Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) 11. yleiskokous järjestetään Saksan Karlsruhessa elo-syyskuun taitteessa. Kokouksen valmisteluasiakirjoihin kuuluu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission julkaisema raporttikirja Arushassa vuonna 2018 pidetystä konferenssista. Kirkon lähetystyön keskuksen asiantuntija Minna Hietamäki piti keväällä 2022 järjestetyssä missiologisessa symposiumissa katsauksen, jossa hän kuvaa kirkon missiosta käytyä keskustelua KMN:n puitteissa erityisesti Arushan konferenssin jälkeen. Artikkeli on osa Kirkkomme Lähetyksen julkaisemaa sarjaa. Linkit muihin julkaistuihin artikkeleihin kirjoituksen lopussa.
Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukset syntyivät tarpeesta
Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.
Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).
Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.
Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta
Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.
Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.
Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.
Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.
Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.
Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”
Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.
Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi
Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).
Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:
- Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
- Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
- Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
- Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
- Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
- Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.
Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?
Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.
Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.
Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.
Imperiumeja kaatamaan
Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”
Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.
En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.
Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.
Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.
Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus
Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.
Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).
Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”
Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.
Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.
Jeesuksen työtovereita
Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.
Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.
Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.
Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.
Arushasta Karlsruheen
Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.
Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.
Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon
Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.
Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.
Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.
Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.
Muutosta luova opetuslapseus
Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)
Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.
Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.
Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.
Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.
Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.
Marginaalien mission uudelleen hahmottamista
Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:
Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.
Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.
Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.
Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.
Kaikkien kirkko kaikkia varten
Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.
Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.
KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen
Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.
Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.
Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.
Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.
Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:
- Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
- Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
- Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
- Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
- Olemisen lahja (Katri Suhonen)
- Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
- Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)