Seurakunnan työntekijältä voi pyytää sielunhoitoa. Tavallisesta keskustelusta sen erottaa täysi luottamuksellisuus ja Jumalan läsnäolo.
Kokemus Jumalan läsnäolosta
Sielunhoito kuuluu papin työhön. Ja pappiskoulutukseen, joka antaa vahvan pohjan.
– Mutta kun on kyse ihmisen kohtaamisesta, koulutus on vasta yksi kerros kokonaisuudesta, sanoo Kouvolan seurakuntayhtymän kehitysvammaistyön pastori Tero Kajander. Kirkon kehitysvammaistyössä vaaditaan pitkä sielunhoidon erikoiskoulutus.
Kajander arvelee sielunhoidon merkitsevän mielikuvatasolla ihmisille erilaisia asioita.
– Aina se on silti enemmän kuin vain kahden ihmisen keskustelua. Sielunhoitoon osallistuvilla on kokemus Jumalan läsnäolosta, siitä että Hän voi tehdä asioille jotain. Sitä voi myös pyytää.
Samoin jumalanpalvelus on yleisesti sielunhoidollinen tilaisuus. Erityisesti siellä Jumala on läsnä.
Sielu on osa ihmisen kokonaisuutta
Kristinuskoon sielunhoito on kuulunut aikojen alusta. Esimerkkinä sen historiasta Kajander viittaa vuoden 1295 maakuntalakiin, jossa sairaalle annettava ehtoollinen ja rippi olivat tärkeitä sielunhoidon muotoja.
Evankelisluterilainen kirkko on kulkenut eri suuntaan kuin roomalaiskatolinen ja ortodoksinen, joissa sielunhoito perustuu Ripin sakramenttiin. Rippi eli synninpäästö toki on mahdollista luterilaisessa kirkossakin. Sen voi saada papilta, jonka perustehtäviin kuuluu Jumalan armon välittäminen synninpäästön kautta.
Nykysuomalaisille sielunhoito lienee varsin vieras käsite, vaikka paljon puhutaankin kokonaisvaltaisesta terveydenhoidosta, johon kuuluvat henkisyys ja hengellisyys. Sielu on osa ihmisen kokonaisuutta.
– Sielunhoito lienee samassa joukossa terapian tai työnohjauksen kanssa. Huollamme yhä autoamme paremmin kuin kehoamme ja mieltämme. Ihminenhän voisi puhdistaa mielensä kuten auto, josta ajetaan karstat pois moottoritiellä.
Ota yhteyttä seurakuntaan tai nykäise hihasta tuttua seurakunnan työntekijää
Kajander pohtii, josko suomalaisten asenne juontaisi sotavuosien pärjäämisvaatimuksista ja puhumattomuudesta. Ulospäin pitää näyttää, että kyllä tässä pärjätään, vaikka säästä puhumalla.
Moni saattaa vierastaa sielunhoitoa hengellisyyden tai uskonnollisuuden takia. Kirkon piirissäkin siitä ehkä voisi puhua enemmän.
– Uskonnon kieli on hyvin latautunutta ja edustaa monille vahvoja, joskus negatiivisiakin merkityksiä.
Minkä tahansa elämäntilanteen takia apua kaipaava voi kuitenkin ottaa yhteyttä seurakuntaan tai nykäistä hihasta tuttua seurakunnan työntekijää: pappia, diakonia, nuoriso-ohjaajaa. Tilaisuus sielunhoitoon saattaa yllättää vaikka kesken kauppareissun, kun tapaat tutun työntekijän.
Henkilökohtaisista asioista tuskin kannattaa avautua kauppahyllyjen välissä, mutta siellä voi sopia yhteydenotosta tai tapaamisesta.
Sielunhoito perustuu luottamukseen
– Sielunhoito perustuu aina luottamukseen. Vaitiolovelvollisuus kuuluu pappislupaukseen ja on kirjattu myös lakiin. Muillakin kirkon työntekijöillä toki on moraalinen vaitiolovelvollisuus. Papilla se on ehdoton.
Sielunhoito sopii hyvin tähän aikaan, joka jatkuvasti vyöryttää eteemme uusia uhkia. Koronan lisäksi tietomurrot uutisointeineen tuovat monen mieleen epävarmuutta, huolta ja pelkoa.
Korona on osoittanut, miten merkityksellistä on kohdata toinen ihminen kasvokkain. Sen tarpeen saimme kai jo äidinmaidossa. Nyt kärsimme kohtaamisen puutteesta.
Tero Kajander muistuttaa, että koko sisintään ei auta avata somessa. Toisaalta digitalisaatio on lisännyt kirkonkin yhteydenpitokeinoja.
Toisen ihmisen puolesta voi rukoilla vaikkapa puhelimessa tai chatissa. Sielunhoito kuitenkin tapahtuu aina konkreettisesti kohdaten.
Sielunhoitoa haluavan tarvitsee vain ilmestyä sovittuun paikkaan sovittuna aikana, ja kertoa kohtaamisessa vain sen, minkä tahtoo.
– Ei ole yhtä mallia, Kajander toteaa.
– Ihmisestä riippuu, miten paljon ja usein hän tahtoo tavata.
Sielua voi hoitaa luontolenkillä tai sairaalassa sairaalapastorin kanssa. Ei ole määrättyjä tai kiellettyjä aiheita, vaadittuja maneereja.
– Ketään ei pakoteta rukoilemaan ääneen, eikä ”lyödä Raamatulla päähän”.
– Hepreaakaan ei tarvitse osata, heittää myös standupia tekevä Kajander.
Sielunhoidossa ihminen kohtaa ihmisen, Jumalan rakastavien silmien alla.
Älä jää yksin
Pyydä apua. Ole apuna, jos pystyt.
Apua hätään ja huoleen omasta ja toisten puolesta tarjoaa moni taho, myös seurakunta täysin luottamuksellista keskusteluapua.
Seurakuntien työntekijöiden yhteystiedot:
kouvolanseurakunnat.fi/apua-ja-tukea
Palveleva puhelin 0400 22 11 80 joka ilta 18-24.
Käyn sielunhoidossa!
Ilosanomani herätti vaihtelevaa vastaanottoa: Siis missä?! Mitä se on? Mitä sulle siellä tehdään!
Uskon johdatukseen, joka sillä kertaa ohjasi puolitutun papin luo. Tämä tuntui oikeasti kuulevan ja näkevän. Kohtaamistemme rohkaisemana, asiaani itsekään oikein ymmärtämättä tartuin luuriin: – Saako sinulta sielunhoitoa?
Siitä alkoi tapaamisten sarja, joka pikkuhiljaa hienovaraisesti nosti minua raskaan ajan ahdingosta hetkittäiseen huolettomuuteen ja syvenevään luottamukseen.
Mitä tapaamisissa tapahtui?
No senhän arvaa, kun joku kerrankin kuunteli toimittajaa, joka työkseen tulkitsee toisia. Tuskin ehdin istua, kun jo aloin vuodatukseni, jota pappi kommentoiden kannusti.
Kuukausittainen tapaamisemme papin työhuoneessa kesti reilun tunnin. Lopuksi rukoilimme yhdessä. Pappi siunasi minut. Pöydälle varattuja paperinenäliinoja kului kerta kerralta vähemmän. Lähtiessä askeleeni oli aina keveämpi.
En ole enää pitkään aikaan kuvitellut pärjääväni yksin. Mieltäni ei ole diagnosoitu, mutta tiedän itsekin olevani ajoittain horjuva ja heikko, usein myös murtunut pieni ihminen.
Olen hakenut tukea niin perheneuvonnasta kuin työnohjauksesta. Psykoterapiaa tai muita terapiamuotoja en tunne. Nekin lienevät monille hyviä vaihtoehtoja.
Ihminen tarvitsee toista ihmistä, välillä myös ammatti-ihmistä. Juuri muuta tietoa sielunhoitoon ei kaivata.
Jumala hoitaa loput.
Jaa artikkeli: