Lastenlääkäri Ole Andersen hoitaa pienen potilaan lisäksi koko perhettä. Hänestä yksi lääkärin tärkeimmistä tehtävistä on antaa toivoa.
Oikeastaan Ole Andersenista, 49, piti tulla neurologi.
– Mutta sitten opinnoissa tuli lastentautien koulutusjakso, jonka yhteydessä tutkin ja hoidin lapsia aamusta iltaan, niin paljon kuin vain ehdin. Se sykähdytti.
Andersen oli ajatellut, että lastentaudit olivat toisten heiniä. Niiden, jotka olivat lasten kanssa parempia, osaavampia ja kokeneempia.
– Kuka tietää, ehkä olin kuitenkin siinä vaiheessa jo itse riittävän aikuinen – ja vielä riittävän lapsellinen.
Lapsipotilaita Andersen pitää ”ihan mainioina”.
– Lapset ovat haastavimmillaankin hyvin aitoja ja teeskentelemättömiä. Jos on valmis avaamaan itseään, lapsen kanssa pääsee hyvin pian kontaktiin. Se on aina hienoa.
Keskussairaalan lastentautien poliklinikan osastonylilääkärinä työskentelevän Andersenin hoidettavaksi saapuvat usein ne keskisuomalaiset lapset, joiden sydämen toiminnassa on tai epäillään olevan vikaa. Toisinaan hoitosuhde alkaa jo sikiön ollessa vielä äidin kohdussa.
Lapsen sairaus heijastuu aina koko perheeseen.
– Jos vanhemmat päätyvät pitämään lapsen, sanon heille joskus, että seuraavat 18 vuotta vanhenemme sitten yhdessä. Tämä on eräänlainen perhelääkärin tehtävä: koska monet arkiset asiat heijastuvat sydämeen, perheiden kanssa tulee ajan mittaan hyvin tutuksi.
Andersen tunnetaan rauhallisena ja läsnä olevana lääkärinä, jolle on erityisen tärkeää kuunnella myös vanhempien toiveita ja tarpeita.
– Lapsen sairaus heijastuu aina koko perheeseen, ja perheen tila heijastuu takaisin lapsen sairauteen. Teknisesti tilanne voi olla aivan sama, mutta toiset perheet vain tarvitsevat tukea enemmän kuin toiset, hän toteaa.
Lääkärin työstä iso osa on antaa toivoa – tätä Andersen painottaa myös poliklinikalla erikoistuville nuorille lääkäreille.
– Toivoa on kyllä usein. Jos lapsen tila on huonontunut, mietimme uutta leikkausta tai hoitoa. Kerron perheelle, että ”kyllä tämä tästä, meillä on hyvät mahdollisuudet, tämä lapsi tulee voimaan hyvin”.
Joskus tila ei kuitenkaan tule paranemaan. On mahdollista, että lapsi kuolee.
– Sitten täytyy vain miettiä, minkälaisen toivon siihen voi antaa. Vaikka niin, ettei lapsi kärsi kipuja, kenties joitakin hänen toiveitaan voidaan toteuttaa. Ja sitten tulee lohtu.
Tämä puoli työssä tulee lähelle papin työtä, ihmisen sielun hoitoa, Andersen pohtii.
Lapsen kuolema hiljentää koko osaston, koko päiväksi.
– Kyllähän nämä asiat koskettavat – olisi huono juttu, jos eivät koskettaisi.
– Ensimmäinen todella vaikeasti sairas potilas tai vauva, joka kaikesta hoidosta huolimatta kuolee, on tavallaan lääkärin tulikaste. Siitä pitää pystyä selviämään, koska samanlaisia tilanteita tulee eteen myös jatkossa, toteaa Andersen.
– Työhön täytyy löytää sellainen tasapaino, ettei ole liian etäinen, muttei myöskään liian kiinni siinä mitä tapahtuu. Muuten kyky arvioida tilannetta häviää.
On vaativassa työssä Andersenin mukaan paljon hyviä, kannatteleviakin puolia.
– Tekisi mieli sanoa, että melkein kaikki! Minun ei ole yhtään vaikeaa nousta aamuisin ylös ja tulla tänne sairaalalle, hän sanoo.
Työlistalta löytyy hoitotyön lisäksi muun muassa hallinnollisia tehtäviä, opetusta ja uuden sairaalan suunnittelua.
– Olen tällainen joka paikan pipeltäjä, monessa mukana. Pidän siitä, että minulla on monta tehtävää yhtä aikaa. Se sopii luonteelleni. Mutta kyllä ihmisten kohtaaminen on keskeisintä.
Andersenin perhe, johon kuuluu niin ikään lääkärinä työskentelevä vaimo ja kaksi lasta, asuu vanhassa puutalossa Kinkomaalla.
– Lisäksi meillä on kissoja ja valtavan touhukas koira. Tontti on niin iso, että joku on joskus uhannut tuoda meille kanojakin, mutta ainakin vielä niiltä on vältytty, Andersen hymyilee.
Talon remontoiminen sekä puutarhan kuopsutteleminen tarjoavat hyvää vastapainoa työlle. Mutta kuinka vaativa ammatti istuu perheenisälle?
– Asiaa helpottaa se, että Silkellä on sama tilanne. Hänkin on lääkäri, hänkin päivystää ja tuntee sitä kautta työn vaatimukset, Andersen sanoo.
– Ja lapsillemme tämä on aina ollut normaalia. Kun he olivat pieniä, heillä ei ollut arkea ja viikonloppua, vaan perhepäivähoitajan nimen mukaan Liisa-päiviä ja ei-Liisa-päiviä. Me vanhemmat olimme usein viikonloppuisin töissä ja he hoidossa. Ne olivat Liisa-päiviä.
Kyllä työn vaatimaan poissaoloon liittyy suruakin, Andersen myöntää.
– Muistan joskus kesken vapaa-ajan tulleen hätäpuhelun jälkeen, pihasta pois peruuttaessa katsoneeni, kuinka lapset itkevät ikkunassa. Että taas isä lähtee pois kesken viikonlopun. Mielellään sitä ottaisi molemmat yhtä aikaa, kiinnostavan työn ja paljon aikaa perheelle.
Espoosta kouluikäisenä Saksaan Jeveriin muuttanut Andersen on itse saksalaisen isän ja suomalaisen äidin poika. Takaisin Suomeen lääkäriksi opiskellut Andersen palasi vuonna 2006.
Jos omalla lapsella on hätä, niin äkkiä olenkin vain pelkäävä isä.
– Koen olevani sekä suomalainen että saksalainen, aina tilanteen mukaan. En puoliksi toista ja puoliksi toista, vaan kokonaan suomalainen ja kokonaan saksalainen, hän pohtii.
– Kun olen Saksassa, puhun nopeammin ja äänekkäämmin, etäisyys ihmisiin on pienempi, voin halata ja suukotella tervehdykseksi. Suomessa taas olen hillitympi ja henkilökohtainen tilakin on suurempi. Molemmat tavat tuntuvat ihan luontevilta.
– Mutta nämä ovat vain tällaisia keskiarvoja.
Myös sydänsairaita pakolaislapsia hoitaneesta Andersenista kulttuurierojen sijaan paljon kiehtovampaa on se, kuinka samankaltaisia ihmiset loppujen lopuksi ovat.
– Kaikki kaipaavat turvallisuutta ja merkityksellistä elämää. Ja mistä hyvänsä vanhemmat tulevat, he haluavat, että heidän lapsensa voivat hyvin. Se on todella syvällä meissä.
– Sama juttu se on lääkärilläkin. Pystyn hyvin pitkälti keskittymään lääketieteellisiin faktoihin, mutta jos omalla lapsella on hätä, niin äkkiä olenkin vain pelkäävä isä. Tausta vaikuttaa, mutta aina se ihmisyys on siinä alla.
Jaa artikkeli: