Tutkija rohkaisee seurakuntia ottamaan 1980- ja 1990-luvuilla syntyneet mukaan toiminnan suunnitteluun. Millenniaaleja puhuttelevat luonto, mystiikka ja uudet jumalanpalvelusyhteisöt.
Millenniaalit, Y-sukupolvi.
Nimitysten taakse kätkeytyy ikäryhmä, väljästi sanoen 1980- ja 1990-luvuilla syntyneet. He ovat sukupolvea, jolle kirkkoon kuuluminen ei ole itsestäänselvyys.
Kirkko ei kiinnosta heitä vain sen vuoksi, että se on osa suomalaista perinnettä. Tai siksi, että kirkko kastaa, vihkii avioliittoon ja siunaa hautaan.
Kulttuurikristillisyys, tapojen noudattaminen tapojen vuoksi, on tälle ikäryhmälle mennyttä maailmaa. Sen sijaan he tahtovat uskonsa ja maailmankatsomuksensa olevan itse koeteltua ja omakohtaista. Kristinuskolla olisi oltava jotakin annettavaa ”juuri minulle”.
Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikkö julkaisi tänä keväänä millenniaalien sielunmaisemasta laaja-alaisen tutkimuksen Millenniaalinen kirkko – kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko.
Artikkelikokoelman toinen toimittaja, Itä-Suomen yliopiston dosentti ja yliopistonlehtori Suvi-Maria Saarelainen muistuttaa, että vaikka ikäryhmä niputetaan yhden nimikkeen alle, kysymys on silti laajasta joukosta, jossa jokainen on aina yksilö.
Myös millenniaaleihin kuuluu erilaisia ja myös eri tavoin kokevia ihmisiä.
– Myös millenniaaleihin kuuluu erilaisia ja myös eri tavoin kokevia ihmisiä. Tätäkään ikäryhmää ei siis saa ahtaa liian tiukkoihin muotteihin, tutkija painottaa.
Tutkimuksen piirissä on olemassa myös erilaisia jaotteluja sille, kuka oikein on millenniaali.
– Useimmiten heihin määritellään kuuluviksi 1980-luvulla syntyneet. Sitä nuoremmat ovat postmillenniaaleja, diginatiiveja tai Z-sukupolvea, Saarelainen avaa.
– Pisimpien haarukointien mukaan millenniaaleja taas ovat kaikki vuosina 1979–1995 syntyneet. Määrittelyssä on siis jonkin verran tulkinnanvaraa.
Eräs tutkimuksissa vastaan tullut yhdistävä tekijä millenniaaleille on tietynlainen individualismi, yksilökeskeisyys. Ikäluokka on kasvanut ja elänyt kilpailuyhteiskunnan aikakaudella. Heissä on ”jokainen on oman elämänsä seppä” -ajattelua. Osittain siksi tarve yksilöllisille, omakohtaisille valinnoille korostuu.
– Samalla myös tietynlainen yksinäisyyden kokemus voi olla osalle millenniaaleista tyypillistä. Ja samalla kaipaus yhteisöjä kohtaan, oli se sitten perhe, kaveripiiri tai vaikkapa uskonnollinen yhteisö, elää voimakkaana, Saarelainen tulkitsee.
– Ehkä se on tietty paradoksi, että tämä ikäryhmä, johon itsekin kuulun, haluaa ratkaista ja päättää asiat mahdollisimman itsenäisesti, mutta samalla monet kaipaavat kuulumista johonkin suurempaan porukkaan. Yhteisöllisyyden perustarve ei ole hävinnyt mihinkään.
Nyt on korkea aika, ehkä jopa viimeinen mahdollisuus, ottaa millenniaalien näkökulma vakavasti.
Kansankirkko-ajatuksen hapertuminen ei tullut tuoreen tutkimuksen myötä Saarelaiselle yllätyksenä.
– Monet aiemmin asiaa tutkineet tunnistivat jo 20 vuotta sitten, että on muodostumassa sukupolvia, joiden keskuudessa ajatus kirkkoon kuulumisesta kulttuurin osatekijänä ei enää päde.
– Silloin kirkossa ei vielä havahduttu, mutta nyt on korkea aika, ehkä jopa viimeinen mahdollisuus, ottaa millenniaalien näkökulma vakavasti.
Mitä kirkko sitten voisi tehdä, että se voisi puhutella millenniaaleja paremmin?
– Tässä ikäryhmässä on paljon arvoliberaaleja ja samalla myös konservatiiveja. Näiden ääripäiden väliin jää kuitenkin melko iso joukko, jotka eivät pidä itsestään meteliä. Heissä piilee, tietysti äänekkäimpiäkään unohtamatta, yksi mahdollisuus, Saarelainen tulkitsee.
Tutkijan mukaan suurinta joukkoa voi kutsua ”etsijöiksi”.
– Iso kysymys on, miten kirkko kykenee tänä päivänä puhuttelemaan juuri hengellisiä etsijöitä.
Paikallisilta ihmisiltä voisi kysyä, mitä he haluavat.
Yhdeksi ratkaisuksi hän esittää sitä, että millenniaaleille tarjottaisiin konkreettista tekemistä ja osallistumista.
– Millenniaalit arvostavat yhteisöllisyyttä, joka rakentuu alhaalta ylös, ei toisinpäin. He ovat usein kiinnostuneet pop up -tyylisestä toiminnasta.
– Siis ei vaikkapa vuosikausia jatkuvasta kirkkokuorotoiminnasta, vaan paljon lyhyemmistä, tietyn suppean ajan käynnissä olevista projekteista.
Tutkija sanoo, että ylipäätäänkin seurakunnat voisivat rohkeasti kutsua millenniaaleja yhteisen pöydän ääreen, suunnittelemaan toimintaa yhdessä työntekijöiden kanssa.
– Paikallisilta ihmisiltä voisi kysyä, mitä he haluavat, kirjallisuus- ja kokkauspiirin, ryhmähiljentymisen vai luontoon menemistä.
Erityisesti nuoremmat sukupolvet arvostavat valtavasti luontoa.
Tämä kaikki voitaisiin Saarelaisen mukaan tehdä luopumatta kristillisen kirkon omasta identiteetistä.
Juuri luonnon merkityksen korostaminen voi olla yksi mahdollisuuksista.
– Erityisesti nuoremmat sukupolvet arvostavat valtavasti luontoa. Seurakunta voisi jalkautua ulos ja järjestää aiempaa enemmän retkiä ja myös kirkollisia toimituksia keskellä luontoa.
– Meillä on kristillisessä kirkossa niin ikään mahtava pyhiinvaellusperinne, jossa olisi varmasti tarttumapintaa millenniaali-sukupolven tuntojen kanssa.
Tutkijan mukaan samanlainen yhdistävä ilmiö on mystiikka.
– Kristillisessä perinteessä on kirkkoisistä alkaen voimakas pohjavire hiljentymiseen, kristilliseen meditaatioon ja rauhoittumiseen. Tämä puoli on ehkä luterilaisuudesta vuosisatojen aikana hapertunut.
Jo nyt Suomen evankelisluterilaisen kirkon piirissä toimii lukuisia jumalanpalvelusyhteisöjä, joista moni kerää toimintaansa paljon millenniaaleja, heitä nuorempia sekä lapsiperheitä.
Vaikka tulevaisuus näyttäisi ohjaavan kohti tällaisia yhteisöjä, varojen ja henkilöstöresurssien kohdentaminen vanhoista tavoista ja muodoista kohti uusia aiheuttaa usein seurakunnan sisällä kipua.
– Uuden toiminnan synnyttäminen voi olla vaikeaa. Mutta kannustaisin silti seurakuntia kokeilemaan rohkeasti uutta, sanoo Suvi-Maria Saarelainen.
Korona-ajan jumalanpalvelusten ja muiden tilaisuuksien striimaukset osoittivat tutkijan mukaan sen, että suosikkipappi voi löytyä jonkin muun kuin oman, maantieteellisesti rajatun seurakunnan alueelta.
Uudenlaisten messuyhteisöjen lisäksi Saarelainen toivoo lisää keskustelufoorumeja, joissa käsiteltäisiin osallistujille tärkeitä kysymyksiä.
– Niissä saisi vapaasti pohtia elämää ja uskoa. Jokainen voisi olla omana itsenään, heikollakin uskolla ja kysyvällä mielellä, näissä tilaisuuksissa mukana.
Kolme erilaista millenniaalia
Tukea hengelliseen kasvuun
Virve Melander, 34, osallistui kouluaikana uskontotunneille ja muiden mukana joulu- ja kevätkirkkoihin. Muutoin evankelisluterilainen kirkko jäi lapsuudessa ja nuoruudessa vieraaksi.
– Liityin kirkkoon ja minut kastettiin vasta reilu pari vuotta sitten, sen jälkeen kun olin käynyt oppilaitospapin vetämän aikuisrippikoulun.
Päätökseen vaikutti aikuisrippikoulussa syntynyt kokemus siitä, että kirkossa on tilaa myös pohtia asioita kriittisesti, epäillä ja etsiä.
– Arvostan valtavasti esimerkiksi kirkon tekemää diakoniatyötä, mutta se ei ollut minulle tärkein syy liittyä kirkkoon, sillä hyväntekeväisyyttä voidaan tehdä muuallakin.
– Ennen kaikkea liityin kirkkoon sen vuoksi, että uskon kirkon keskeisempään opetukseen, pelastukseen Kristuksessa. Kirkon ydin on evankeliumi.
Kirkon toiminnassa läheisimmiksi Melanderille ovat tulleet jumalanpalvelukset ja messut.
– Koen Tuomasmessut ja Muuramen seurakunnassa järjestettävät AIR-messut todella tärkeinä ja toivoisinkin, että myös tavallisten messujen musiikki olisi hieman modernimpaa, toki virsiäkään unohtamatta.
– Odotan kirkolta perustehtäviin keskittymistä. Messujen lisäksi evankeliumin julistusta ja seurakuntalaisten hengellisen kasvun tukemista. Haluaisin tulevaisuudessa myös nähdä enemmän kirkkorajat ylittäviä tapahtumia.
Ehtoollisen hengellinen merkitys on Melanderille tärkeää.
– Kaiken muun voin tehdä kirkkorakennuksen ulkopuolellakin, mutta ehtoollisen tuoma yhteys Kristukseen ja muihin kristittyihin, sitä en voi muualla saada.
Ennen kaikkea Melander toivoo voivansa elää uskoaan todeksi.
– Miten oppisin tunnistamaan jokaisessa ihmisessä Kristuksen? Miten muistaisin, että jokainen ihminen, eläimet ja luonto, ovat Jumalan luomia ja itseisarvoja, eivät vain välinearvoja? hän pohtii.
Vapaus uskoa – tai olla uskomatta
Tärkeintä on se, mitä ihminen kokee itselleen tärkeäksi.” – Mirka Peltonen
Mirka Peltonen, 36, päätti parisen vuotta sitten, pitkän prosessin jälkeen, erota kirkosta.
– Olin pitkään miettinyt omaa suhdettani kirkkoon. Tiesin, että olin vieraantunut seurakunnasta ja en usko kaikkeen, mitä kirkko opettaa.
– Tieteellinen, tutkittu tieto on minulle tärkeää. Ja uskon kyllä myös moniin asioihin, mutta en löytänyt kosketuspintaa näille asioille luterilaisesta kirkosta.
Peltonen kävi lapsuudessaan seurakunnan kerhoissa ja nuoruudessaan rippikoululeirillä. Muutoin suhde seurakuntaan jäi etäiseksi.
– Koulun mukana kävin joulu- ja pääsiäiskirkoissa ja vedin jopa teini-iässä jotain seurakunnan kerhoa, mutta läheisempää suhdetta minulle ei päässyt syntymään.
Peltosen omat lapset on kastettu ortodoksiseen uskoon.
– Ortodoksisuus tulee puolisoni kautta, jolla on juuria Karjalassa. Halusimme vaalia sieltä tulevaa perinnettä.
Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen liittyy Peltosella rauhoittumiseen ja hiljentymiseen, ei niinkään hengellisyyden harjoittamiseen.
– Omissa ja kirkon arvoissa on varmasti paljonkin samaa. Osallistun mielelläni vaikkapa sukulaisten ristiäisiin ja häihin. Tykkään myös laulaa virsiä, niihin on helppo yhtyä mukaan.
– Ylipäätään minulle on tärkeää kunnioittaa jokaisen omaa uskoa. Tärkeintä on se, mitä ihminen kokee itselleen tärkeäksi. Minulla on monia ystäviä, jotka uskovat. Tiedän että he kunnioittavat myös sitä, etten itse usko.
Aktiivisena toimijana seurakunnassa
Topi Viitasalo, 38, on ollut kirkon jäsen koko ikänsä.
– Rippikoulu- ja isosaikaan suhde kotiseurakuntaan Maaningalla oli tiivis. Sen jälkeen tuli suvantovaihe, kunnes löysin taas takaisin kirkkoon.
Opiskeluaikana koitti hengellisen etsinnän aika, jonka aikana tapahtui yllättävä käänne.
– Satuin menemään Jyväskylässä opiskellessa yhtenä sunnuntaina Kortepohjan kirkkoon. En yhtään tiennyt mikä tilaisuus siellä on menossa. Paljastui, että siellä kokoontui silloin Kohtaamispaikka-niminen, seurakunnan sisällä toimiva jumalanpalvelusyhteisö.
Vuosia tuota hetkeä myöhemmin Topi Viitasalo aloitti samaisen Kohtaamispaikan työntekijänä tämän vuoden helmikuussa.
– Ei ollut itsestään selvää, että hengellinen etsintäni kanavoitui kirkon piiriin. Mutta täällä minut otettiin armollisesti ja lämpimästi vastaan, heti ensimmäisellä vierailulla. Voi sanoa, että kohtasin silloin Kortepohjan kirkolla sekä toiset ihmiset että Jumalan.
Viitasalo on asunut niin Helsingissä, Tampereella kuin Kuopiossakin. Monessa isossa kaupungissa hän on nähnyt, miten hyvin erilaiset jumalanpalvelusyhteisöt vetävät millenniaaleja ja heitä nuorempia.
Kohtaamispaikan messuihin Palokan kirkolla ja Kaupunginkirkossa sekä brunssikirkkoihin osallistuu tällä hetkellä keskimäärin 100–150 ihmistä.
– Yhteisössä on mukana kaiken ikäisiä ihmisiä, mutta monet heistä ovat juuri omaa ikäryhmääni, lapsiperheitä sekä nuorempia, opiskelijaikäisiä.
– Kirkkoon kuuluminen itsessään ei kiinnitä näitä ikäryhmiä, vaan se että seurakunta pystyy tarjoamaan heille Jumalan kohtaamisen paikkoja, auttamaan elämän merkityksellisyyden hahmottamisessa sekä mahdollisuuden olla aktiivisena toimijana yhteisössä.
Jaa artikkeli: