Ekumeenisen missiologian perusteos haastaa keskusteluun – ketään ei ole suljettu pois

Kirjan esipuheessa arkkipiispa Luoma viitoittaa tietä samaan suuntaan. Hänen mukaansa kirkon on aina etsittävä uusia mahdollisuuksia ja tapoja pitää esillä Herraansa Jeesusta Kris­tusta. ”Lähetetty kirkko ei voi käpertyä sisäänpäin ja pitäytyä vain tutussa ja turvallisessa.” Tätä ajatellen kansainvälinen keskustelu paljastuu meille suunnattoman suureksi innoituksen lähteeksi.

Tervetullut perusteos

Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan on tervetullut peruskirja, jonka toivoisi kuluvan erityisesti teologien, mutta muidenkin käsissä (tai näytöllä). Se taustoittaa hyvin niitä keskusteluja, joita viime vuosina on käyty sekä eri seminaareissa että sosiaalisessa mediassa. Näissä keskusteluissa monet ovat peräänkuuluttaneet meidän pohjoiseurooppalaisen teologian tekemisen pöllyttämistä. Ensimmäisenä on tiedostettava oma sidonnaisuutemme sekä uuden ajan alun kulttuuriperintöön, että oman aikamme virtauksiin. Sen jälkeen on mahdollista avata silmät kaikelle sille kristinuskon tulkinnalle, joka jo rikastuttaa kansainvälisiä keskusteluja ja on totta monissa sisarkirkoissamme. Kirja vie meitä aarteiden äärelle.

Ansiokasta on jo se, että kirjan kirjoittajakunta edustaa melko laajaa kirjoa kristillisiä perinteitä. Samoin se, että meiltä löytyy omasta takaa iso joukko missiologiaan syvästi pureutuneita tutkijoita ja kirjoittajia. Ainoa ulkomainen kirjoittaja on missiologian professori emeritus Stephen Bevans, joka on vieraillut Suomessakin useita kertoja. Hänen merkityksensä ekumeenisen missiologian kehittäjänä onkin suuri.

Välineitä ajatteluun ja kohtaamisiin

Kirja alkaa Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri, TT Mari-Anna Auvisen johdantoluvulla, joka vie suoraan kirjan teemojen ytimeen. Auvinen näyttää korostavan yhdessä ajattelemisen ja tekemisen näkökulmaa. Hän tuo hyvin esille sen, miten laajalti erilaisissa kirkoissa ja kirkkoliitoissa on mission suhteen lähestytty samoja kysymyksiä ja näkökulmia. Tämäkin viittaa siihen, miten tärkeää on kuunnella toisia ja jakaa siitä, mitä itse on oppinut.

Auvinen hahmottaa kirjan kolmeen osaan: ensin missiologian käsitteen ja kirkkojen tulokulmien hahmottaminen, toiseksi avataan sekä missiologian historian ja tämän ajan haasteita ja kolmanneksi uskontoteologiaa ja uskontojen kohtaamista käsittelevät artikkelit. Tämän kolmijaon olisi voinut laittaa näkyviin myös kirjan asettelussa meille, jotka aina haemme isoista kokonaisuuksista sopivan kokoisia palasia pureskeltavaksi. Iso haitta tämä ei luonnollisestikaan ole.

Nämä kolme osaa kertovat paljon myös siitä, mitä kirkon missiossa käytännössäkin tapahtuu. Paljon tutkimusta, keskusteluja ja yhteisen näkökulman hahmottelua sekä omien juurien tiedostamista myös sen osalta, mikä on kipeää ja mikä on tuottanut ei toivottuja tuloksia. Kolmantena, ehkä eniten viime vuosien haasteeksi noussut tarve hahmottaa omia rajoja – kaiken yhteyttä etsivän ja dialogiin pyrkivän keskellä. Mikä on se minulle luovuttamatonta ja mitä voisin ajatella toisin, kuinka hahmotan Jumalan toiminnan tässä maailmassa siellä, missä kristityt eivät ole läsnä? Monet kolmannen osan artikkeleista piirtävät tärkeitä karttamerkkejä muuttuvan suomalaisen uskonnollisuuden maastoon ja antaa tarpeellisia välineitä analysointiin ja toiseuden ymmärtämiseen. Joskus vauhtia on haettava vaikkapa Intiasta asti, omaa kaupunkiteologiaa unohtamatta.

Syvemmälle missiologiaan

Yksittäisistä artikkeleista nostan esille piispan Revon artikkelin ”Muutoksen missio. Transformaatio lähetyksen uutena avainkäsitteenä”.  Artikkeli luotaa syvältä transformaatio -käsitteen historiaa ja teologista merkitystä missiologialle. Revon mukaan käsite on avannut yhteisen ajattelun ja ymmärryksen uomia siinä, missä esim. aiemmin käytetyt vapautus ja kehitys -käsitteet ovat rakentaneet aitoja kirkkojen ja keskustelijoiden välille.

Tämän pariksi sopii hyvin Antti Raunion artikkeli kirkon mission sosiaalisesta ulottuvuudesta. Raunio kirjoittaa: ”Rakkauden harjoittamiseen kuuluu siis oppia ymmärtämään, mitä lähimmäinen todella tarvitsee ja mikä on hänelle aidosti hyväksi. Juuri tähän Kristus kutsuu asettuessaan marginaaliin, ja tätä hän saa aikaan toteuttaessaan rakkautta uskon välityksellä.” (s. 96) Usko, jossa Kristus asuu ja joka ottaa vastaan rakkauden huomioi lähimmäisen hänen tarpeistaan käsin. Muutos ulottuu siis sekä kristittyyn että lähimmäiseen. Tämä koskee vahvasti myös kirkko yhteisönä: ”Kristillinen yhteisö ei siten ole ainoastaan hengellinen ja sisäinen ykseys, vaan se toteutuu myös työssä kaikkien kärsivien puoles­ta ja tällä työllä on myös ulkoinen ulottuvuus.” (s. 98)

Johdannossa Auvinen viittaa enemmistömaailman erilaiseen tapaan sanoittaa meille tuttuja käsitteitä. Meille erityisen tärkeiden käsitteiden – synti ja anteeksiantaminen – rinnalle nousee elämä ja kuolema. Samankaltainen erilaisuus sanoituksissa näkyy Serafim Seppälän kirjoituksessa, joissa hän avaa ortodoksien missiologisia keskusteluja. Missio ikään kuin asettuu vähän eri kohtaan ja siihen liittyvä sanoitus nousee toisenlaisesta perinteestä: ”idässä pelastuminen ei ole ihmisyydessä kasvamisen prosessista irrallinen asia. Tämä taas ei tarkoita sitä, että pelastus olisi Jumalan armosta irrallinen asia tai pelkkää ihmisenä kasvamista.” (s. 115) Kaiken kaikkiaan ortodoksien tavoissa hahmottaa ja sanoittaa kirkon missiota on paljon syventymisen aihetta.

Kirja on niin runsas ja artikkelit hyvin kirjoitettuja, että pelkään arvion venyvän liiaksi. Ehkä tästä jo käy ilmi, että kirja innoittaa ainakin minua. Toivottavasti muitakin.

Eräänlaisena tunnuslauseena sille, mitä tämä kirja voi saada aikaan ja tavoitteena, johon toivon kirkoissamme tehtävän teologian tähtäävän, voi pitää Auvisen kirjaama ajatusta: ”Ekumeeninen missiologia käyttää asiakirjoissaan yhdessä lausumisen pu­hetapaa. Tämä puhetapa on kontekstuaalista ja muutokseen tähtäävää luon­teeltaan.” (s. 29)

Jaa artikkeli: