Papin työ on jatkuvaa esiintymistä, ja tietylle joukolle osoitettu sanoma
saattaa nykyään levitä laajallekin yleisölle. Välillä pappikin jännittää.
– Koin sen suurena kunniatehtävänä, siunata minun alueeltani lähtöisin ollut henkilö, jonka elämä oli koskettanut monia, Huhtasuon aluekappalainen Paulus Pikkarainen muistelee hieman yli vuoden takaisia tapahtumia.
Mäkihyppylegenda Matti Nykäsen viimeistä matkaa oli saattamassa tuhansien kaupunkilaisten joukko. Itse siunaus, jonka Pikkarainen toimitti, järjestettiin kuitenkin yksityisesti omaisille ja ystäville. Siitä lähtökohdasta hän myös tehtäväänsä lähestyi.
– Papin näkökulmasta jokainen siunaus on yhtä tärkeä, ja minun tehtäväni oli palvella vainajan omaisia parhaani mukaan. Olimme sopineet tiedotuskäytännöistä kirkkoherran kanssa hyvissä ajoin, enkä omasta toiveestani antanut haastatteluja, vaikka niitä kysyttiin. Halusin näin kunnioittaa omaisten surua. En koe, että se olisi ollut tavallista jännittävämpi toimitus.
Suuri mediahuomio on papin työssä harvinaista. Esiintyjä pappi sen sijaan on melkein joka päivä: puhuja, laulaja, instituution edustaja. Aina ei tule ajatelleeksi, että myös pappi jännittää. Ei välttämättä sitä suurta kirkkoyleisöä, mutta esimerkiksi omaa laulusuoritusta tai vierasta kotia. Tai kaikkein tutuinta, vaikkapa omaa puolisoa yleisön joukossa.
Sosiaalinen media ja kaikkialla läsnä olevat kamerat ovat muuttaneet käsitystämme julkisuudesta ja yksityisyydestä, mikä näkyy papinkin työssä. Etenkin vihkimisissä, mutta myös siunaus-, kaste- ja konfirmaatiotilaisuuksissa kännykät kaivetaan hyvissä ajoin esiin ja salamat räpsyvät.
Tärkeän hetken ikuistaminen ei vähennä tilan pyhyyttä
– Vihkimisissähän on usein ammattikuvaaja paikalla, ja he kysyvät yleensä rajat, mihin asti kuvaaja saa tulla. Minua ei häiritse, vaikka kuvaaja roikkuisi katosta, mutta toisilla on erilainen ajatus siitä, mitä vaikka alttarin alueella saa tapahtua. Minusta tärkeän hetken ikuistaminen ei vähennä tilan pyhyyttä, Jyväskylän seurakunnan yhteiskuntavastuun pappi Kirsi Pohjola sanoo.
Sekä Pohjola että Pikkarainen pitävät kuvaamisen ja sosiaalisen median läsnäoloa positiivisina asioina. Työssä tärkeää on yleisön tunnistaminen, eri ihmisille kun puhutaan eri tavalla. Sitä nykyteknologia saattaa joskus hämärtää, kun osa kastettavan lapsen läheisistä saattaakin olla tilaisuudessa läsnä vaikka Skype-yhteyden kautta toiselta puolelta maapalloa. Tai saarnan pystyy kuvaamaan papin tietämättä suorana lähetyksenä internetiin.
– Kyllä se pitää ottaa huomioon. Mutta edelleen suuntaan sanani paikalla olevalle yleisölle, Paulus Pikkarainen toteaa.
Suljetuksi ajatellussa tilaisuudessa sanotun täytyy kestää laajempikin valo.
– Rinnastan tämän omaan sosiaalisen median käyttöön: minulla ei ole erillisiä ammattitilejä, vaan henkilökohtaiset tilini ovat avoimet. Jaan siellä innokkaasti vaikkapa jalkapallosisältöjä, enkä koe, että se on ristiriidassa työminäni kanssa. Samalla tavalla suljetuksi ajatellussa tilaisuudessa sanotun täytyy kestää laajempikin valo.
Yksittäisistä pappien kirkollisissa tilaisuuksissa pitämistä puheista on noussut Suomen mittakaavassa pienoisia kohuja. Ilmiöstä ei kuitenkaan voi puhua, eivätkä papit koe olevansa tarkkailun alla. Edelleen pappia tullaan kuulemaan, ei vahtimaan.
Kirsi Pohjolan tie papiksi ei ole ihan tavallinen. Hän teki pitkän työuran Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatutkimuksen parissa ennen teologian opintoja. Esiintymiskokemusta oli luentojen pitämisestä, ja elämänkokemus ja avoin luonne tekivät ihmisten kohtaamisesta luontevaa. Sen sijaan hän jännitti alkuun hyvin tyypillistä asiaa: osaamattomuuttaan.
– Olinhan minä käynyt kirkossa, mutta en koskaan ollut miettinyt, mitä alttarilla tapahtuu. Ihan nolla-asteelta lähdin, piti opetella liturgiset laulut ja koko messu. Sitä häpeän tunnetta, kun välillä hävisi sävel täysin päästä. Voin paljastaa salaisuuden: otin muutaman laulutunnin, Pohjola muistelee.
Jännityksen takia hän on mennyt kerran niin jumiin, että eräs seurakuntalainen jopa huomautti epävireisestä laulusta. Silloin syypää oli oma aviomies.
– Ihan muutama viikko sitten meillä oli osana yhteiskunnallisten keskustelujen sarjaa tilaisuus, jonka mieheni juonsi. Sen jälkeen oli messu, ja kesken kaiken tajusin, että se oli ensimmäinen kerta kun mieheni oli kuuntelemassa messuani. Se jännitys löi sitten yli, hän nauraa.
Papille annetaan lupa kysyä asioita, jotka muiden suusta tulkittaisiin tungetteleviksi.
Jännittävimpiä osia papin työtä eivät välttämättä olekaan suuret seremonialliset tilaisuudet vaan se kaikkein pienin. Se, kun seisoo vieraan oven takana ja painaa ovikelloa. Sekin on esiintymistä, koska yleensä toinen ihminen kohtaa ensisijaisesti papin, ei Kirsiä tai Paulusta.
– Siinä käsitellään usein vaikeita asioita, eikä ole ennalta selvää, mikä ihmisten suhtautuminen kirkkoon on. Mutta tämä valkoinen kaulapanta on sellainen supermiehen viitta, että papille annetaan lupa kysyä asioita, jotka muiden suusta tulkittaisiin tungetteleviksi, Pikkarainen toteaa.
Erityisen herkkiä näistä pienistä kohtaamisista tekee se, että usein kumpikin osapuoli jännittää, ja tilanteen ohjaaminen on aina papin vastuulla. Yleensä kaikki menee kuitenkin hyvin paitsi valkoisen supermiesviitan ansiosta, myös koska ihmisillä on kohdatessa edelleen taipumus yrittää pitää toisistaan.
Pohjola muistelee lämmöllä tapausta, jossa hän meni tapaamaan aviomiehensä menettänyttä naista.
– Jälkeenpäin hän kertoi jännittäneensä tapaamista ja kipeästä asiasta puhumista, yrittäneensä jaksaa vähän siivotakin. Hän sanoi helpottuneena: minä niin jännitin pappia, mutta sieltähän tulikin Kirsi!
Jaa artikkeli: