Kehitysvammalääketieteen professori Maria Arvio haluaa parantaa asennoitumista kehitysvammaisuuteen ja iloitsee seurakuntien kehitysvammatyöstä.
Maria Arvio aloitti kehitysvammalääkärinä liki 40 vuotta sitten Lammilla Ronnin keskuslaitoksella. Myöhemmin hän erikoistui lastenneurologiaan.
Arvio, 66, on edelleen monessa mukana. Tutkimushankkeiden lisäksi hän tekee osa-aikaista kehitysvammaneurologin työtä Päijät-Hämeen keskussairaalassa Lahdessa. Lisäksi hän kiertää Suomen kaupunkeja kouluttamassa alansa lääkäreitä ja puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa.
Hämeenlinnassa asuva Arvio valittiin ensimmäiseksi kehitysvammalääketieteen professoriksi Suomessa vuonna 2016.
Perhetuttu lääkäri
Monet potilaat perheineen ovat Arviolle tuttuja pitkältä ajalta, useat lapsuudesta saakka. Omien kuulumisten kysyminen saa Marian häkeltymään, koska hän on lääkärinä tottunut esittämään samaa kysymystä itse.
Vastaus riippuu siitä, kuinka läheiset voivat. Marialla ja hänen miehellään on neljä lasta ja kuusi lastenlasta. Perheen liikuntavammaisen tyttären elämään on liittynyt murheita.
– Minulle kuuluu hyvää, kun tyttärellä menee hyvin. Oma vointi liittyy äitiyteen.
Leimaantumisen taakka
Kehitysvammahoito oli ennen laitoskeskeistä, mutta nykyään laitokset on palvelujärjestelmän muutoksen myötä lopetettu. Laitosten hyvä puoli oli Arvion mukaan se, että ne kouluttivat kehitysvammalääkäreitä.
– Nykyään lääkäreistä on pulaa, koska kehitysvammalääkäreiden virat ovat vähentyneet. Tämä ei ole kauhean suosittu ala muutenkaan.
Syrjäytyneiden nuorten joukossa on yllättävän paljon henkilöitä, jotka täyttävät kehitysvammaisuuden kriteerit.
Lääkäreiden vähyyden lisäksi häntä huolettaa se, että kehitysvammadiagnoosia kartellaan, koska se koetaan leimaavaksi.
– Kun se koetaan kielteisenä asiana, lievästi kehitysvammaiset henkilöt saattavat jäädä ilman diagnoosia, mikä johtaa heidän syrjäytymiseensä. Syrjäytyneiden nuorten joukossa, ja myös vankiloissa, on yllättävän paljon henkilöitä, jotka täyttävät kehitysvammaisuuden kriteerit, Arvio sanoo.
– Toivoisin, että kehitysvammaisten status nousisi ja he kokisivat olevansa hyväksyttyjä: olen tasavertainen ja hyvä tyyppi, vaikka olen kehitysvammainen tai autisti.
Seurakunta kumppanina
Maria Arvio iloitsee seurakuntien tekemästä kehitysvammatyöstä.
– Ronnin keskuslaitoksen ruokasalissa pidettiin selkokielisiä jumalanpalveluksia. Naapurihuoneessani toimi myös pappi. Ihastelin ja ihmettelin, kun hän kaksin erään monisairaan ja vaarallisena pidetyn miehen kanssa lauloi virsiä tunnista toiseen.
Pappi lauloi monisairaan ja vaarallisena pidetyn miehen kanssa virsiä tunnista toiseen.
– Tapaamani seurakunnan työntekijät ovat olleet aloitteellisia yksinäisten vammaisten suuntaan.
Jaa artikkeli: