Jumala ei ole toivomusautomaatti. Silti meitä kehotetaan luottamaan häneen, kuin vastasyntynyt vanhempaansa. Elina Hellqvistin pohdintaa tulevan sunnuntain evankeliumista.
Minä sanon teille: Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Koputtakaa oveen, niin se avataan teille. Pyytäjä kyllä saa, etsijä löytää ja koputtajalle avataan. Kuka teistä vanhemmista antaisi lapselleen käärmeen, jos lapsi pyytäisi kalaa? Tai skorpionin, jos hän pyytäisi munaa? Vaikka te olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä asioita. Kai siis Taivaan Isä antaa vielä paljon mieluummin Pyhän Hengen niille, jotka sitä pyytävät. (Luuk. 11:9–13)
Äitiys koostuu lukemattomista pienistä tehtävistä ja vastuista, arkisista asioista huolehtimisesta. Kun pienen lapsen elämänpiiri laajenee oman kodin ulkopuolelle – päiväkotiin, kerhoon, kouluun – yksi lukuisista huolehdittavista asioista on vaatteiden nimikointi. Joka ikiseen pieneen vaatekappaleeseen pitää kirjata omistajansa nimi, muutoin ne häviävät tai menevät sekaisin. Muutama päivä sitten ymmärsin, että osat oman äitini kanssa ovat vaihtuneet lopullisesti. Äiti muutti hoitokotiin, ja vietin melkoisen rupeaman nimikoimalla hänen sukkiaan ja muita vaatteitaan. Samalla tein listaa vaatekappeleista, joita pitäisi päivittää. Minkälaiset kesäkengät olisivat hyvät? Tarvitaanko hellehattua? Pohdinnat olivat ihan samoja kuin mitä käyn aina vuodenajan vaihtuessa omien lasten kohdalla. Lapset kasvavat ja itsenäistyvät, äiti vanhenee ja on riippuvainen muiden huolenpidosta. Vaatteita nimikoidessani minä pohdin äitiyden olemusta ja paikkaani sukupolvien ketjussa.
Äiti muutti hoitokotiin, ja vietin melkoisen rupeaman nimikoimalla hänen sukkiaan ja muita vaatteitaan.
Tulevana sunnuntaina vietetään äitienpäivää ja kirkkovuoden mukaan rukoussunnuntaita. Molempien päivien teemat johdattavat miettimään niin vanhemmuuden kuin lapsena olemisen kysymyksiä. Kaikki ihmiset eivät saa omia lapsia eivätkä kaikki naiset ole äitejä, mutta jokainen meistä on jonkun lapsi, jonkun äidin kohdussaan kantama ja jonkun pienenä hoivaama. Äitien- ja isänpäivä ovat vuotuisia juhlia, jolloin ollaan tekemisissä aivan syvimpien henkilökohtaisten kysymysten kanssa. Äitiyteen liittyy paljon rakkautta, kiitollisuutta ja välittämistä, mutta usein myös paljon kipua ja vastaamatta jääneitä kysymyksiä.
Sekä vanhemmuuteen yleensä että äitiyteen erityisesti liittyvät roolit ja odotukset ovat olleet viime vuosikymmeninä voimakkaassa murroksessa. Mielenkiintoinen havainto tästä näkökulmasta on se, että päivän evankeliumissa vuoden 1992 raamatunkäännös puhuu isästä ja UT2020 -käännös vanhemmasta. Rooliodotukset ja ihanteet vaihtuvat, mutta perusasiat pysyvät. Vanhemman tehtävä on turvata lapselleen elämän perusedellytykset, ruoka ja vaatetus. Siihen pyrkivät myös ”pahat” ihmiset, me syntiset ja epätäydelliset.
Evankeliumin tarkoituksena ei kuitenkaan ole määritellä hyvää vanhemmuutta sinänsä, vaan kuvata Jumalaa. Se kertoo, millainen vanhempi meidän taivaallinen Isämme on. Yhdenkään maallisen vanhemman, sukupuolesta riippumatta, ei kannata liikaa verrata omaa vanhemmuuttaan Jumalan huolenpitoon. Ennemmin tai myöhemmin jokainen vanhempi joutuu vastatusten oman epätäydellisyytensä kanssa: hän tulee tarjonneeksi lapselleen, jos ei nyt skorpionia, niin ainakin jotakin muuta kuin mitä lapsi siinä hetkessä tarvitsisi. Vanhemmuus on peili, joka paljastaa ihmiselle hänen parhaimmat ja huonoimmat puolensa.
Kuvaus Jumalasta taivaallisena Isänä on meille tuttu. Raamatusta löytyy myös jakeita, jossa Jumalaa verrataan äitiin. Hän on kuin pesäänsä suojeleva kotka (5. Moos. 32:18), lastaan lohduttava äiti (Jes. 66:13) tai lintuemo, joka kokoaa poikaset siipiensä suojaan (Matt. 23:37). Teologi ja psykoanalyytikko Matti Hyrck kuvaa tutkimuksissaan, miten kuvaan Jumalasta vaikuttavat ne kokemukset, mitä ihmisillä on ollut aivan pienenä vanhemmistaan. Toisille näin muodostuva kuva Jumalasta on turvallinen, toisille pelottava. Jumala on kuitenkin paljon suurempi kuin mikään hänestä käytetty vertauskuva. Samoin Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan on suurempaa kuin mikään inhimillinen rakkaus.
Jumala on meidän taivaallinen vanhempamme, ja meillä on lupa pyytää häneltä apua pienissä ja isoissa asioissa. Rukoussunnuntain evankeliumia edeltää Isä meidän -rukous, jossa UT2020:n sanoin pyydetään ”tarpeeksi leipää joka päivä”. Luther opetti, että käsite jokapäiväinen leipä kattaa kaikki jokapäiväisen elämän tarpeet, aineelliset ja aineettomat.
Jumala ei kuitenkaan ole mikään toivomusautomaatti. Kaikkea pyytämäämme emme saa, ja usein rukoukset tuntuvat jäävän vastausta vaille. Siitä huolimatta rukoussunnuntain raamatuntekstit rohkaisevat meitä luottamaan Jumalaan samanlaisella varmuudella kuin pieni vastasyntynyt vauva turvautuu vanhempaansa. Hänelle voimme rukouksessa tuoda niin oman elämän pienet kuin koko maailman suuret murheet. Rukouksessa on kyse luottamuksesta ja heittäytymisestä Jumalan syliin. Se on luottamusta siihen, että Jumala ohjaa elämää läpi helpompien ja vaikeampien päivien. Jeesus viittaa tässä evankeliumissa jo helluntaihin ja Pyhään Henkeen. Jumala ei jätä meitä ihmisiä yksin etsimään tietä, vaan ohjaa ja opastaa meitä Pyhän Hengen avulla eteenpäin. Psalminkirjoittajan sanoin: ”Sinä olet tehnyt suuria tekoja, sinä ajattelet meidän parastamme. Minä haluan kertoa teoistasi – niitä on enemmän kuin voin luetella.” (Ps. 40:2)
Jaa artikkeli: