Kartta pitkän elämän tienhaaroista piirtyy selvästi vasta jälkikäteen. Neljä jyväskyläläistä kertoo valinnoistaan ja käänteistä matkan varrella.
Päivääkään en vaihtaisi
Seija Halinen syntyi 75 vuotta sitten pieneen mökkiin Jyväskylän Ruokkeella. Lapsuus oli niukkaa aikaa. Äiti kävi töissä ruokakaupassa, ja isä teki rakennus- ja metsätöitä.
Koulumatkaa Vesankaan kertyi nelisen kilometriä. Tietä ei ollut, mutta naapuri ajoi jäljet hevosella. Talvisin sai lainata potkukelkkaa tai veljen suksia. Halinen viihtyi koulussa ja oli hyvä oppilas. Opettaja kannusti jatkamaan oppikoulussa, mutta perheellä ei ollut siihen varaa.
– Kouluja en käynyt, mutta en ole sitä sen kummemmin harmitellut, eihän asialle voinut mitään. En koskaan miettinyt, mitä minusta tulee isona, mutta aina löytyi jotain työtä kansakoulupohjaltakin, hän tuumaa.
Kahdeksas luokka oli hajanainen: Syksyllä käytiin kuusi viikkoa jatkokoulua Kristillisellä opistolla, ja kevään ajan tytöt saivat kotitalousopetusta Puuppolan koululla kerran viikossa.
Työelämä kutsui jo 14-vuotiaana. Ura alkoi kukkakaupan juoksutyttönä Jyväskylän Vapaudenkadulla. Pian hän vaihtoi Kauppahalliin kalakauppiaan apulaiseksi ja sieltä myyjäksi vaatekauppaan, ensin Talvistolle ja sitten Keskuspukimoon.
Päivät venyivät pitkiksi, koska parin vuoden ajan illat kuluivat Kauppaoppilaitoksella liikeapulaiskoulussa.
Kotiin maalle pääsi vasta iltakymmenen aikoihin, ja läksyt hoituivat linja-autoa odotellessa.
Töissä piti käydä kotoa käsin, koska vanhemmat eivät laskeneet tyttöä kaupunkiin omilleen. Iso muutos onnistui vasta parikymppisenä, kun veljen kanssa järjestyi yhteinen asunto.
Välillä tulee mieleen, että armovuosia tässä jo eletään.
– Työkaveri houkutteli kursseille, ja lähdin. Opin siellä mainontaa, tekstausta, somistusta ja vähän ruotsia ja englantia.
Elämän mies löytyi sukulaisen häistä, vaikka pari tutustui toisiinsa ensin kaveripohjalta.
– Tämä hyvätapainen, pitkä poika tuli vastaan. Se vaan kolahti ja tuntui oikealta. Yhteistä elämää on vierähtänyt jo 48 vuotta, Halinen laskee tyytyväisenä.
Nuoripari rakensi oman kodin miehen kotitalon maille Sarvenperälle, ja pian perhe täydentyi pienellä pojalla. Halinen puhuu lämpimästi rauhallisesta, mutta aktiivisesta kylästään.
– Olin mukana perustamassa kyläyhdistystä jo 1970-luvulla. Emme haluaisi elää missään muualla.
Äitiysloman jälkeen myyjän työt vaihtuivat Postin leipiin. Lomitusten jälkeen hän sai periä anoppinsa jakelualueen, jota laajennettiin pikkuhiljaa. 20 vuoden aikana ihmiset postiosoitteiden takana kävivät tutuiksi. Toisinaan kutsuttiin vaikkapa nimipäiväkahville. Joku saattoi pyytää nostamaan eläkkeen puolestaan tai toimittamaan muita asioita. Halinen auttoi missä ehti.
– Saatoin vaikka ripustaa pyykit kuivumaan, hän muistaa.
Eläkepäivät koittivat 57-vuotiaana, kun työuraa oli kertynyt 43 vuotta. Nyt aikaa liikenee harrastuksille ja yhdistystoiminnalle, kun terveyttä ja virtaa riittää.
Elämä on sujunut tasaiseen tahtiin ilman suuria vaikeuksia, vaikka menetyksiäkin on ollut. Vanhempien kuolemat ovat olleet kipeitä paikkoja. Halinen ajattelee, että kaikki on jossain määrätty.
– Se tulee, mikä on tarkoitettu. Päivääkään en vaihtaisi pois. Välillä tulee mieleen, että armovuosia tässä jo eletään, mutta etukäteen on turha murehtia.
Elämää eletään tulevaa varten
Eliisa Korpikannas, 67, muistaa lapsuudestaan vaihtuvat kodit, kun perhe muutti paikkakuntaa isän työn perässä. Vanhemmat erosivat, kun hän oli 11-vuotias.
– Isä oli taivaanrannan maalari, eikä osannut kantaa vastuuta perheestään, hän sanoo.
Äiti joutui aivoleikkaukseen, josta toipuminen vei aikaa. Kun tuloja ei ollut, lapsille oli vaikea hankkia edes riittävästi ruokaa. Kunta näki parhaaksi sijoittaa perheen alaikäiset lapset lastenkotiin Lohjalle. Se oli tytölle niin kova paikka, että mieli on piilottanut ajanjakson syvälle.
– En muista siitä ajasta juuri mitään, mutta olin kuulemma pitkään vihainen ja sulkeutunut.
Elämä on ollut etsimistä, hakemista ja taistelemista.
Korpikannas kertoo, kuinka lastenkodin asukkaat saivat tuolloin ikävän leiman otsaansa. Asenteellisen suhtautumisen huomasi myös koulun opettajista ja muista ammattilaisista.
Opinnot jatkuivat ammattikoulussa ompelijaksi ja vielä emäntäkoulussa, kunnes tuli aika aloittaa uusi vaihe Keski-Suomessa.
– Oli päästävä kauas kaikesta, mikä muistutti ajasta lastenkodissa. En halunnut sen enää vaikuttavan elämääni.
Hän päätti muuttaa Jyväskylään ensin vanhemman siskonsa luo, ja asunto ja työ ompelijana järjestyivät viikon sisällä. Palkkatyö vaihtui myöhemmin omaan ompelualan yritykseen.
Tuleva aviomies löytyi tanssipaikan vilskeestä. Mies vakuutti tanssitaidollaan ja tuntui muutenkin hyvältä valinnalta. Perheeseen syntyi lyhyen ajan sisällä kaksi lasta, mutta perheonni vaihtui pian painajaiseen. Mies oli väkivaltainen ja alkoholisti. Avioliitto päättyi, kun Korpikannas joutui sairaalaan erään pahoinpitelyn jälkeen. Kotiin hän ei enää uskaltanut palata.
– Kaikkeni yritin. Luita piti murtua, ennen kuin ymmärsin lähteä, hän sanoo hiljaa.
Lapset jäivät isälleen. Alkoi vuoden asunnottomuus ja reppuelämä ystävien nurkissa ja tilapäisasunnoissa. Välillä hän sai lapset luokseen viikonlopuksi.
– Oli sydäntä särkevää lähettää lapset takaisin isälleen, hän muistaa.
Lapset auttoivat jaksamaan ja ystävät kannattelivat vaikean ajan yli. Lopulta mies menetti lasten huoltajuuden ja sai häädön asunnosta alkoholin vuoksi, jolloin Korpikannas saattoi palata kotiin lastensa luo. Myös ompelutyö saattoi jatkua.
– Elämä on ollut etsimistä, hakemista ja taistelemista. Jos ei elämäntilanteen, niin sairauksien vuoksi.
Selkärankaa leikattiin ensimmäisen kerran alle kolmekymppisenä synnynnäisen skolioosin vuoksi. Leikkauksia on jouduttu tekemään useita, ja myös polvet on uusittu. Kun terveys petti, oma yritys oli pakko lopettaa, vaikka asiakkaita ja intoa työhön olisi riittänyt.
Alkoi uuvuttava taistelu työkyvyttömyyseläkkeestä. Aina vaadittiin uusia lääkärintodistuksia ja paljon paperisotaa. Lopulta kaikki ilo tuntui kaikonneen, eikä tehnyt mieli edes nousta aamulla sängystä. Kun hän viimein pääsi psykiatrian poliklinikalle, lääkäri totesi, että romahdus oli ollut lähellä. Myönteinen eläkepäätös saapui lopulta 2014.
– Sen kirjeen tavasin moneen kertaan, kun uskalsin sen ensin avata, hän huokaa.
Avioeronsa jälkeen Korpikannas päätti, ettei enää ota miestä rinnalleen. Päätös piti pyörtää, kun nykyinen puoliso muutti taloon. Yhteinen elämä on ollut niukkaa, mutta koti turvallinen. Uuden suhteen myötä elämä tuntuu seestyneeltä.
– Pian tulee täyteen 30 hyvää, yhteistä vuotta. Tämä aika on korvannut kaikkea sitä, mitä on ollut.
Korpikannas miettii, että elämä ei ole päästänyt helpolla. Katkeruutta hän ei kuitenkaan tunne.
– Toisinaan tulee jossiteltua, että miten asiat olisivat voineet mennä, mutta tulevaisuutta varten tässä eletään. Tiedän, että olen tehnyt aina parhaani.
Elämässä on riittänyt rakkautta
Aarne Jäntti, 84, syntyi sahatyöläisen pojaksi Suonenjoen Iisvedellä. Veljessarjan nuorin sai lempeän kasvatuksen, ja varhaisvuodet siintävät mielessä valoisina.
– Lapsuus oli mukavaa aikaa. Kerran meinasin saada isältä selkäsaunan, mutten sitten kuitenkaan, hän nauraa.
Oma koti oli kallisarvoinen. Isä sai rintamamiestontin ja rakensi siihen perheelle talon. Perunat, juurekset, heinät ja joskus kauraakin korjattiin omalta maalta. Lehmiä oli parhaimmillaan kaksi, ja joulukinkut kasvatettiin omista possuista.
Koulunkäynti loppui kansakouluun, vaikka opettaja suositteli jatkamaan.
– Isä kysyi, haluanko jatkaa koulussa, ja minä en halunnut.
Täysi-ikäiseksi ehdittyään poika pääsi isän jäljissä sahalle töihin. Tansseista löytyi vaimoksi kotipitäjän tyttö, jonka kanssa matkattiin työn perässä Kuopioon ja Pieksämäelle. Perhe täydentyi pian kahdella lapsella. Tyttären heikko kuulo todettiin kolmevuotiaana, se tieto oli vanhemmille kova isku.
– Vaimon kanssa surimme tytön kohtaloa kovasti, itkettiin sitä yhdessä, Jäntti muistaa.
Elämän parhaat muistot nousevat ajalta, kun lapset olivat pieniä. Erityisesti Lapin reissut ovat jääneet mieleen. Kun tytär varttui koululaiseksi, perhe muutti Jyväskylään, koska täällä tyttö sai käydä Haukkarannan kuulovammaisten koulua.
Lapsuus oli mukavaa aikaa. Kerran meinasin saada isältä selkäsaunan, mutten sitten kuitenkaan.
Jäntti pääsi talonmiesvahtimestariksi pankkiin, ja sai samassa paketissa perheelle työsuhdeasunnon Kauppakadulta.
Tehtäviin kuuluivat rahakuljetukset pankin ja Suomen pankin konttorin välillä. Rahat kulkivat huomaamattomasti kangaskassissa.
– Jos olisivat rosvot tienneet, niin olisivathan ne minut ryöstäneet. Onneksi eivät tienneet.
Musiikki on kulkenut mukana lapsuudesta saakka. Ensin tuli haitari, sitten kornetti ja lopulta trumpetti. Nuotit hän opetteli Koululaisen laulukirjasta. Jäntin trumpetti on soinut monessa soittokunnassa ja puhallinorkesterissa. Sen koteloa koristavat tarrat keikkamatkoilta, kaukaisin niistä on muisto New Yorkista.
Työhuoneessa seisoo kirjahyllyn täydeltä nuotteja siististi mapeissaan. Omiakin sävellyksiä on kertynyt jo 36 kappaletta.
– Jos nyt saisin tehdä elämäni valintoja uudelleen, menisin opiskelemaan trumpetinsoittoa ja musiikin teoriaa, hän pohtii.
Eläkkeellä on aika muistella, mitä kaikkea on tullut tehtyä. Työ on tuonut leivän perheelle, ja joka aamu oli mieluisaa mennä töihin.
Elämässä on riittänyt rakkautta. Vaimon kuolema kahdeksan vuotta sitten oli iso menetys. Nyt on rinnalle löytynyt uusi puoliso, kun eräästä kuorokaverista tuli erityisen läheinen.
– Vaimo lähti ennen minua, eikä yksin ole hyvä olla. Onneksi sain ystävän jakamaan elämää.
Jäntti toivoo vielä terveitä vuosia ja aikaa tehdä uusia sävellyksiä. Kovin pitkälle ei kuitenkaan voi suunnitella.
– Elämä on mennäkseen, miten menee, hän ajattelee.
Iän myötä ymmärrys kasvaa
Juha Jauhiainen, 75, muistaa lapsuudestaan, kun isä kuoli yllättäen illalla sänkyynsä. Isän sydän petti, kun Jauhiainen oli seitsemänvuotias. Äiti juoksi hädissään hakemaan apua naapurista, mutta mitään ei voitu enää tehdä.
Poika joutui kasvamaan ikäänsä suurempaan vastuuseen ja raskaisiin maatilan töihin. Tilalla oli neljä hehtaaria maata ja pari lehmää. Äiti perusti pienen kioskin ja kahvilan, ja talossa toimi myös kylän puhelinkeskus.
Jauhiainen pääsi keskikouluun kylänsä ensimmäisenä. Opinnot loppuivat kuitenkin lyhyeen, kun ruotsista tuli ehdot. Kielipäätä ei ollut ja koulumatka pitkä. Koulunkäynti tuntui muutenkin vaikealta.
Alku oli rankkaa aikaa, koska oltiin niin erilaisia ihmisiä. Annan kuitenkin vaimolle täydet pisteet.
– Olin siihen aikaan arka ja ujo. Esiintyminen tuntui hankalalta. Elämän varrella siihenkin olen joutunut tottumaan, Jauhiainen naurahtaa.
Mieluummin Jauhiainen kaivoi ojaa omalla pellollaan.
– Opiskelu olisi varmasti kannattanut. Olisin voinut opiskella rakennusalaa, koska se on kiinnostanut, hän tuumaa.
Äiti muutti perheen Jyväskylään kerrostaloon, kun Jauhiainen oli 17-vuotias, mutta muutto ei ollut pojalle mieleen. Hän jäi entiseen kotiin koiran kanssa kahdeksi viikoksi, kunnes taipui. Kaupungissa hän pääsi rakennukselle hanslankariksi.
Työt jatkuivat metalliverstaalla ja tienrakennushommissa hätäaputöinä. Jauhiainen oli mukana rakentamassa muun muassa Keljon moottoritietä. Hän sai viipyä niissä töissä useamman vuoden, koska oli perheen pääelättäjä.
Armeijan jälkeen taskussa komeili kuorma-autokortti. Se avasi ovet tukkukauppa Pohjanmaa Oy:lle autonkuljettajaksi ja varastotöihin lähes 30 vuodeksi. Samassa talossa teki toimistotöitä mukavalta vaikuttava nuori nainen. Eräällä työntekijöiden virkistysretkellä Jauhiainen uskaltautui juttusille.
– Olin arka naisasioissa. Täytyy tunnustaa, että olin saanut hieman rohkaisua. Siihen aikaan työpaikan reissut tuppasivat olemaan aika kosteita.
Jauhiainen sanoo, että 30-vuotiaana hänellä oli jo vanhan pojan elkeitä, ja nuorenparin yhteinen elämä vaati sopeutumista. Ongelmista on päästy yli päivä kerrallaan.
– Alku oli rankkaa aikaa, koska oltiin niin erilaisia ihmisiä. Annan kuitenkin vaimolle täydet pisteet. Iän myötä molemmat olemme kasvaneet, järkeä ja ymmärrystä on tullut enemmän.
Jauhiainen oli pitkään työpaikkansa työsuojeluvaltuutettu ja pääluottamusmies. Luottamusta riitti ammattiyhdistysliikkeen moniin tehtäviin 46 vuoden ajan. Yhdistysaktiivilla riitti kiirettä myös iltaisin, joten päävastuu kolmen pojan kasvatuksesta lankesi vaimolle. Lapsilleen pari on korostanut koulunkäynnin tärkeyttä. Kaksi heistä on opiskellut insinööreiksi, ja keskimmäinen jatkaa äitinsä kirjanpitoyritystä.
– Lapsenlapsia on kertynyt seitsemän, Jauhiainen sanoo ylpeänä.
1990-luvun lamassa tukkukauppa lopetettiin, ja samalla menivät työpaikat perheen molemmilta aikuisilta. Vaimo perusti oman kirjanpitotoimiston kotiin, mutta Jauhiainen joutui etsimään työtä muualta. Työttömyyden ja pätkätöiden jälkeen naapurin rakennusalan yrittäjä poimi miehen omille työmailleen.
– Minulla kävi tuuri, koska työttömyyttä oli silloin paljon.
Työttömyys oli taloudellisesti rankkaa, mutta puuhaa riitti kokoa ajan. Oli uusi, itse rakennettu talo ja iso laina. Pankilta saatiin neuvoteltua lykkäystä lyhennyksiin.
Työttömyysaika kului arkistoissa sukututkimuksen parissa. Hän on selvittänyt Jauhiaisten sukuhaaroja aina 1600-luvulle saakka, ja koonnut viisi sukukirjaa, viimeisin niistä 720-sivuinen.
Jauhiainen katsoo elävänsä juuri nyt eläkepäivillään elämänsä parasta aikaa. Terveyttä on riittänyt, ja ajan saa käyttää haluamallaan tavalla.
– Teen mielelläni yhä paljon kaikenlaista ja hommaa on varsinkin mökillä, mutta tekeminen ei ole enää pakon sanelemaa.
Elämänsä valintoja hän ei kadu, vaikka varmasti jotain olisi voinut tehdä toisinkin. Päällimmäisenä mielessä on kiitollisuus ja toive vielä monista terveistä vuosista. Tärkeintä on säilyttää mielenkiinto elämään.
– Olen saanut elää näinkin kauan, moni kuolee paljon nuorempana. Askel jo lyhenee, hän sanoo.
Jaa artikkeli: