Osa elämää

Täyden elämän elänyt valkohapsinen vanhus vetää viimeisen henkäyksensä omassa sängyssään, kirkasjärkisenä ja rauhassa, rakastavan ja sopuisan lähipiirin ympäröimänä.

– Tämä on oikeastaan sellainen ikiaikainen hyvän kuoleman ihanne, toteaa tutkija ja tietokirjailija Ilona Pajari.

– Moni muu asia on muuttunut, mutta rauhallisen lähdön toive niin, että välit läheisiin ovat kunnossa, ne ovat kuolemankulttuurin vanhimpia piirteitä.

Keski-Suomen Keskussairaalassa saattohoitopuolella työskentelevä sairaalapappi Asta Airaksinen vahvistaa ajatuksen.

– Oman kuoleman lähestyessä ihmisen kysymykset eivät välttämättä ole selkeitä, ja tämä voi näyttäytyä epämääräisenä ahdistuksena, levottomuutena, jopa aggressiivisuutena. Taustalla on usein kuolemanpelkoa, jota ei osata sanoittaa. Niitä ajatuksia pitää sitten alkaa yhdessä pilkkoa.

– Yleensä kuolevan kysymykset liittyvät lopulta läheisiin ihmisiin, siihen kuinka he pärjäävät, kun itse on kuollut. Toinen teema on se, mitä kuoleminen on. Millaista se on, tuleeko kipuja, kauanko se kestää, menen­kö tajuttomaksi, voidaanko minut nukuttaa, jos edessä on kärsimystä?

Kuolevan ja läheisen näkökulmat kuolemaan ovat tietysti erilaisia.

– Kuoleva ihminen joutuu luopumaan kaikista läheisistään ja kaikesta tässä elämässä. Läheiset taas luopuvat vain yhdestä ihmisestä, Airaksinen toteaa.

Läheisten, meidän tänne vielä jääneiden, menetyksen kokemus on jo kaksikymmentäviisi vuotta kuolemaa tutkineen Ilona Pajarin mukaan muuttunut Suomessa jatkuvasti yksityisemmäksi.

– Suru emootiona ei muutu, mutta sen ilmaiseminen on muuttunut valtavasti. Kuolemansurua ei koeta enää samalla tavalla yhdessä suvussa, paikallisyhteisössä tai seurakunnassa. Moni kokee, että läheisen menetyksestä on hankala kertoa työpaikalla, ja naapureille asiaan viitataan lyhyesti.

Vaikka kuolema kohtaa joskus jokaisen, on siihen liittyvä suru myös harvinaistunut.

– Kuolleisuus on alentunut, ja harva menettää nykyään esimerkiksi lapsensa. Aiemmin kuului peruskuvastoon, että isosta lapsikatraasta yksi tai kaksi lasta menehtyi ennen aikuisikää. Tartuntataudit saattoivat viedä samasta perheestä monta jäsentä. Nykyään saman kokeneita joudutaan etsimään rajatuista ryhmistä, Pajari sanoo.

Suuntaus julkisesta yksityisempään koskee Pajarin mukaan surun ilmaisun lisäksi koko kuolemankulttuuria, kaikkia kuolemaan liittyviä toimia ja rituaaleja. Taustalla heijastelevat suuret yhteiskunnalliset muutokset, kuten sota-aika sekä 70-luvun suuri maaltamuutto.

– Mutta kuolemankulttuuri oli Suomessa murroksessa jo toisen maailmansodan aikana. On virheellinen käsitys, että siihen olisi päättynyt jotakin perinteistä ja sen jälkeen kaikki olisi ollut toisin, Pajari muistuttaa.

– 1940-luvulla suomalaisissa kaupungeissa oltiin jo siirrytty modernimpaan tapaan, jossa suru oli hillitympää ja yksityisempää ja kuolema eri tavoin ammattilaisten hoitamaa. Arkussa makaavaa vainajaa ei välttämättä haluttu edes katsoa. Maaseudulla, varsinkin selkeän agraarisissa oloissa, tavat olivat vielä toiset.

Nykyinen kuolemaan liittyvä tapakulttuuri jakaantuu Pajarin mukaan niukkojen tapojen läntiseen ja eteläiseen Suomeen sekä konkreettisempien, visuaalisempien toimien itäiseen ja pohjoiseen Suomeen.

– Itäisessä ja pohjoisessa Suomessa, siellä missä vielä on maaseudun kulttuuria enemmän jäljellä, esimerkiksi vainajan katsominen kuuluu edelleen asiaan. Vainaja voidaan myös käyttää kotona vielä ennen hautausmaalle lähtöä ja omaiset saattavat itse luoda haudan umpeen, hän kuvailee.

Sairaala, hautaustoimisto, seurakunta. Tapojen eroista huolimatta ihmisen viimeisten maanpäällisten hetkien etapit ovat eri puolilla nyky-Suomea pitkälti samat. Ihminen kuolee yleensä sairaalassa, vainajan käsittelystä ja hautajaisjärjestelyistä vastaavat pitkälti hautaustoimisto ja seurakunta.

– Vaikka Suomessa on jo pitkään ollut uskonnollista moninaisuutta ja kirkosta eroaminen on lisääntynyt, niin kyllähän luterilainen kirkko on edelleen iso tekijä. Kirkolliset hautajaiset ovat perusasia, eikä vaihtoehtoja juuri tunneta, toteaa Pajari.

Kaikkia suomalaisia yhdistävän uskonnon kehys kuolemaan liittyvien ajatusten ja tunteiden käsittelyssä on kuitenkin väljentynyt, ja tilalle on tullut muun muassa psykologisia selitys- ja selviytymismalleja. Näissä suru on nähty esimerkiksi työnä, joka pitää saattaa loppuun, tai vaiheina, jotka tulee käydä läpi.

– Nykyään puhutaan enemmän jatkuvista siteistä; vainaja saa olla osa elämää niin pitkään kuin tarpeellista, eikä surusta irtautuminen ole enää tavoite, Ilona Pajari kertoo.

Kirkon työntekijänä sairaalaympäristössä toimiva Asta Airaksinen edustaa kuoleville, heidän läheisilleen ja koko henkilökunnalle eri tavoin kristillistä uskoa – tai toivoa.

– Kuolema on osa elämää ja tulee kaikkien meidän kohdalle jossain vaiheessa, mutta omassa työkontekstissani se näyttäytyy ensisijaisesti vapautuksena tämän elämän kivusta ja kärsimyksestä, hän toteaa.

– Se, mitä voin pappina tarjota, on toivon näkökulma. Kuolema ei ole loppu, vaan ikuisen elämän alku.

Lääkäreillä on sairaaloissa käytössä koko moderni lääketieteellinen osaaminen ja teknologia. Mitä ovat sairaalapapin tärkeimmät välineet kuoleman kysymysten äärellä?

– Minulla on korvat, kaksi korvaa ja yksi suu. Pyrin käyttämään niitä siinä suhteessa. Olen siis näissä kohtaamisissa useimmiten kuuntelija. Toinen väline on rohkeus olla rauhallisesti läsnä ahdistuksen ilmapiirissä, ja ajoittain sietää sietämätöntäkin. Nämä ovat ne tärkeimmät.

Lauantaina 31.10. vietetään pyhäinpäivää. Päivä on kristillisessä perinteessä vainajien, pyhimysten ja marttyyrien muistopäivä. Katso pyhäinpäivän tapahtumat: jyvaskylanseurakunta.fi. 

Jaa artikkeli: