Kukaan ei omista Kristusta. Olennaista ei ole tietäminen ja ymmärtäminen, vaan Kristuksen seuraaminen. Näin puhuu luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi Mika K. T. Pajunen.
Pajunen on tilaa rukoushiljaisuudelle ja mietiskelylle rakentavan Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja.
– Hengellisyyden mystinen puoli on noussut institutionaalisen uskonnollisuuden edelle. Mystiikalla tarkoitetaan henkilökohtaista ja välitöntä yhteyttä Jumalaan. Tällainen hengellisyys sallii myös kulttuuriset ja omakohtaiset pyhän kokemukset.
Kristillisen mystiikan historia on yhtä vanha ja syvä kuin kristinusko itse.
Seurakunnat tarjoavatkin yhä enemmän hiljaisuuden retriittejä, rukouslauluiltoja ja pyhiinvaelluksia. Kehollisen harjoituksen kautta rauhoitutaan, keskitytään ja syvennytään rukoukseen. Hengelliset harjoitukset ja ruumiin rukoukset, kuten pyhä tanssi ja hiljaisuuden jooga, auttavat hiljentämään sisäistä ja ulkoista hälinää, tulemaan tietoisiksi Jumalan puhuttelusta.
Jumalakuvat vastakkain
Mystiikka kukoisti keskiajalla luostarilaitoksen piirissä. Uskonpuhdistuksen jälkeen sen harjoittamista ei nähty tarpeellisena, ja protestanttisten kirkkojen perinteessä se ajautui taka-alalle.
– Modernisaatio teki ihmisestä oman mielensä vangin. Korostunut tietoisuus itsestä kasvatti muurin minän ja maailman välille. Huokoisesta minästä tuli eristetty minä. Jumalaa pyrittiin käsittämään kielellisesti määrittelemällä.
Modernin ajan jumalakuvia Pajunen kuvaa olemassaolon ja poissaolon Jumalaksi. Olemassaolon Jumala tarjoaa varman opin ja ikuiset totuudet. Poissaolon Jumalassa korostuvat yhteiskunnallinen ulottuvuus ja ihmiskunnan kärsimys. Karkeasti ilmaistuna Jumalasta olemassaolon kielellä puhuvat ovat usein uskonnolliseen kieleen tyytyväisiä konservatiiveja, poissaolon kielellä puhuvat taas erityisen uskonnollista kieltä kaihtavat liberaalit. Yhteistä molemmille on ehdottomuus: joko – tai.
– Modernisaatiossa suomalainen kristillisyys on erikoistunut ja irtautunut ihmisten elävästä arjesta. 1900-luvun loppupuolelta alkaen paukut on laitettu olemassaolon ja poissaolon jumalaselityksien väliseen valtataisteluun, Pajunen väittää.
Vahva ruumis
Jumala katsoo luomistyötään ja toteaa, että se on hyvä. ”Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?”, haastaa apostoli Paavali.
Kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen kuuluu fyysinen ulottuvuus. Kristinuskon, erityisesti protestanttisuuden, historiassa on korostettu aistisuuden kustannuksella tietoa ja oppia, kirjoitettua ja puhuttua sanaa.
Puhe pyhästä ei riitä – pyhä riittää. On tultava todeksi.
Pajunen painottaa kristinuskon ytimen olevan vahvasti ruumiillinen.
– Jumala syntyy ihmiseksi maailmaan, elää ihmisen elämää ja kuolee fyysisen kuoleman ristillä. Ehtoollisessa Jeesus on läsnä viinissä ja leivässä, ehtoollisyhteys toteutuu maan antimissa. Jumala ei väheksy luomaansa fyysistä maailmaa, eikä ihmistä ole olemassa irrallaan siitä.
Uusiutuminen muinaiseen
Käsillä oleva murros hengellisyydessä haastaa modernin ajan tavan puhua Jumalasta. Olemassaolon tai poissaolon Jumalan sijaan kaipaus kohdistuu omassa elämässä läsnä olevaan Jumalaan. Pajunen käyttää sanaparia ancient future – muinainen tuleva – kuvaamaan ajassamme syvävirtauksena elävää kristillisen mystiikan kaipuuta.
– Muinaisesta maailmasta, luotuisuuden juuresta, virtaa tähän aikaan kokonaisvaltaiseen ja keholliseen rukoukseen kuuluvaa viisautta. Se tuntuu tuoreelta, vaikka on ikivanhaa.
Maailmaa ilmiöineen tutkitaan ja selitetään jonkin paradigman, viitekehyksen ja ajattelumallin, sisällä kunnes jokin merkittävä löydös muuttaa paradigmaa. Kuten aurinkokeskeisyyden syrjäytettyä maakeskeisen maailmankuvan. Murroksen tunnustaminen ei ole kevyt prosessi, sillä vanhaan maailmakuvaan kutoutuu yhteiskunnallisia suhteita, valtaa ja toimintatapoja.
Muutos hengellisyydessä
Maailma on muuttunut, väittää Pajunen.
– Olemme siinä tilanteessa, jossa aiemman ajattelumallin selitysvoima on loppunut. Välineet eivät toimi enää. Muutos hengellisyydessä on seurannut yleistä maailman muutosta.
Tämän ajan ihminen kuulee kyselytutkimuksen kysymyksen Uskotko, niin kuin kirkko opettaa kysymyksenä Haluatko antaa tälle instituutiolle vallan päättää uskostasi. Instituution vallan käyttö yksilön yli koetaan väkivaltana.
Miksi nuoret naiset hylkäävät kirkon?, Pajunen kysyy ja antaa oman vastauksensa:
– Yhä tarkempi ja tyylikkäämpi managerointi ei vakuuta ihmistä, joka itse omassa sydämessään kokee, ajattelee, ja uskoo. Mitä tarkemmin kirkko jonkin asian määrittelee, sitä harvempi sen purematta nielee. Luterilaisuuteen perinteisesti kuulunut omantunnonvapaus vetoaa oppituomioita paremmin.
Muinaisesta maailmasta, luotuisuuden juuresta, virtaa tähän aikaan kokonaisvaltaiseen ja keholliseen rukoukseen kuuluvaa viisautta.
Kirkon ja seurakuntien on tehtävä näkyväksi kirkon oma hengellinen perintö, joka korostaa arjen hengellisyyttä ja Jumalan läsnäoloa. Moni kaipaava on kääntynyt etsinnässään erityisesti idän uskontojen suuntaan, vaikka kristillisen mystiikan historia on yhtä vanha ja syvä kuin kristinusko itse.
Pajunen näkee murroksessa paljon mahdollisuuksia, mikäli kirkko ”suostuu kasvamaan pieneksi”.
– Kysymys kuuluu, onko kirkko valmis siihen, ettei se pyri omistamaan, eikä väitä omistavansa Jumalan työtä, vaan pikemminkin osoittaa sitä kohti luottaen Hänen läsnäoloonsa. Puhe pyhästä ei riitä – pyhä riittää. On tultava todeksi.
Jaa artikkeli: