Ympäristön tila herättää meissä vahvoja tunteita, silti emme aina puhu niistä. Tarve käsitellä tunteita ei kuitenkaan poistu vaikenemalla. Tunteiden kohtaaminen vie kohti elävämpää elämää, kertoo ympäristöahdistuksesta kirjan kirjoittanut Panu Pihkala.
Yhä useampi on huolestunut ympäristöstä ja sen tilasta. Tutkijatohtori ja teologi Panu Pihkala on tutkinut ihmisten suhtautumista ympäristöön.Hän puhuukin ympäristöahdistuksesta. Sillä Pihkala tarkoittaa niitä henkisiä oireita, joita ympäristöongelmat, kuten ilmastokriisi, ihmisillä aiheuttavat. Moni kokee surumielisyyttä, joka väreilee nykyisen elämäntavan taustalla.
Jos vaikeasti kohdattaville tunteille ei löydy purkautumiskeinoa, voi seurauksena olla kokemus valheellisesta kaksoiselämästä. Elämästä, jossa toisaalla on ajatusten ja tunteiden maailma ja toisaalla käytännön elämä, jossa ympäristöasioihin ei juuri kiinnitetä huomiota.
”Tunteet kätkeytyvät erilaisten torjumisen, kieltämisen ja vaikenemisen muurien taakse. Vaikenemisen syynä voi olla myös vähättelyn pelko. Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset”, Pihkala toteaa.
Päätöksenteosta syrjään jääneet – esimerkiksi lapset, vanhukset ja alkuperäiskansat – näyttävät surunsa. Mutta se kuitenkin jätetään huomioimatta.
Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset
Pihkala puhuu äänioikeudettomasta surusta, jota hallitaan sosiaalisesti rakennetulla hiljaisuudella. Yhteisö hylkii tietyistä vaikeista aiheista puhumista.
Oikeus ympäristösuruun
Saako olla tunteita, kun lähimetsä hakataan, Pihkala kysyy. Mitä tunteita pyritään rajaamaan? Mikä on luvallista ja suotavaa? Mikä kielletään? Se millaista surua sallitaan muokkaa yhteisöä.
Pihkala korostaa varhaislapsuuden kokemuksia: onko ollut lupa hoivata ja antaa arvoa luontokappaleille ja eläimille.
”Antaako aikuinen tilaa lapsen halulle järjestää hautajaiset linnulle? Aikuinen joutuu usein surun kanssa epämukavuusalueelle – lapselle kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen on mutkattomampaa.”
Olisi tärkeä purkaa psykologiset ja sosiaaliset vaikenemisen mekanismit ja päästää tunteet virtaamaan. Tunteet ovat energiaa ja liikevoimaa, myös tulevan ympäristön puolesta. Kivullakin on olennainen tehtävä maailmassa ja elämässä.
”Suru on luopumisen, menetysten, muutosten käsittelyn tila. Sille on annettava lupa. Se on auttava tunne. Kyky surra ja tuntea kipua on usein tarpeellista ja se suojaa kulkemasta vaaralliselle alueelle. Suru on muutosvoima, surun läpi kulkeminen muuttaa meitä. ”
Kyky nähdä sekä hyvää että huonoa
Tutkija ymmärtää myös suojautumisen tarpeen. Se on usein ongelmien kieltämisen taustalla. Pihkala puhuukin kärsivällisyyden ja lempeyden puolesta tunteiden käsittelyssä.
”Ihmiset pyrkivät pitämään itsensä koossa erilaisilla puolustuksilla. Voimme kuitenkin tietoisesti vaikuttaa reagointitapoihimme. Nuoret tuntevat tuskaa maailman tilanteesta. On tärkeää olla tarkkana, millaisia käyttäytymismalleja heille tarjotaan, jotta he eivät ajautuisi torjuntaan, pakenemiseen ja masennukseen.”
”Osa ympäristöahdistusajattelijoista linkittää ongelmat suoraan kiireiseen elämäntapaan, joka sisältää esimerkiksi pakenemista työnarkomaniaan sekä elektronisten laitteiden lumoa. Elämä on rakennettu kiireeseen vedoten liian tiiviiksi, turvapaikaksi kivuliailta ajatuksilta ja tunteilta.”
Pihkala kertoo yleisimmin pelon kohteena olevan kuvitelman siitä, millainen maailma lapsille ja lapsenlapsille jää. Pelon tehtävä on edistää selviytymistä, mutta pelko voi myös jähmettää. Kun arvioidaan pelon syitä, etsitään samalla keinoja päästä liikkeelle.
Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.
Tutkija korostaa mielellään kahden tason näkökykyä, joka mahdollistaa hyvien merkkien näkemisen ja aidon luonnosta nauttimisen huolesta ja kivusta huolimatta.
”Media vetoaa pelkoihin. Kriittinen medialukutaito on tärkeä käytännön taito ympäristöahdistuksen käsittelyssä. Uutisia seuraamalla voi huomaamatta vahvistua käsitys siitä, että maailmassa on pelkkiä ongelmia. Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.”
Rituaaleista apua ahdistukseen
Pihkala on vakuuttunut rituaalien hyödyllisyydestä ympäristöön liittyvien ahdistavien tunteiden käsittelyssä. Kuopiossa hän oli mukana saneeraustöiden vuoksi puistosta kaadettaville puille järjestettävässä muistotilaisuudessa. Snellmanin patsaan ääreen kokoontuneet ihmiset sytyttivät kynttilöitä ja viettivät hiljaisen hetken yli 90 puuvanhuksen muistolle.
”Monessa kaupungissa viedään kukkia ja muistoesineitä kaadetuille puille. Surun ja arvostuksen voi ilmaista silloin turvallisesti yhdessä. Näin murretaan vaikenemisen muuria. Kannatan myös erityisten paikkojen nimeämistä luonnon ihmettelylle ja siinä tapahtuvien muutoksien suremiselle.”
Hyviä työvälineitä ovat Pihkalan mielestä myös erilaiset kampanjat ja merkkipäivät, kuten ylikulutuspäivä, Earth hour tai Luomakunnan sunnuntai -kirkkopyhä.
Kristinusko ja ympäristöajattelu
Yksi monitieteisen ympäristöasioiden tutkijan ja teologian tohtorin perehtymiskohteista on kristillinen ympäristöajattelu ja hengellisyyden rooli ympäristökasvatuksessa.
Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä.
Kristinusko tarjoaa vahvan mahdollisuuden ympäristön arvostuksen nostamiselle. On tärkeää elää merkityksellistä ja hyvää elämää. Kirkko voi Pihkalan mukaan kuunnella ihmistä ja tarjota lohtua. Kirkko voi myös vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja tehdä käytännön tekoja luomakunnan hyväksi. Raamatussa kehotetaan ihmistä viljelemään ja varjelemaan.
”Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä. Kristitty saa syvää lohtua siitä, että kaikki ei ole ihmisten käsissä. Perimmäinen toivo on Jumalan valtakunnassa, mutta siten, että tuonpuoleinen nivoutuu tämänpuoleiseen.”
Suru ympäristön tilasta edellyttää kykyä empatiaan, joka on kristinuskon ydintä.
”Kristinuskon sydämessä on myötätunto kärsimystä kohtaan. Ristinkuolema muistuttaa syvästä traagisuudesta. Silti kristityt ovat uskaltaneet elää. Teologi ja filosofi Paul Tillichin ajatukset siitä, kuinka keskeistä on ”rohkeus olla olemassa”, ovat hyvin ajankohtaisia ympäristöuhkien aikakautena.”
Mielen vuodenajat: toivo ja epätoivo
Riittävä tunteiden käsittely siis auttaa näkemään enemmän toivon lähteitä ja harjoittamaan kahden tason näkökykyä, näkemään sekä paha että hyvä maailmassa. Vaikka elämän olosuhteet tarjoavat uhkia, voi siinä samanaikaisesti olla aitoa iloa. Mutta mitä enemmän turruttamista esiintyy vaikeiden tunteiden kohtaamisessa, sitä enemmän se syö myös ilokykyä.
”Täytyy muistaa, että hyveitä voi tietoisesti harjoitella ja harjoittaa: Rohkeutta, luottamusta, myötätuntoa, toivoa. Ihminen voi kasvaa toivossa. Toivo liittyy lajin säilymiseen ja elämän jatkumiseen. Toivo saa kokemaan elämän mielekkääksi.”
Pihkala tietää omasta ja toisten kokemuksesta, että on mahdollista löytää tie, jossa epätoivo ja toivo yhdistyvät.
”Toivon merkkejä on monia. On olemassa aitoa tahtoa etsiä ratkaisuja, ja lukemattomat ihmiset tekevät päivittäin merkittävää työtä ympäristön hyväksi. Mutta yhteiskunnallista johtajuutta tarvitaan paljon lisää.”
”Nuoret ovat muutosvoima, ja heidän huolensa otetaan vihdoinkin todesta. Kasvava osa nuorista etsii onnea kestävämmistä arvoista, kuin materian määrästä. Ei ole mahdotonta, että kansainväliset suuret kansanliikkeet kestävyyden puolesta ovat juuri syntymässä.”
Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista.
Pihkala muistuttaa myös isoista edistysaskeleista kuten otsonikadon ehkäiseminen 80-luvulla sekä monien eläin- ja kasvilajien pelastaminen sukupuuton partaalta. Luonnon terveysvaikutuksia ymmärretään ja arvostetaan koko ajan enemmän.
”Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista. Voi olla helpottavaa hyväksyä se, että mielellä on omat vuodenajat: joskus jaksaa olla valoisampi ja joskus masentaa enemmän. Tarvitaan myötätuntoa itseä kohtaan.”
Panu Pihkala
- ympäristötutkija ja kirjailija
- teologian tohtori
- toiminut monissa tehtävissä evankelisluterilaisen kirkon piirissä
- vuodesta 2010 tutkijana Helsingin yliopistossa
- Ympäristönkasvatuksen ruusu 2019, ympäristökasvastusjärjestö Fee Suomi
- Mieli maassa? Ympäristötunteet, Kirjapaja 2019
- Vuoden sivistyspalkinto 2018, Kansanvalistusseura
- Luontokeskus Haltian pyhiinvaelluspolun virikeaineiston kirjoittaja, Espoon seurakunnat, Suomen luontokeskus Haltia, Metsähallitus 2018
- Ensimmäisen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksen ilmiöstä Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo, Kirjapaja 2017