Ikävuosien karttuminen tuo mukanaan terveydellisiä ongelmia, ja toimintakyky heikkenee vähitellen. Eira ja Matti Pylvinen haluavat asua kotonaan, vaikka sairautta ja vaivoja on tullut.
Pylvisten kotona Palokassa odotetaan diakoni Anita Teittistä kotikäynnille. Television iltapäiväohjelma jää, kun ovikello soi.
Teittinen kertoo heti alkuun käynnin tärkeimmän uutisen: Vammaispalveluiden henkilökohtaista avustajaa ei saa, jos vaivat johtuvat ikääntymisestä. Hakemus voidaan joka tapauksessa lähettää ja katsoa, mikä päätös tulee. Apua pariskunnalle täytyy alkaa kartoittaa myös muualta.
– Huolehdin osaltani, että vanhukset saavat tarvitsemansa tuen. Se tarkoittaa yhteistyötä esimerkiksi kotihoidon, Oiva-keskuksen sekä muiden palvelu- ja yhteistyötahojen kanssa, diakoni Teittinen kertoo.
Vaikka apu arkeen on tarpeen, Pylviset haluavat asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Siihen auttaa osaltaan se, että kotisairaanhoitaja käy talossa aamuisin ja iltaisin jakamassa lääkkeet.
Onneksi tiesin, että pääsen kohta pois sieltä.
Kumpaakin Pylvistä vaivaa silmänpohjan rappeuma. Matin näkö on huonontunut niin paljon, että lehden lukeminen on onnistunut viimeksi kahdeksan vuotta sitten. Ajokorttia ei ole enää kummallakaan.
Ateriansa pariskunta kokkailee suurimmaksi osaksi itse, koska omatekoinen maistuu paremmalta kuin ruokapalvelun ruoka. Toisinaan he hakevat ruokaa palvelutalon ravintolasta tai tilaavat kaupasta valmiin annoksen kotiinkuljetuksena. Matti jaksaa kävellä kauppaan ostoksille, mutta palaa kantamusten kanssa taksilla kotiin. Kesäisin kaupassakäynti sujuu sähkömopolla.
Tytär tulee kerran viikossa käymään, ja muita vieraita käy harvakseltaan. Päivät kuluvat pitkälti televisiota katsellen, eikä seurakunnankaan tilaisuuksiin jaksa juuri lähteä.
Matti Pylvinen, 88, kulkee keskussairaalan dialyysihoidossa kolmesti viikossa. Käyntiin kuluu viisi tuntia kerrallaan, ja sen ajan Eira-puoliso, 88, viettää yksin kotona. Vaimo väittää pärjäävänsä, mutta miestä huolettaa.
Eira ei pääse itsekseen ylös, jos kaatuu lattialle. Mukana kulkevaa turvaranneketta on tarvittu kolmeen otteeseen, kun ketään muita ei ollut kotona. Eira sai avun paikalle rannekkeen painalluksella.
Vuosi sitten Matti oli leikkauksen vuoksi sairaalahoidossa. Sillä aikana Eira unohti tyhjän kattilan hellalle, ja palamisen käry oli melkoinen. Tapahtuma järkytti Eiraa niin, että myös hänet kiidätettiin hoitoon. Sairaalassa lohdutettiin, että onnettomuus voisi sattua kenelle tahansa. Matti sai vaimonsa samaan terveyskeskushuoneeseen kotiutumiseensa saakka. Tapahtuman jälkeen kotiin hankittiin turvaliesi.
Matin mielestä puoliso voisi viettää dialyysipäivät läheisessä päiväkeskuksessa. Paikka on tuttu, mutta vaimo ei innostu ajatuksesta.
– Minä haluan olla kotona enkä jaksa seurustella kauan muiden kanssa. Ei ole virkeyttä riittävästi.
– Siellä saa laulaakin, Matti houkuttelee.
– Tykkäänhän minä laulamisesta, mutta aina en jaksa sitäkään, Eira vastaa.
Erään toisen Matin sairaalajakson ajan Eira vietti hoitokodissa. Siitä seikkailusta selvittiin, mutta paikka ei huoukuttele takaisin.
– Onneksi tiesin, että pääsen kohta pois sieltä. Toiset asukkaat eivät jutelleet minulle mitään. Saihan siellä laulaa iltakahvien aikaan, ja hoitajat olivat mukavia. Itse hoidossa ei ollut mitään moitittavaa, Eira Pylvinen muistaa.
– Ruoka siellä laitoksessa oli aivan liian yksinkertaista ja mautonta, Matti Pylvinen täydentää.
Pylviset ovat kuunnelleet huolestuneina viimeaikaisia uutisia vanhusten huonosta hoidosta.
– Mietityttää, jos vielä itse joutuu vastaavanlaiseen laitokseen.
Pariskunta ajattelee, että hoitokodeissa tarvitaan enemmän resursseja ja henkilökuntaa. Vanhusten pitäisi saada henkilökohtaista huolenpitoa ja päästä välillä ulkoilemaan.
Tärkeintä on ihmisen kohtaaminen hänen ehdoillaan.
– Vanhusten hoivaaminen ei saa olla bisnestä, siksi se on yhteiskunnan tehtävä. Yksityiset yritykset pyrkivät tekemään tuottoa, Matti Pylvinen sanoo.
– Kuitenkin myös kunnallisilla yksiköillä on tulosvastuu. Toimeen on tultava niillä rahoilla, mitä on annettu. Nykyiset resurssit eivät riitä, vaan joudutaan tinkimään ruuasta ja henkilökunnasta, hän jatkaa.
Diakoni Teittisen mielestä maassamme riittää työtä vanhusten tilanteen parantamiseksi, vaikka paljon hyvää tehdäänkin. Kun räikeät puutteet vanhuksista huolehtimisessa tulevat julki, niihin voidaan puuttua.
– Diakonialla on tässä tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Toivoisin, että myös seurakunta puuttuisi tarvittaessa rohkeasti ja ajoissa epäkohtiin ja veisi niitä päättäjien tietoon.
Diakonian haaste on löytää sinne, minne muu apu ei ulotu ja auttaa juuri niitä ihmisiä, jotka eniten tarvitsevat tukea. Pylvisten kohdalla naapuri otti yhteyttä seurakuntaan ja pyysi kotikäyntejä.
Vanhukset tarvitsevat kuuntelijaa. Sitä, että joku on kiinnostunut ja kysyy, mitä kuuluu. Pitkän elämän varrelta riittää kerrottavaa, ja muistellessa kaikesta koetusta muodostuu mieleen ehjä kokonaisuus. Teittinen kohtaa paljon yksinäisiä ja myös masentuneita vanhuksia.
Yli 65 vuotta yhteiselämää on jo kärsitty.
– Silloin mietimme yhdessä, mikä voisi tuoda elämään voimaa ja iloa niillä voimavaroilla ja niissä olosuhteissa, missä ollaan. Diakonian osaamisaluetta on henkinen, hengellinen ja sielunhoidollinen tuki. Tärkeintä on ihmisen kohtaaminen hänen ehdoillaan ja hänen yksityisyyttään ja itsemääräämisoikeuttaan kunnioittaen, Teittinen kertoo.
Vanhuksilla kynnys hakea apua nousee korkealle, koska he ovat tottuneet tulemaan toimeen omillaan. Yhteiskunta turvaa jokaiselle perustoimeentulon ja hoivapalveluja. Seurakunnan perusseurakuntatyö ja diakonia täydentävät tarjontaa ja pyrkivät täyttämään aukkoja.
– Hyvinvoinnin keskellä meillä joillakin menee hyvin, mutta osalla todella huonosti. Jotkut vanhukset joutuvat valitsemaan, ostavatko ruokaa vai lääkkeitä. Se on todella surullista, Teittinen sanoo.
Pylviset muistelevat hyvillä mielin mennyttä elämää ja odottavat tulevia yhteisiä päiviä toiveikkaina. Entiset ajat muistuvat mieleen kirkkaasti, vaikka eilisen tapahtumia ei niin muistaisikaan. Kaikkien kolmen lapsen syntymät ovat parhaita muistoja. Lapsenlapsia on syntynyt viisi ja neljänteen polveen jo kaksi.
– Hyvää elämää on eletty tähän saakka. Voin olla vain kiitollinen kaikesta. Tosin, komeampi ja rikkaampi mies olisi pitänyt saada. Tätä on nyt kärsittävä, Eira sanoo ja vilkaisee Mattia silmäkulmastaan.
– Yli 65 vuotta yhteiselämää on jo kärsitty, Matti vastaa.
Eira on kaunis kuin Armi Kuusela.
Eira arvostaa Matin rauhallisuutta, luotettavuutta ja turvallisuutta. Yhdessä on oltu sopuisasti ilman suuria riitoja. Miettimisen jälkeen miehestä löytyy joku puutekin.
– Puheliaampi tuo saisi olla ja vähän voisi välillä riidelläkin.
Matti ei suostu vaimoaan moittimaan.
– Eira on aina pitänyt kodista ja lapsista hyvää huolta, kun itse olen työssäni matkustellut paljon. Eira on kaunis kuin Armi Kuusela, Matti kehuu.
Puolisot haaveilevat, että saisivat juhlia vielä 70-vuotishääpäivää.
– Toivon Jumalalta meille lisää hyviä päiviä yhdessä. Niitä ei ehkä ole kovin paljon jäljellä, mutta ei sitä kannata etukäteen suremaan alkaa, Eira Pylvinen sanoo
Jaa artikkeli: