaa artikkeli: