Sopivatko tieteellinen ja uskonnollinen maailmankuva yhteen?
Eivät kitkatta, ainakaan jos monilta tavallisilta suomalaisilta kysytään.
Vuoden 2022 Tiedebarometrin mukaan 39 prosenttia suomalaisista on ainakin jonkin verran samaa mieltä väitteestä, jonka mukaan tieteeseen perustuva maailmankuva ja uskonto ovat ristiriidassa keskenään.
Kun katsotaan historiaan, ristiriidat uskonnon ja tieteen välillä ovat osittain totta. Suurta kertomusta kuitenkin värittävät vahvat myytit, jotka eivät anna oikeaa kuvaa etenkään kristinuskon roolista modernin tieteen synnyssä ja kehityksessä.
Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian dosentti Aku Visala sanoo, että on hyvä tehdä erotus sen välillä, puhutaanko uskonnoista ja tieteestä instituutioina vai sisällöiltään erilaisina totuusväittäminä.
Vielä valistusaikana 1600-luvulla huikeasti kehittyneet luonnontieteet ja uskonto menivät ihan iloisesti sekaisin keskenään.
– Uskonnot tarjoavat monia todellisuuteen liittyviä väittämiä, joista osa on todella ristiriidassa sen kanssa, mitä tiede ajattelee saaneensa niistä selville. Jos siis puhutaan uskonnosta ja tieteestä tässä mielessä, niin suhde on totta kai kilpailullinen ja jännitteinen.
– Jos taas katsotaan historiaan ja otetaan joku tietty uskonnollinen instituutio, vaikkapa roomalaiskatolinen kirkko, ja väitetään että se on tukahduttanut vuosisatoja tieteen kehitystä, niin silloin on lähdetty yksinkertaistuksien ja jopa epätotuuksien tielle, Visala huomauttaa.
Vastakkainasettelun nousu kirkon ja tieteen välillä alkoi historiassa kasvaa melko myöhään, merkittävämmässä määrin 1800-luvulla.
– Vielä valistusaikana 1600-luvulla huikeasti kehittyneet luonnontieteet ja uskonto menivät ihan iloisesti sekaisin keskenään, Aku Visala tietää.
– Kokeellisen luonnontieteen tekijät, kuten vaikkapa Isaac Newton, olivat suurimmalta osaltaan uskonsa vakavasti ottaneita kristittyjä. Heillä voidaan siis sanoa olleen kristillinen motiivi tutkia luontoa, halu saada selville kokeillaan lainalaisuuksia, joita Jumala oli tähän maailmaan asettanut.
Jo 1700-luvulla eliitin keskuudessa ateismi nosti päätään, mutta käsitys tiedettä tukahduttavasta uskonnosta nousi uusiin sfääreihin 1800-luvun Yhdysvalloissa ja Britannissa.
Uskonnollisten ja tiedollisten instituutioiden keskinäisen taistelun popularisoijista kuuluisimmat olivat yliopistovaikuttajat Andrew Dickson White (1832–1918) ja John William Draper (1811–1882).
Tieteentekemiselle tarvittiin ikään kuin oma suuri kertomus, johon sisältyivät suuret tiedemiesnerot ja myös marttyyrit, joita kirkko oli ahdistellut ja vainonnut.
White ja Draper esittivät provosoituja, äärimmilleen vietyjä väitteitä kirkon ja varsinkin luonnontieteiden suhteesta.
– Silloin lähdettiin toden teolla kirjoittamaan karrikoitua tarinaa. Nykyään taas kaikki tieteen historiaan perehtyneet ymmärtävät, että tarina, jossa tiede on ensin keskeisessä roolissa antiikissa, ja häviää sitten kirkon nujertamana keskiajalla, ei anna totuudenmukaista kuvaa kehityksestä, Visala toteaa.
Rajanveto uskonnon ja tieteen välillä alkoi Visalan mukaan voimistua vasta siinä kohtaa, kun tiede alkoi itsenäistyä ja saada enemmän rahoitusta muualta kuin kirkollisilta tahoilta.
– Tieteentekemiselle tarvittiin ikään kuin oma suuri kertomus, johon sisältyivät suuret tiedemiesnerot ja myös marttyyrit, joita kirkko oli ahdistellut ja vainonnut.
Eräs keskeisimmistä kristinuskon ja tieteen suhdetta kuvaavista tarinoista liittyy juuri ajatukseen pimeästä keskiajasta.
Pelkistetysti sanoen tarina esittää, että ensin elettiin jalon ja älyllisen ajattelun läpäisemää antiikin aikaa. Kreikkalaiset filosofit käyskentelivät ympäriinsä pitkissä valkoisissa parroissaan, tehden älyllisiä huomioitaan ympäröivästä todellisuudesta, vailla uskonnollisia kahleita ajattelulle.
Sen jälkeen tuli sitten kirkon hallitsema keskiaika ja pimensi Euroopasta vuosisatojen ajaksi järjen valon.
Tarinan mukaan modernin tieteen nousu onnistui vasta, kun ihmiset irtautuivat kirkon ohjauksesta ja alkoivat ajatella itsenäisesti. Antiikin tekstit löydettiin uudelleen. Syntyivät valistus, kokeelliset luonnontieteet ja lopulta moderni ihminen liberaaleine ja humaaneine maailmankuvineen.
Arkipäivän elämää ei keskiajalla voi luonnehtia mitenkään poikkeuksellisen väkivaltaiseksi.
Myytit tieteen ja uskonnon suhteesta elävät tänäkin päivänä vahvoina yleisessä tietoisuudessa, elokuvissa, tv-sarjoissa, kirjoissa ja jopa median ylläpitäminä. Historiantutkimuksen kannalta niissä on kuitenkin ongelmia.
Keskiaikaan erikoistunut historiantutkija, Kansalliskirjastossa työskentelevä Jaakko Tahkokallio sanoo, että tänä päivänä kukaan keskiajan tutkija ei esimerkiksi miellä tutkimaansa aikakautta enää ”pimeäksi”.
– Totta kai ihmiset olivat silloinkin julmia ja tekivät brutaaleja tekoja, mutta arkipäivän elämää ei keskiajalla voi luonnehtia mitenkään poikkeuksellisen väkivaltaiseksi.
– Ihmiskunta on siistiytynyt ja meistä länsimaissa on tullut humaanimpia, mutta yhden aikakauden leimaaminen ”pimeämmäksi” kuin muut, on selvää liioittelua.
Tahkokallio on kirjoittanut kirjan Pimeä aika – kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019). Siinä hän käy läpi erilaisia vääriä yleistyksiä aikakaudesta, joka sijoittuu suurin piirtein vuosien 500 ja 1500 välille.
Monet keskiajan myyteistä liittyvät aikakauden kirkkoon.
Kirkon kontrolli tavallisten ihmisten elämästä ei esimerkiksi keskiajalla ollut kovin vahvaa. Byrokraattisesti johdettua kirkkoa ja valtiota ei vielä ollut.
– Vaatimukset ripillä ja ehtoollisella käyntiin olivat pikemminkin melko löysät. Suuri osa ristikansasta ei niitä täyttänyt, eikä heille seurannut siitä erityisiä sanktioita.
– Ylipäätään joskus tunnutaan ajattelevan myös niin, että jollei katolista kirkkoa olisi ollut olemassa, keskiajan ihmiset olisivat savupirteissään harrastaneet modernia kokeellista tutkimusta, Tahkokallio heittää.
Ilman kirkkoa meillä ei siis olisi tallessa ensimmäistäkään antiikin tekstiä.
Nykytutkimuksen mukaan keskiajalla nähdäänkin olevan selkeä välittävä rooli antiikin ja uuden ajan välissä.
– Käsitys kirkon tukahduttamasta tieteen kehityksestä on sikälikin hullunkurinen, että kaikki antiikin kirjallinen perintö mitä meillä tänä päivänä on, on kirkon säilyttämää, enimmäkseen idän ortodoksikirkon, mutta myös läntisen katolisen kirkon.
– Ilman kirkkoa meillä ei siis olisi tallessa ensimmäistäkään antiikin tekstiä, Tahkokallio painottaa.
Oppineisuuden arvostus ja nousu alkoivatkin nykykäsityksen mukaan jo paljon ennen renessanssia, jonka vanhastaan on ajateltu laukaisseen modernin ajattelun esiin murtautumisen Euroopassa.
Puhutaan enemmän jatkumoista ja pitkällisistä kehityskaarista, kuin pysähtyneisyydestä tai yhtäkkisistä esiinmurtautumisista.
– Sinällään on totta, että varhaiskeskiajalla kristillisyyden piirissä eli näkemys, että on parempi kääntyä kohti ”tuonpuoleista”, pois tämän maailman kuvioista.
– Mutta jo sydänkeskiajalla ja erityisesti myöhäiskeskiajalla kristillisyyden piirissä tapahtui asenteen muutos. Syntyi käsitys, että on hyväksi tarkkailla ja tutkia ympäröivää todellisuutta, koska se on rationaalisen Jumalan luomaa.
Vaikka kiinnostus oli enemmän humanistista eikä niinkään nykymittapuulla luonnontieteellistä, antiikin tekstien tutkiminen nosti kiinnostuksen maalliseen elämään arvoonsa.
– Puhutaan enemmän jatkumoista ja pitkällisistä kehityskaarista, kuin pysähtyneisyydestä tai yhtäkkisistä esiinmurtautumisista.
Nykyihmiselle yllättävä tieto voi olla sekin, että nykyaikainen yliopistolaitos lähti kehittymään kirkon ylläpitämistä ja rahoittamista katedraalikouluista.
– Voidaan sanoa, että jo 1000-luvulta alkaen alkoi tietynlainen koulutuksellinen ekspansio. Ja toisin kuin usein luullaan, oppilaiden ei ollut pakko opiskella katedraalikouluissa teologiaa, Tahkokallio sanoo.
– Opinnot aloitettiin filosofialla ja sen jälkeen väki hajaantui eri tiedekuntiin, opiskelemaan esimerkiksi lakia, lääketiedettä tai juuri teologiaa.
Eräs protestanttisissa maissa, kuten Suomessa, yleisesti vallalla oleva käsitys on uskonpuhdistuksen aikaansaannosten hedelmällinen vaikutus tieteelle.
Vastaavasti katolinen kirkko, inkvisioineen ja kerettiläisrovioineen, nähdään kehityksen jarruna. Sekä Jaakko Tahkokallio että Aku Visala sanovat, että katolisille tarinassa annettu konnanrooli ei ole oikeutettu.
Katolinen kirkko rahoitti ja tuki paljon erityisesti tähtitieteitä.
– Täytyy muistaa, että meillä luterilaisuudessa ja myös muualla protestanttisessa maailmassa katolisuutta mustamaalattiin vuosisatojen ajan. Tällöin syntyi myytti tiedettä tukahduttavasta katolisuudesta ja sille vastavuoroisesti suopeammasta protestantismista, Tahkokallio näkee.
Aku Visalan mukaan aivan viime aikoina protestantismin suhde tieteen kehitykseen on otettu tarkasteluun uudelleen.
– Uskonpuhdistuksen alussa protestanttiset kirkot olivat hajanaisia, eikä mitään yhteistä linjaa vaikkapa suhteessa nousevaan luonnontieteen tutkimukseen ollut.
Martti Luther ei Visalan mukaan esimerkiksi kannattanut Nikolaus Kopernikusta, joka esitti, että maapallo ei ollutkaan keskipiste, vaan maa kiersi aurinkoa.
– Kiistatonta on, että esimerkiksi yliopistolaitos lähti kehittymään juuri katolisen kirkon tukemana. Katolinen kirkko rahoitti ja tuki paljon erityisesti tähtitieteitä.
Ei voida sanoa, että meillä Suomessa esimerkiksi papisto olisi vastustanut tieteen kehitystä.
Tarina tieteen ja uskonnon vastakkaisuudesta on ylipäätään kehittynyt voimakkaimmaksi juuri protestanttisissa maissa, Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Saksassa. Suomessa konflikti uskonnollisten ja tieteellisten instituutioiden välillä ei perinteisesti ole ollut kovinkaan näkyvää.
– Silloin kun vastakkainasettelua meillä viritellään, se on tuontitavaraa lähinnä angloamerikkalaisista maista. Ei voida sanoa, että meillä Suomessa esimerkiksi papisto olisi vastustanut tieteen kehitystä. Ennemmin he ovat olleet sitä itse omalta osaltaan toteuttamassa, Visala näkee.
Uskonnolla ja tieteellä on historian kuluessa totta kai ollut myös paljon hankausta keskenään.
Yhä tänäkin päivänä esimerkiksi osa uskonnollisesti motivoituneista, ns. kreationisteista haastaa evoluutioteoriaa väittäen, että luonnontieteellisin menetelmin voitaisiin todistaa Raamatun luomiskertomuksen vastaavan sitä, miten maailma todellisuudessa syntyi.
Vaikka uskonnon ja tieteen konfliktiteoria on siis myytti, kaikki vastakkainasettelu ei ole.
– Ei asetelmaa voi tietysti kääntää päinvastoinkaan ja lähteä kirjoittamaan uskonnon ja tieteen suhteesta mitään siloteltua ja juhlavaa käsi kädessä -tarinaa, Aku Visala sanoo.
Myös Jaakko Tahkokallion mukaan myyteissä on aina mukana jokin totuuden siemen.
– Mutta olisi silti syytä välttää näitä ”suuria kertomuksia”, yleistyksiä eri aikakausien paremmuudesta sekä konfliktista kirkon ja tieteen välillä.
– Varsinkin jos myyttejä, kuten vaikkapa ”pimeä, kirkon kahlitsema keskiaika”, aletaan käyttää poliittisilla areenoilla omien tarkoitusperien pönkittämiseen, liikutaan kyseenalaisilla ja useimmiten epätieteellisilläkin poluilla.
Jaa artikkeli: