Vankilasielunhoitajana Laukaan avovankilassa toimiva Arto Muurikainen uskoo, että ihminen on aina enemmän kuin tekojensa summa.
– Vankilassakin on ihmisiä, jotka kokevat olevansa vapaita, toteaa Laukaan seurakunnan diakoni Arto Muurikainen ja hämmentää kahviaan Tourulan Nesteen kahviossa.
– He ovat päässeet sopuun itsensä kanssa. Paha teko ei häviä ja se mikä on rikottu, on rikki, mutta asiaa pystyy katsomaan silmiin. Hyväksymään sen, että olen tehnyt tämän teon, mutta minulla on myös vapaus lähteä rakentamaan jotakin uutta.
Muurikainen on tavannut pitkän liudan vankeja niiden 12 vuoden aikana, jotka hän on työskennellyt Rikosseuraamuslaitoksen osa-aikaisena vankilasielunhoitajana Laukaassa. Hän tietää, että juuri vapaudesta vankilassa puhutaan paljon.
– Mutta kyllä aihe koskettaa meitä kaikkia. Kaikilla on elämässään omat vankilansa ja rajat, joiden sisällä vapaus on löydettävä. Vapauteen liittyy aina myös vastuu.
Vapaus ja vastuu, hyvä ja paha – näitä järeitä teemoja Muurikaisen tulee työnsä kautta pohdiskeltua. Ovatko siis toiset ihmiset pahoja, toiset hyviä?
– Eivät ole, Muurikainen torppaa.
– Tekisi mieli sanoa, että vangit ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin sinä tai minä. Monella on tietysti vakava rikos taustalla, mutta usein vankien kanssa jutellessa tulee sellainen ajatus, että voisivatko osat mennä toisinkin päin. Olen tällainen perusluterilainen jätkä; ajattelen ettei pahuus ole vankilassa tai jossakin muualla, vaan se leikkaa myös omaa sisimpääni. Jokainen on ”samalla hurskas ja syntinen”.
Muurikainen pyrkii vakaasti purkamaan vankeja koskevia karuja mielikuvia, jotka syntyvät usein median – vieläpä amerikkalaisen median – välityksellä.
– Sehän on ihan väärä kuva. Jokainen vankila on tietysti erilainen, ja suljettu vankila on eri asia kuin avovankila. Mutta kaikissa niissä lusii isiä, äitejä, seurakuntalaisia ja opiskelijoita. Ihmiset siellä ovat paljon muutakin kuin vankeja.
Vangin leima saattaa Muurikaisen mukaan istua tiukassa myös vangitun omassa mielessä.
– Ehkä tärkein tehtäväni on haastaa vankeudessa olevia löytämään itselleen erilaisia identiteettejä. Tuoda esiin, että sinä voit olla muutakin kuin vanki.
Vankien arkea Muurikainen avartaa muun muassa toimimalla saattajana kirkko- tai hautausmaareissulla. Vain pari viikkoa sitten hän vieraili pienen vankiryhmän kanssa Kuokkalan kirkossa.
– Siellä he polvistuivat ehtoollispöydässä muiden kirkossakävijöiden kanssa. Sellaisina hetkinä tuntuu usein siltä, että nyt ollaan tämän työn ytimessä.
Sielunhoitajan ensisijainen työkalu on kuitenkin keskustelu.
– Se riittää aika pitkälle, jos vuorovaikutus toimii. Hyvä keskusteluyhteys vaatii aikaa, osaamista, solidaarisuutta ja myötätuntoa. Usein, kun keskustelu alkaa tuntua kipeältä, ihmisessä tapahtuu jotakin. Mennään jotain tärkeää kohti. Kannustan ihmisiä silloin aina jatkamaan prosessia.
Muurikainen vierailee avovankilassa noin kerran viikossa, iltaisin työpäivän päätteeksi. Päivätyö Laukaan seurakunnan diakonina sisältää tavallisten laukaalaisten auttamista muun muassa päihteisiin, mielenterveyteen, talouteen ja yksinäisyyteen liittyvissä ongelmissa.
Keskustelut vankilassa saattavat syntyä spontaanisti osastolla pienissä ryhmissä tai koputtamalla sellin ovelle.
– Yhteys pidemmän tuomion vankien kanssa muodostuu usein syvemmäksi. Lyhyemmän tuomion vankien kanssa on aika satunnaista, millä tasolla liikutaan. Avovankilassa väki myös vaihtuu nopeasti.
Vaikka riittämättömyyden tunteet ovat tuttuja, Muurikainen sanoo aikaa myöten suostuneensa ajatukseen, että yksittäinenkin kohtaaminen voi olla merkittävä. Papin tai diakonin läsnäolo voi toimia myös signaalina: jos kirkko, niin kenties Jumalakin voi olla myös vankilassa.
Kolmisenkymmentä vuotta diakoniatyötä Suomessa ja Venäjällä tehnyt Muurikainen on uransa aikana kohdannut monenlaista, eivätkä vankien hurjatkaan taustat enää helposti järkytä.
– Tietysti joskus tulee vastaan hyvin vaikeita tapauksia, jotka vetävät hiljaiseksi. Siinä tilanteessa miettii kuitenkin vain, että se ihminen on tässä nyt. Eivät teot määritä meitä kokonaan, ihminen on jotakin paljon enemmän.
Mikä sitten on diakonin vastaus oman pahuutensa rankalla tavalla kohdanneelle ihmiselle?
– Tulee mieleen vain yksi lyhyt sana: armo. Se on omassakin elämässä se, miksi voin lähteä aina uuteen päivään, yrittää uudelleen, hän sanoo.
– Minun on helppo olla rikosseuraamusalalla töissä myös tästä syystä. Siellä yhtenä perusarvona on, että ihmisellä on kyky muuttua ja kasvaa. Olemme ihan samassa linjassa.
Muurikaisesta vankilatyö ei lopulta poikkea paljoakaan hänen päivätyöstään.
– Kaikessa diakoniatyössä kohtaa ihmisiä, jotka on jotenkin sysätty syrjään. Kehitysvammaisilla on yhteiskunnassa omat haasteensa, maahanmuuttajilla omansa. Vankilatyöhön liitetään helposti ylimääräistä gloriaa, mutta ennen kaikkea se vaatii sitkeyttä. Sitä, että jaksaa jäädä niiden rinnalle, joiden elämä on vaikeaa.
Takaisin Tourulan Nesteelle. Huoltoasemalla olemme, koska sieltä on lyhyt matka kuvauspaikalle, ensi vuonna valmistuvan Jyväskylän avovankilan rakennustyömaan tuntumaan. Laukaan avovankila suljetaan, ja laitoksen kuusikymmentä mies- ja naisvankia muuttavat kesällä 2020 Jyväskylään.
– Ymmärrän huolen, jota muutto herättää. Laukaassakin vankila aiheutti ensin pelkoa lähiympäristössä, mutta siellä naapuruus on ajan mittaan muodostunut luontevaksi. Esimerkiksi vankien liikuntasali on ollut koululaisten käytössä.
Muurikainen muistelee kuulemaansa lausahdusta, jonka mukaan oikeuslaitoksen tehtävä on tuomita ja vankilan tehtävä vapauttaa.
– Avovankilassa ei ole muureja, siellä kannustetaan ihmisiä piirtämään itse oman toimintansa rajoja. Rohkaistaan omatoimisuuteen ja vastuuseen. Joillekin se on vaikeaa, mutta ihmiset siellä ovat menossa kohti vapautta.
Muurikainen kertoo, että monet entiset ja nykyiset vangit opiskelevat ja tutustuvat työelämään Jyväskylässä tälläkin hetkellä. Hän nyökkää kahvion suuntaan, jossa istuu perheitä, työmiehiä, pari poliisia ja muuta väkeä.
– Voi ihan hyvin olla, että tuossa meidän vieressä joi äsken kahvia joku vankilan aiempi asiakas.
Jaa artikkeli: